Monstera Madness näyttelyn mainosjulisteita

Tässä tulee taas mainosjulisteita. Ihan ite tein! Monstera Madness näyttely lähestyy! 

Maanantaina menen ripustamaan näyttelyä. Vähänkö Jenskaa jänskättää! Olen valmistellut tauluja ja muuta taidetta näyttelyä varten, laittanut niitä ripustus kuntoon ja sain maalattua suuren maalauksen, josta tulee näyttelyn nimikkoteos. Taulun nimeksi tulee Monstera Madness. 

Nimien keksiminen teoksille on hiton hankalaa. Olen joillekin töille jo keksinyt nimet, mutta moni on vielä vailla nimeä. Olen huolissani. Saanko kaikki nimettyä ajoissa? Nähtäväksi jää. 

Ainakin olen tehnyt kaikkeni tämän näyttelyn suhteen. Olen nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt parhaani. Mahtavat Flow -tilat ovat olleet suuri apu työhön. Ja peikonlehdet Taideluolassa ovat kannustaneet minua hiljaisella olemuksellaan. 

Saa nähdä, millaisen näyttelyn saan aikaan. Kokonaisuus on minullekin vielä kysymysmerkki. Töitä ainakin riittää! Onpahan varaa mistä valita.

Tämä postaus toimikoon Monstera Madness näyttelyn mainoksena. 2.1.2023 maanantaina alkaa näyttelyn ripustaminen ja tiistaina minulla on lehtihaastattelu näyttelytiloissa. Monstera Madness näyttely pääsee Pieksämäen lehteen! Jee! Olen aikalailla innoissani tästä. Ehkä hieman lievästi sanottuna. Ehkä ⭐into⭐ ⭐into⭐ kuvaa asiaa paremmin. 

Kaikki, jotka kykenevät, tulkaa katsomaan Hulttiotytön Monstera Madness näyttelyä! Siinä on todellakin peikonlehtiä taiteen eri muodoissa!

 

Hyvän uuden vuoden teksti

 Hyvää uutta vuotta kaikille, jotka tätä lukevat! 

Vuosi on mennyt valtavan nopeasti. En käsitä, kuinka nopeasti aika vaan menee. Tuntuu, etten pysy siinä mukana. Tuntuu, että vastahan tuo vuosi vaihtui ja nyt se vaihtuu taas. Sellaista se on. 

Aika juoksee ja sitä ei saa enää takaisin. Aika menee välillä todella hitaasti, välillä taas tosi nopeasti. Aika ei pysähdy koskaan. Se vaan juoksee eteenpäin, kohti kuolemaa ja ikuisuutta. Ja pahinta on se, kun aika ei riitä! Meillä jokaisella on aikamme ja se, kuinka aikamme käytämme, kertoo meistä paljon. 

Ajatuskin ajan käytöstä ahdistaa minua. En osaa käyttää aikaani oikein. Ainakin siltä tuntuu. Tahtoisin päästä jo ikuisuuteen. Eipähän tarvitsisi murehtia enää ajasta! Toisaalta taas käytän aikaani toipumiseen, teen mielekkäitä asioita (taidetta, taidetta, taidetta) ja tutkin traumoihin liittyviä juttuja ja muita tärkeiksi kokemiani asioita. Usein taas olen läheisten kanssa ja hoidan ihmissuhteitani. Tai ainakin yritän hoitaa. Käyn töissä. Ja teen taidetta. Kirjoitan blogia ja kirjaa. Luen Raamattua kuin mikäkin Fakiiri. Joskus vajoan syvään itsetutkiskeluun ja totean, että vaikka minulla onkin monia vahvuuksia, heikkouksia taitaa olla enemmän. Ehkä katson usein itseäni hieman liiankin negatiivisen perspektiivin läpi. Välillä en edes uskalla nähdä itsessäni mitään hyvää, koska pelkään, että se olisi vääränlaista ylpeyttä. Mutta ei minun kuulu painaa itseäni maan rakoon. Moni on jo tehnyt sen puolestani. Ja ehkä juuri siksi näen itseni vääristyneesti. Vieläkin kaikki se kaltoinkohtelu vaikuttaa minussa voimakkaasti. Ja syömishäiriö sen kuin vain pahenee. PTSD oireilee ja palan loppuun tuon tuosta. Voiko tästä edes toipua? Vai jäänkö minä loppu elämäni ajaksi yhdeksi loppuunpalaneeksi traumojen kasautumaksi? En tiedä oikeaa vastausta.

Taidan olla taas hieman allapäin. Eikä se toisaalta ole ihmekään. Selkäkin kipuilee vieläkin ja kipu vie voimat ja vetää mielen maahan. Välillä hermokipu saa hermot menemään. Kyllä on kipeetä meininkiä. Sain minä tänään onneksi taidettakin aikaan. Monstera Madness näyttely lähestyy ja minua alkaa jo jännittää. Töitä riittää ja saa nähdä, millaisen kokonaisuuden sitä saa aikaan. En tiedä, uskallanko pitää avajaisia, koska tuskin siihen ketään tulee. (Kyllä, olen selvästi alamaissa.) Laitan vaan työt näyttelytilaan ja that's it. Sekin on oma juttunsa enkä tiedä kuinka kauan menee, että saan työt paikalleen. Nyt taas alan stressata asiaa. 

Rauhoitu. 

Ota iisisti. 

Ei hätää. 

Kyllä se siitä. 

Jep jep. 

Tämmöistä tää on. Välillä on vaikeaa, välillä helpompaa, mutta useimmiten on hemmetin vaikeaa. Viime aikoina olen pelännyt olevani itsekäs paskiainen, koska olen ottanut omaa aikaa ja tilaa. Heti se tuntuu siltä, että nyt keskityt liikaa itseesi, olet liian itsekäs jos teet näin tai noin. Mutta enhän minä jaksaisi mitään, jos en voisi ladata akkuja ja levätä välillä! Ei se ole väärin, että ottaa omaa aikaa ja lepää välillä. Varsinkin, kun minulla on The Grande Finale -kierre taustalla häiritsemässä. Voimavarat ovat liian vähäiset. Väsyn hetkessä, uupumus iskee nopeasti, ylikuormitun todella helposti ja palan loppuun äkkiä, hyvin nopealla liekillä... Ei paljoa tarvita, että Hulttis uupuu. Ja se turhauttaa minua aivan vietävästi! Haluaisin jaksaa ja voida ja pystyä vaikka mihin. Mutta olen rajallinen ihminen, loppuun kulutettu, enkä saa voimiani takaisin. Kuinka kauan olen näin heikko? Palanko koskaan enää entiselleni? Saanko voimani takaisin? En voi tietää. 

Olen jumissa myös kirjan kirjoittamisen kanssa. Taas on vaikeat paikat edessä, ja tuntuu todella vaikealta kirjoittaa niistä. Nyt olen siinä vaiheessa, kun olin 19-20-vuotias ja epäonnistuin äitinä. Tästä en ole paljoa puhellut, koska epäonnistumiseni äitinä jätti syvät haavat. Ja nyt minun tulisi palata niihin synkkiin aikoihin, kun kaikki meni pieleen. Ja niinpä olen jäänyt jumiin kirjoittamisen kanssa. 

Hemmetti vieköön, rohkeutta nyt! 

Menneet on menneitä, ja vaikka joitakin asioita on vaikea kohdata, se kannattaa kuitenkin. 

Minä selvisin jo Loikalan kartanon ajoista, ja koska pystyin kirjoittamaan niistäkin, pysyn kyllä kirjoittamaan tästäkin. 

Olen huomannut, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirja hemmetin vaikeasta elämästä, jonka on itse elänyt. Ei riitä sanat kuvaamaan sitä vaikeutta. Mutta minä en luovuta koskaan! Minä teen tämän ja teen sen tyylillä. 

Kyllä se siitä. 

Yritän rohkaista itseäni vaikeaan tehtävään. Ehkä vielä onnistun. Jos kerran olen taitava rohkaisemaan toisia, luulisi, että pystyn rohkaisemaan myös itseäni. Vai onko sekin itsekkyyttä? Taas tämä. Olenko liian itsekäs, jos rohkaisen itseäni? Hemmetti vieköön. 

Joskus on hiton vaikeaa olla olemassa.

Ilotulitteet paukkuu ja Hulttis lepää omassa pesässä Taideluolassaan. Hulttis miettii kulunutta vuotta. Vaikka vuosi menikin nopeasti, Hulttis sai paljon aikaan. Varsinkin taidetta. Kokonaisen näyttelyn verran! Ehkä jopa hieman liikaakin... Ja tulihan hänestä myös koulutettu kokemusasiantuntija. Ja on saanut jo useamman toimeksiannonkin. Hulttis on iloinen tehtävistään ja ottaa niitä mielellään lisää vastaan. Hulttis ihmettelee itsekin oman tarinansa vaikutusta kuulijoihin. Myös hänen aito ja outo luonnonlapsen persoona on ollut erityisen pidetty. Siitä Hulttis iloitsee. Outous on okei, Hulttis toteaa.

Tämän vuoden aikana Hulttis on hoitanut ilolla kasvejaan ja hankkinut monta peikonlehteä. Kasvihulluus kukoistaa ja peikonlehdet ovat inspiroineet valtavasti. Peikonlehtihulluus on tullut tunnetuksi monille ja se on tarttunut moniin Hulttiksen lähellä pyörineisiin ihmisiin. Hulttis on huomannut, että hänen valtava innostuksensa on saanut muutkin innostumaan. Ja kun siihen päälle Hulttis vielä rohkaisee, niin peikonlehtihulluus pääsee valloilleen.

Hulttis sai myös useita tilaustöitä, joissa pääsi maalaamaan ikkunoihin peikonlehtiä. Kahden ihanan kukkakaupan ikkunat saivat koristeeksi peikonlehtiä. Tälläkin hetkellä yksi tilaustyö on kesken. Peiksämäen One Way seurakunta tilasi Hulttion maalaamaan ikkunoihin peikonlehtiä. Työ on melkein valmis, mutta vielä kesken. Rikki mennyt selkä estää jatkamasta operaatiota. Ja juuri se Hulttista harmittaa. Hulttis huokaisee ja toivoo pääsevänsä pian tekemään työn loppuun. One Way seurakunta on tärkeä Hulttiolle. Hulttis jopa pääsi seurakunnan vastuuhenkilöksi! Ja siitä Hulttis on otettu. On ihmeellistä, kuinka aiemmin täysin vastuuton ja holtiton Hulttio on muuttunut niin, että hänet valitaan vastuuhenkilöksi seurakuntaan! Hän tahtoo hoitaa tämänkin tehtävän hyvin, uskollisesti, tunnollisesti ja tyylillä. Ei omassa voimassa, vaan Jumalan voimassa. 

Raketit paukkuu ja Hulttis on haikeissa mutta toiveikkaissa tunnelmissa. Tämä vuosi taisi mennä ihan hyvin! Vaikka vaikeuksia olikin, vuosi meni kohtalaisen hyvin. Haasteet kuuluu elämään ja vaikeudet vahvistaa. Hulttis miettii, mitähän ensi vuosi tuo tullessaan. Hieman tulevaisuus pelottaakin, eihän sitä tiedä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, milloin tapahtuu, miten tapahtuu, miksi tapahtuu jne. Siispä varotaan hyökkääjää ensi vuonnakin!

Ja niin kuului "krits" ja selkä meni rikki

 Toissapäivänä minä sahasin keppiä makrameeta varten. Ja siinä sahatessa sitten kävi niin, että selkä meni rikki. Taas. Kuului vaan "krits" ja sen jälkeen jokainen pienikin liike on sattunut ihan sikana. Kipu sijaitsee alaselässä selkärangassa ja säteilee sieltä kivasti jalkoihin ja selän eri puolille. Ai ai... Ja paikkakin on tuttu, sama kohta on aiemminkin ollut kipeä. Myös kipu on tuttua hermokipua. Liikkuminen on yhtä tuskaa ja varsinkin äkkinäiset liikkeet ovat pahoja. Kumartuminen ja kyykistyminen on mahdotonta. En voi nostaa ja kantaa mitään painavaa. Hulttiksen vauhti on hidastunut paljon. Töpöttelen hitaasti menemään kuin vanhus ja kuljen kuin jäykkä paska varoen jokaista askelta. Nyt on oltava varovainen ja oltava paljon levossa. Ei auta muukaan. 

Vaikka oleminen sattuu aika lailla, olen silti helpottunut siitä, että tää kipu tuli juuri sopivaan aikaan. Alkoi joululoma eikä nyt tarvitse käydä töissä. Siinä mielessä tää tapahtui sopivaan aikaan, vaikka olisin kyllä mieluummin viettänyt loman ilman tätä iskevän säkenöivän kirkasta kipua.

Jossakin biisissä laulettiin joskus: "Kaikki tahtoo elää säkenöivässä voimassa, säkenöivässä voimassa..." Elän todellakin säkenöivässä voimassa tällä hetkellä. Kivuliaan säkenöivässä voimassa. Hermot meneeeeee.....

Ei voi mitään, sellaista sattuu, shit happens ja silleen. Vaikka olen jo vuosia elänyt selkäkivun kanssa, ei se ole helpommaksi muuttunut. Olen kyllä saanut oppia monia asioita kivun kautta, ja toivonkin, että tälläkin kivulla olisi minulle jotain kiinnostavaa ja hyödyllistä kerrottavaa. Jos voin oppia jotain uutta kivun kautta, se kipu ei ole turhaa. Turha ja merkityksetön kipu on kaikkein pahinta. Yritän siis katsoa tätäkin asiaa positiiviselta kannalta. Se on parempi vaihtoehto kuin masennukseen ja turhautumiseen vajoaminen. 

Vaikka kyllähän tää vetää mielen matalaksi ja kun kipua kestää kauan, se alkaa myös ärsyttämään. Suorastaan suututtaa. Eilenkin raivosin kännykälle kun tulin kauppareissulta kotiin. Matka oli ollut yhtä kiroilua ja tuskaa, ja kotona sitten raivosin kännykälle. Onneksi en purkanut vihaani vieressäni olevaan kumppaniini, joka tuli auttamaan minua. Se olisi ollut erittäin hölmöä ja haitallista. Suuntasin siis tuskaisen vihani puhelimeen, jonka akku oli loppunut ennen aikojaan. Eipä sekään kovin fiksua ole, kun raivoaa puhelimelle, mutta oli se parempi vaihtoehto kuin vihan purkaminen toiseen ihmiseen, jolla ei ole mitään osuutta kipuni syntyyn. Me ihmiset ollaan aika hassuja, kun me puretaan vihamme esineisiin ja asioihin, pahimmillaan toisiin ihmisiin, joilla ei ole mitään osuutta vihaamme. Johonkin se viha täytyy purkaa, ja paras on kun löytää sellaisen kanavan ja tavan, joka ei tuhoa mitään eikä satuta ketään. Vihan purkaminen syyttömiin ihmisiin on kaikkein typerintä. Se aiheuttaa vain enemmän tuhoja ja aiheettomia haavoja.

Aiemmin minäkin viskelin tavaroita ja hajoitin paikkoja, mutta onneksi en enää. Tajusin toimintani typeryyden ja haitallisuuden, ja iso apu tällaisen toiminnan loppumiseen oli ADHD:n hoito. Kun saa päänsisäisen sekameteleihelvetin rauhoittumaan, vihan hallintakin on helpompaa. Siinä säästyi rahaakin, kun ei tarvinnut enää hankkia uusia juttuja hajonneiden tilalle. Samoin siinä säästyi myös häpeältä ja pahalta mieleltä, joka tuli aina vihan purkauksen jälkeen. "Mitäs minä hölmö nyt taas meninkään tekemään.... Pitikö rikkoa tuokin! Ääliö!" Onneksi me osaamme ottaa oppia virheistämme ja korjata tapojamme. Jälkeenpäin niistä hölmöilyistä voi jopa vitsailla. 

Tästä näköjään tulikin joku vihan hallinnan tutkielma. Oli tarkoitus kirjoittaa kivusta, mutta sitten aiheeksi tulikin viha. Hermokipu on helvetillistä, ja siinä kyllä menee hermot aika helposti, kun kipu vaan jatkuu ja jatkuu. Hermokipu saa hermot menemään. Ehkä tämän kivun yksi tarkoitus on hermojen hallinnan oppiminen. Heh heh... En kyllä ole sellainen, että räjähdän helposti ja suutun nopeasti. Jopa muut ovat sanoneet, että olen todella kärsivällinen ja pitkämielinen. Enhän minä ilman näitä ominaisuuksia saisi taidettakaan tehtyä, ainakaan valmiiksi asti. 

Muistan, kun vähän aikaa sitten yksi kaveri kävi ekaa kertaa Taideluolassa. Hän oli ihan äimänä tästä suuresta taidemäärästä ja hoki vaan yhä uudestaan taidetta katsellessaan: "Kyllä sä Jenna olet tosi kärsivällinen, kun oot saanut näin paljon töitä valmiiksi!" Silloin minäkin hoksasin, että todellakin, taiteen tekemiseen tarvitaan myös kärsivällisyyttä. Ja tää taidemääräkin jo kertoo, että olen oppinut kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyyden opin kivun kautta. Kun selkä hajosi ekan kerran, siitä alkoi minun kärsivällisyyskoulu. Ehkä nyt saan oppia jotain uutta tämänkin kivun kautta. Toivon ainakin niin. 

Kaikenlaisia ajatuksia Taideluolan hiljaisuudessa

 Noniin. Nyt on sopiva hetki kirjoittaa. Äsken maalasin taulun, siitä on kuvia instagramissa @hulttiotytto. Käykää katsomassa! 

Taidetta alkaa olla jo mielettömät määrät näyttelyä varten. Onpahan varaa mistä valita. En saisi niitä kaikkia mahtumaan siihen tilaan, vaikka tilaa onkin ihan reilusti. Alkaa jo pikkuisen jännittää tuo näyttelyn lähestyminen. Saanko kaiken valmiiksi ajallaan? Nyt tuntuu, että saan, mutta en ole varma. Vielä voi tulla lisää ideoita. Ja tuleehan niitä. Niitä tulee niin paljon, ettei kaikkia ehdi toteuttaa. Täytyy siis priorisoida, valita parhaat ideat ja toteuttaa ne.

On aika erikoista olla taiteilija. Se on niin sopivaa minulle. En olisi uskonut silloin huumemaailmassa, että minusta tulee taiteilija. Jos joku olisi sanonut niin, en olisi uskonut, vaikka lahjakas olinkin jo silloin. On tosi ihmeellistä, miten tää kaikki voi olla mahdollista! Kun ajattelee sitä Vanhaa Jennaa, ei siitä olisi ollut muuhun kuin kaman vetämiseen ja taitavaan piikittämiseen. Olin siinäkin tosi taitava, oli vähän pakko olla, koska suonet oli niin huonoina. Kauhu iskee jo pelkästä ajatuksesta. Väristyksiä kulkee pitkin selkärankaa, kun mietin piikittämistä. Hyi helv... Onneksi olen löytänyt parempia taitoja, ja olen niistä kiitollinen.  Olen vieläkin ihmeissäni tästä muutoksesta, tästä uudesta elämästä. Jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista muillekin. 

Mutta helppoa ei ole ollut tämä uusikaan elämä. Eikä sen helppoa kuulu ollakaan. Helppo elämä olisi tylsä elämä. Se olisi ehkä jopa turha elämä. Vaikeudet kuuluu elämään, ja niiden avulla me voidaan kasvaa ja oppia uutta. Siksi otan vaikeudet vastaan enkä enää pakene niitä. 

Edelleen koen, että maailma on vaarallinen paikka ja ettei missään ole turvallista. Ja se on totta. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa ja mistä syystä tahansa. Siispä varo hyökkääjää.

Olen usein vaikeuksissa traumatisoituneen mieleni kanssa. Se on usein kuin äärimmilleen jännitetty kuminauha, joka napsahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ja kun se napsahtaa, iskee pelko, paniikki, hätä, vaaran tunne, pakokauhu, ja minä vetäydyn kuoreeni, piiloudun ja vapisen jossain nurkassa.  Toinen selvä merkki kuminauhan napsahtamisesta on uupumus. The Grande Finale on yksi oire siitä, että nyt on taas kroppa ja psyyke joutunut äärirajoille, eikä se kestä enempää. Ja silloin on levättävä, oltava hiljaisuudessa ja omissa oloissa. 

Yksin oleminen on mulle akkujen lataamisen laatuaikaa. Silloin voin olla rauhassa ja ei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan ja antaa itsestään kaikkea toisille. Ei tarvitse luodata ilmapiirejä eikä toisten tunteita, ne kun kuormittavat aika lailla. Ei tarvitse olla toisten kainalosauva, joka tukee toisia uupumukseen asti. Ei tarvitse olla läsnä ja paikalla. Saa ottaa rennosti ja tehdä mielekkäitä asioita. Voi vaan olla rauhassa. Uskon, että jokainen tarvitsee aikaa myös yksin olemiseen. Se ei ole väärin eikä paha asia. Siitä ei tarvitse kokea syyllisyyttä, vaikka siitä joku syyllistäisikin. Ja joka siitä syyllistää, ei tajua asian ydintä. Jos en voisi olla välillä yksin, en jaksaisi olla tekemisissä kenenkään kanssa. Se olisi vain haitallista, jos en voisi viettää välillä aikaa itsekseen. Mun on saatava pääni kasaan ja aikaa lepoon. Ei se ole väärin, jos tarvitsee omaa tilaa, eikä siitä tulisi suuttua eikä syyllistää. Joka niin tekee, se ei ymmärrä toisen parasta. 

Ja joka ei ymmärrä toisen parasta, ei ymmärrä omaa parastaan. Ja se, joka ei arvosta omaa elämäänsä, ei arvosta toistenkaan elämää. Ja se aiheuttaa hyvin ikäviä asioita. Pahimmillaan sellainen tuhoaa toisen elämän täysin, eikä sallisi toisille mitään hyvää. Sehän olisi muka itseltä pois. Vaikka eihän se ole.

Kaikenlaista sitä onkin. Välillä tuntuu, et mua revitään useaan eri suuntaan samaan aikaan. Pitäisi sitä ja tätä. Minun pitäisi jaksaa jatkuvasti antaa kaikkeni toisille. Ja jos voimat loppuu, siitäkin saa kuulla moitteita. Ja vaikka teen parhaani, tuloksena on vain loppuunpalaminen. On kuin mun voimavarat riistettäisi yhä uudestaan. Ja kun en jaksa enää, siitä syyllistetään. Jo valmiiksi hyvin pahasti rikkinäisen ihmisen voimavarat ei vaan riitä siihen ns. normaaliin kanssakäymiseen. On jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia, joita en voi täyttää. Ja minulle itselleni ei tahdo jäädä tilaa. Minulta odotetaan jotain tiettyä käytöstä, ja se vaan vetää minut lukkoon. 

Toisten odotukset sitovat ihminen sanattomien vaatimusten kahleisiin. 

Kun toisella on odotuksia, silloin on vaikeampi toimia spontaanisti, koska odotukset vaativat minulta tiettyä toimintaa. Tulisi olla tietynlainen, toinen odottaa tiettyä toimintaa, ja se saa minut ahdistumaan, koska odotukset tukahduttaa vapauden. Ja se taas saa minussa aikaan sen, että en edes halua toimia toisten odotusten mukaan. Jos toinen odottaa minulta jotain tiettyä käytöstä, en halua käyttäytyä niin ja tukahdutan odotetun käytöksen. Siis, kun joku odottaa minulta jotain tiettyä käytöstä, se estää juuri sen toivotun käytöksen. 

Miksi minun pitäisi olla juuri sellainen, enkö muka kelpaa kokonaisuutena? Jos minulta odotetaan vain jotain tiettyä, silloin tulee sellainen kuva, ettei mikään muu kelpaa. Toisten odotukset aistii ja ne alkaa ajan myötä ahdistaa. Tulee sellainen fiilis, ettei todellakaan tahdo täyttää toisen vaativia odotuksia. Vetäydyn yhä enemmän kuoreeni ja tulen kyyniseksi. Alan suhtautua täysin päinvastaisella tavalla kuin mitä on odotettu. Alan piilotella niitä ominaisuuksia, joita minulta odotetaan. Ja se taitaa olla ihan luonnollinen reaktio. Odotukset aiheuttaa paineita, enkä tahdo elää elämääni toisten odotusten mukaan. En tahdo olla toisten odotusten orja! Minä en mukaudu toisten odotuksiin, koska minulla ei ole varaa antaa toisten odotusten kahlita minua. Tahdon olla aito, vapaa ja spontaani. 

Ja tämä ei tarkoita sitä, että käyttäytyisin miten tahansa, tietenkin tahdon pysyä asiallisena. Aitous ei hyväksy vääryyttä, vapauteen ei kuulu typerä käyttäytyminen ja spontaanius ei tarkoita ikävien yllykkeiden mukaan toimimista. 

Jos ei osaa hallita itseään, paska leviää pian käsiin ja sitä lentää myös toisten päälle. Kukapa jaksaisi tyyppiä, joka viskaa jatkuvasti paskaa toisten niskaan? Ihminen, joka ei hallitse itseään, on kuin kaupunki vailla varustusta. Sellainen johtaa vain sekasortoon ja kaaokseen. 

Tämmöistä tällä kertaa. Kaikenlaisia ajatuksia Taideluolan hiljaisuudessa. 

Todellisuuden pakenemisen turhuudesta

 Hulttis täällä taas moi! Ajattelin taas kirjoittaa tännekin vaihteeksi. Ulkona on ahdistavan pimeää ja olen huomannut, että taas tän syksyn aikana mulla on ollut enemmän huumeisiin liittyviä kiusauksia. Varsinkin narkkaamiseen keskittyviä unia on ollut liiankin paljon. Melkein joka yö vedän kamaa unissani ja se narkkaamisen pakkomielteisyys tulee voimakkaasti esiin unissa. Pakko vetää kamaa. Ihan mitä vaan mikä pärähtää. Pakko piikittää kaikki. Piikki on ystävä joka pelastaa hädästä. Joissakin unissa en muuta teekään kuin piikitän. Ja teen kaikkeni saadakseni kamaa. Yhdessäkin unessa tappelin kaverin kanssa viimeisestä subupalasta, vaikka olin vetänyt niistä suurimman osan. Huusin vaan: "Se on mun!" ja taistelin kaikin voimin saadakseni subupalan. Hitto mitä paskaa oikeasti. 

En halua nähdä tällaisia unia! Se on kidutusta. 

Ja kun sitten herään, joudun tarkistamaan käsivarret, et eihän niissä ole neulan jälkiä ja kauhulla ajattelen, et enkai ole retkahtanut. Vielä näinkin monen vuoden jälkeen huumemaailman asiat kiusaa ja vaivaa. Onneksi ei ole enää ollut varsinaisia huumehimoja, ei ole tehnyt enää mieli niitä. Mutta kyllä se Vanha Jenna edelleen repii ja potkii ja kuiskii: "Eikö olisi kiva kokeilla, miltä ne aineet tuntuu pitkästä aikaa?" tai: "Etkö muista miten ne aineet vei pois kaiken tuskan ja ahdistuksen? Eikö olisi mukavampi olla euforiassa eikä dysforiassa?" Vastaan sille yleensä: "Turpa kiinni! Minä en halua mitään kemiallista illuusiota turruttamaan tuskaani. Se olisi vain todellisuuden pakenemista eikä siitä olisi mitään hyötyä. Minä en palaa enää niihin kuvioihin! En heitä elämääni hukkaan." 

Kamahimot ei ole enää niinkään himoja, vaan kiusauksia. Koen voimakasta vastenmielisyyttä narkkaamista kohtaan, mutta välillä tulee niitä yllykkeitä, jotka aiemmin johtivat ankaraan narkkaamiseen. Asiat, jotka tuottavat tuskaa, kipua tai ahdistusta, oli aiemmin syy vetää aineita. Enää ei ole. Mutta silti kiusauksia tulee. Ja viime aikoina mieleen on tullut enemmän muistoja huumehelvetistä. Ehkä se kuuluu asiaan. Ei tän taistelun kuulukaan olla helppo. Ja mitä useamman kiusauksen voittaa, sitä helpompi niitä on vastustaa. Nää kiusaukset siis vain vahvistaa mua. 

Muistan, miten vaikeita ekat vuodet olivat. Silloin olin heikoilla ja jatkuvasti tuli kamahimoja, jotka oli tosi voimakkaita. Ulkonakin liikkuessa tuli mieleen paikkoja, joissa olen vetänyt kamaa ja jo pelkästään ne paikat ja muistot herätti kamahimot. Nykyään pystyn kulkemaan niiden paikkojen ohi ilman kamahimoja. Saatan jopa huvittuneena naurahtaa, että tuollaikin tuli sitten käytyä vetämässä piikki. Se, että pystyn suhtautumaan myös huumorilla siihen vanhaan elämään, on vain hyvä juttu. Ja olenkin saanut aikaan monia vitsejä Vanhan Jennan toilailuista. Työpaikallakin ollaan saatu porukalla nauraa niille jutuille. 

Vaikka ne ekat vuodet olivat hemmetin vaikeita, silti olen nyt tässä, jo seitsemättä vuotta elän uutta elämää. Ja olen vahvistunut voittamalla kiusauksia. Alussa olin heikkohermoinen ja hätäinen. Nyt olen kärsivällinen ja vakaa. Välillä tietenkin hajoilen, kun mieli rakoilee ja traumat puskee pintaan. Mutta se on normaalia. Ennen en olisi kestänyt kohdata niitä tuskaa tuottavia asioita. Nyt suorastaan haluan kohdata ne ja käsitellä ne. Ja se on hyvä juttu. 

Jos vieläkin jatkaisin traumojen pakenemista, en voisi kasvaa. Jos en käsittelisi tunteitani, en voisi kasvaa. Jos en kohtaisi tuskaa, en voisi kasvaa. Todellisuuden pakeneminen on turhaa. Se vain estää kasvun. Ja myös itsensä pakeneminen on turhaa. Sekin estää kasvun. Moni vaan ei kestä kohdata todellisuutta ja itseään totuuden mukaisesti. Siksi valitaan itsepetos ja valheessa eläminen. Kehitetään oma illuusio, jossa eletään. Ja jos todellisuus tulee liian lähelle, sitä vastaan hyökätään vihalla. Ja jos omat ongelmat ja viat tulee liian lähelle, niistä syytetään toisia. Vika ei ole minussa. Olen vain viaton uhri, joka ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa. Kaikki muut ovat syyllisiä, minussa ei ole mitään vikaa. Ja tietenkin minä olen aina oikeassa ja muut väärässä, jos eivät ole samaa mieltä kanssani. Hyvähän sellaista on uskotella itselleen, kun silloin voi välttää vastuun ottamisen. On heikkoutta syyttää toisia omista virheistään. Jos ei voi kohdata omia vikoja ja virheitä rehellisesti, silloin joutuu valehtelemaan itselleen jatkuvasti enemmän ja enemmän. Ja syyttämään muita sitäkin enemmän. Ihmettelen vaan, että kuinka kukaan jaksaisi elää tuollaisessa kuplassa. Se puhkeaa joskus kuitenkin. Eikä itsepetos hyödytä mitään. Se vain estää kasvun ja uuden oppimisen. Jos ihminen syyttää jatkuvasti toisia omista virheistään, hän ei voi tulla tuntemaan itseään aidosti. Itsetuntemukseen kuuluu omien vikojen ja virheiden tunnustaminen ja tiedostaminen. Ja myös vastuun ottaminen. Muuten jää vain keskenkasvuiseksi kakaraksi, joka elää aikuisen kropassa.

Tämmöistä tuli tänään mieleen. 

On aika erikoista, miten kirjoittaessa asiat vain menee miten menee. Aloitan yhdestä aiheesta, ja pian kirjoitakin jo jostain ihan muusta. Ehkä sen kuuluu mennä niin. Hyvähän se on, jos ajatus kehittyy ja etenee asiasta a) asiaan b) ja c) jne. 

Ja tekstin tarkoitus ei ole loukata ketään eikä syyttää ketään. Ilmaisin vain ajatuksiani. Jos joku ottaakin itseensä, ottakoon. Se kertoo, että mun sanat koskettivat jotain kohtaa, joka olisi itsessään hyvä kohdata. Yleensä jos ihminen suuttuu tällaisesta puheesta, se kertoo, että se osui liian lähelle omaa kuplaa. Mun sanojen tarkoitus ei ole loukata, mutta jos joku loukkaantuu, se on hänen reaktio. En ole vastuussa siitä, miten kukin reagoi mun sanoihin. Sanoillani on hyvä tarkoitus ja toivon, että suurin osa lukijoista ymmärtäisi sen. 

On tämäkin huvittavaa, kun joutuu puolustamaan omia sanojaan. Eihän siinä ole järkeä. Sanoin mitä sanoin, ja sanoin sen asiallisesti. Nykyään vaan joutuu varomaan sanojaan (mikä on väärin), kun joku voi loukkaantua! Eihän se ole minun vastuulla, miten kukakin reagoi. Eikä loukkaantuminen ole paha asia. Jokainen loukkaantuu joskus. Mitä sitten? Kukin ottakoon itse vastuun omista tunteistaan. Jos me joudutaan alkaa varomaan sanojamme, koska joku saattaa loukkaantua, sehän kapeuttaa sananvapautta. Ja pian ei kukaan uskalla sanoa enää mitään. En todellakaan halua kirjoittaa tätä blogia jonkin itsesensuurin läpi! 

Mutta minä luotan teihin lukijani, ja uskon, että te ette vähästä loukkaannu, ja ymmärrätte kyllä sen, mikä mieli Hulttiksella on. Tekstieni tarkoitus ei ole loukata, vaan herättää ajattelemaan ja antaa tukea ja toivoa. Olla varoittava esimerkki sekä toivon tuoja. Tsemppiä kaikille ja pysytään lujana kiusauksissa! Ei luovuteta koskaan! 

Monstera Madness näyttelyn mainoksia

 Olen taas touhuillut kaikenlaista, 

tehnyt taidetta monenlaista. 

Välillä mua väsyttää 

ja sit on mentävä lepäämään. 

Täytyy muistaa levätä, 

että jaksaa työtä tehdä. 

Mulla taas monta rautaa tulessa on, 

ja ajantajuni on olematon. 

Aika vain menee 

ja Jenna taidetta tekee. 

Tuntuu että oon irti ajasta, 

ja kadonnut kokonaan tästä maailmasta.

En tiedä saanko kaiken valmiiksi ajallaan, 

täällä hommat on hieman hajallaan. 

Mutta mitä siitä, 

eiköhän tässä aika riitä! 

Taidetta on vähän siellä sun täällä, 

ja valtavat Flow -tilat on taas päällä. 

Palanko loppuun taas vai en, 

vielä on olo aika voimallinen. 

Tai sitten mä vaan kuvittelen, 

ja uuvuksissa hulluttelen.

Ehkä mä kaiken valmiiksi saan, 

kun teen tyylillä hommat innoissaan. 

No voi hitto mitä runoilua taas pääni suoltaa... Melkein nolottaa. En taida olla enää ihan järjissäni tai sitten vain hulluttelen. Mun oli tarkoitus laittaa tänne kuvia mun tekemistä Monstera Madness näyttelyn mainosjulisteista, mutta aloinkin kirjoittamaan blogitekstiä runomuodossa. Ihme sekoilua taas. Mutta laitan tänne myös niitä mainoksia. Olen tehnyt niitä paljon ja jokainen mainos on erilainen. Eilen aloitin mainosten levittämisen ja voisin laittaa tännekin kuvia mainoksista aika ajoin. 

Tuntuu vaan hassulta, kun olen nähnyt paljon vaivaa mainosten tekemiseen, ja nyt vien niitä sinne tänne eri paikkojen ilmoitustauluille. Ne on siellä aikansa ja toivon, että ihmiset näkisi ne. 

Ja sit ne menee roskiin. 

Se on hieman surullista. Mutta minkäs teet. Paperia se vain on, ja ne on mulla tallessa tietokoneella. Minä vaan kiinnyn usein tuotoksiini. Mutta näiden mainosten tehtävä on vain mainostaa tulevaa näyttelyä, ja kun ne ovat hommansa hoitaneet, ne menee roskiin. Hyväksyn sen. 

Tää näyttelyn tekeminen on aika erikoista hommaa. On mahtavaa tehdä taidetta, mutta sitten se näyttelyn suunnittelu ja ripustaminen on oma juttunsa. Se on aika työlästä ja vaikeaa, mutta onneksi saan siihen apua. Näyttelyn avajaiset on vielä kysymysmerkki. En ole varma, kuinka nopeasti näyttelyn saa valmiiksi, mutta tarkoitus olisi saada se valmiiksi Tammikuun ekalla viikolla. Ilmoittelen siitä sitten kun tiedän paremmin. 

Välillä mua melkein pelottaa tää koko juttu. Onko tekemäni taide katsomisen arvoista? Ainakin tähän asti on ollut, mutta väkisinkin tulee mieleen ihan hölmöjä kysymyksiä, kuten: mitähän muut tästä ajattelee? Mitä väliä silläkään on? Entä jos töistäni ei tykätä? No sitten ei tykätä. Mutta tähän asti niistä on kyllä tykätty valtavasti. Ja moni odottaa näyttelyä innolla. Turha mun on vatvoa tällaisia kysymyksiä. Se todella on turhuuksien turhuutta. Mutta entä jos näyttelynikin on turhuuksien turhuutta? No sitten on, mutta onpahan ainakin komeaa turhuutta. Toivottavasti. 

Mikä hemmetin epävarmuus minuun taas iski? Äly hoi Hulttis! Nyt tuntuu etten saa aikaan mitään järkevää, joten on parempi olla hiljaa ja mennä rakentamaan lämmin pesä, jonne voin piiloutua. 

Tässä tulee muutama mainos, jotka olen jo saanut laitettua ilmoitustauluille. 

Noniin. Siinä ne nyt on. Vielä on 20 mainosta laittamatta. Kyllä nekin paikkansa löytää, kunhan jaksan liikkua. Nyt ainakin väsyttää niin paljon, ettei jaksa liikkua. Ehkä huomenna. Kyllä. Minä teen sen huomenna. Minä liikun. Huomenna. Enkä siirrä sitä enää ylihuomiseen. Minä perhana vieköön teen sen. Hulttis ei luovuta. Älä luovuta sinäkään, rakas lukijani. 

Hulttiksen terveiset

Noniin. Ajattelin laittaa tänne itse tekemiäni julisteita, joihin olen kirjoittanut rohkaisevia lauseita teille lukijoille. Samalla olen rohkaissut myös itseäni ja muita, jotka ovat nämä kuvat nähneet.

Toivottavasti näistä olisi edes jotain hyötyä. Ainakin näiden tekeminen on ollut mukavaa. Olen ajatellut, mikä olisi sellaista, mitä haluaisin sanoa vaikeuksissa oleville. Ja koska olen hyvä rohkaisemaan toisia, ei näiden lauseiden keksiminen ole ollut vaikeaa. Ne ovat vaan tulleet.

Tein näitä aika monta.. Toivottavasti en laittanut liian monta yhdellä kertaa. Halusin nyt kuitenkin laittaa nämä. Ehkä sillekin on syynsä, miksi laitoin nämä tänne tänään.

Tää on yksi mun motto. Ja se pitää paikkansa. Oma kokemus sen todistaa.

On se aika huvittavaa, että "toivoton tapaus" puhuu toivosta. Vaikka ihmiset leimasi minut toivottomaksi tapaukseksi, ja aikanaan uskoin siihen itsekin, silti olen tässä nyt ja saanut uuden elämän. Toivottomia tapauksia ei ole! Eikä ole toivottomia tilanteitakaan.

Tämäkin on kuin kortti. Olisi hauska tulostaa näitä ja lähettää ihmisille. Ehkä minä vielä teen niin joku päivä. Uskon, etten ole tehnyt näitä turhaan. Jos edes yksikin näistä rohkaisee jotakuta, en ole tehnyt näitä turhaan.

Ei asiat tapahdu turhaan. Ei edes särkyminen. Olen huomannut, että omista haavoistani on jopa hyötyä. Ne ovat auttaneet minua kasvamaan ja oppimaan uutta. Haavojeni kautta voin auttaa muita haavoittuneita. En usko, että kukaan särkyy turhaan. Särkyminen voi olla jopa lahja. Ainakin minä koen oman särkymiseni niin. 

Ei elämän kuulu olla helppoa ja hauskaa. Ilman vaikeuksia me ei voitaisi kasvaa. Ja ilman vaikeuksia me ei osattaisi arvostaa hyviä hetkiä. Arvelen, että helppo elämä on enemmän kirous kuin siunaus. Helppo elämä ei opeta meitä, ei kasvata meitä eikä auta meitä ymmärtämään toisten tuskaa. Helppo elämä voi tehdä ihmisestä itsekkään paskiaisen, joka ajattelee vain omaa etuaan. En ikinä vaihtaisi vaikeaa elämääni helppoon elämään. Se olisi liian tylsää ja tyhjää elämää.

Tämän olen havainnut omassa elämässäni. Ja se on lohdullista. Vaikka me ei aina nähdä sitä, miksi meille tapahtuu mitäkin, siitä voi olla varma, ettei mikään tapahdu turhaan. Kaikella on tarkoitus. Myös tuskalla. Se, miten siihen suhtautuu, on tärkeämpää kuin se, mitä meille tapahtuu. Toiset katkeroituu tuskasta, toiset taas näkevät sen mahdollisuutena kasvaa ja oppia uutta. 

Kerrankin TraumaJenna ja LuonnonlapsiJenna ovat samaa mieltä. Usein me taistelemme keskenämme siitä, miten tulisi toimia, mutta tässä olemme yksimielisiä. Me emme luovuta koskaan!

Kenenkään ei tule suostua toisten julmaan kohteluun. Ihmisen ei kuulu alistaa  eikä hallita toisia, sellainen toiminta on vääristynyttä. Ihminen voi hallita vain itseään. Jos ihminen alkaa alistaa ja hallita toisia, jokin on pielessä. Sellaiseen kohteluun ei kuulu alistua. Se on henkistä väkivaltaa, jonka tarkoitus on nujertaa toinen ja riistää toisen ihmisarvo. Sitä ei pidä koskaan hyväksyä!

Näin on. Jotkut eivät näe sitä, että erilaisuus on lahjaa ja se rikastuttaa meitä. Olisi kamalaa, jos me kaikki oltaisi samanlaisia, samaan muottiin väkisin tungettuja, massaa, josta ei erotu kukaan. Minuakin vihattiin koko kouluaika, koska uskalsin olla erilainen, oma outo itseni. En käsitä, miksi erilaisuus herättää ihmisten vihan. Ehkä taustalla on pelkoa. Ne, jotka eivät pysty hyväksymään toista omana aitona itsenään, ovat umpimielisyytensä vankeja. Ja umpimielisyydessään he yrittävät ahtaa väkisin toisia samaan muottiin. Se on väärin. Ehkä he vihaavat erilaisuutta siksi, etteivät he itse uskalla olla omia aitoja itsejään. Mene ja tiedä. On järjetöntä pilkata ja vihata niitä, jotka uskaltavat olla aitoja. Sellainen toiminta kertoo vain ihmisen omasta heikkoudesta.

 

Tämäkin on yksi mottoni. Nämä sanat ovat rohkaisseet monia kokeilemaan asioita, joita eivät olisi uskaltaneet kokeilla ilman rohkaisua. Joskus me jäädään pelkomme vangiksi, eikä uskalleta edes yrittää. Entä jos kaikki meneekin pieleen? Entä jos se ei onnistu? Mitähän muut ajattelevat? Mitä väliä? Se selviää vain yrittämällä! Nämä kysymykset saavat ihmisen jumiin. On turhaa ajatella sitä, meneekö jokin yritys pieleen, jos ei edes yritä. Silloin se ainakin menee pieleen. On turhaa kysyä, onnistuuko jokin asia, jos ei uskalla edes yrittää. Silloin se ei ainakaan onnistu. On vieläkin turhempaa miettiä sitä, mitä muut mahtavat ajatella. Sillä ei ole väliä! Tärkeintä on, että itse yrittää parhaansa. Muiden mielipiteillä ei ole niinkään väliä. On parempi edes yrittää kuin olla yrittämättä. Jos edes yrittää, on parempi mahdollisuus onnistua. Jos ei edes yritä, ei ainakaan onnistu. Silloin ei myöskään kehity. Eikä me voida etukäteen tietää, miten asiat menee. Aina kannattaa yrittää. Kun on yrittänyt, ei tarvitse syyttää itseään siitä, ettei yrittänyt. Ja vaikka epäonnistuisi, sekin voi olla hyödyllinen ja opettavainen kokemus. Usein juuri epäonnistumiset opettaa ja ohjaa onistumiseen.

Todellakin. Luovuttaminen ei ole hyödyllistä. Meitä ei ole luotu luovuttamaan. Opin sen itse juuri luovuttamalla. Luovutin entisessä elämässäni monta kertaa, ja pikkuhiljaa aloin huomata luovuttamisen turhuuden. Luovuttamalla ei ainakaan edisty eikä selviä vaikeuksista. Silloin vaan jää paikalleen, eikä mikään muutu. Kun ihminen luovuttaa, silloin hän alistuu pahan edessä. Ja jää siihen itsekin kiinni. Ja lopulta katkeroituu. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto! Jos haluaa selvitä vaikeuksista, ei pidä koskaan luovuttaa. Jos haluaa kasvaa ja kehittyä, ei kannata luovuttaa. Luovuttaminen johtaa vain saamattomuuteen ja se tekee meistä luusereita. Usein luovuttajasta tulee olosuhteiden uhri, joka valittaa sitä, kuinka kauheita elämä ja muut ihmiset ovat olleet hänelle, eikä itse huomaa, miten kauhea hän on itse ollut muille. Luovuttaja katkeroituu, koska ei viitsi taistella vaikeuksia vastaan. Ja katkeruudessaan hän syyttää kaikesta vain toisia. Hän on olevinaan viaton uhri, jolla on oikeus syytellä toisia ja myrkyttää ympäristöään, mutta ei huomaa omaa vääristynyttä toimintaansa. Tällaisen ihmisen lähellä ei ole terveellistä olla, eikä ole ihme, että kaikki ihmiset kaikkoavat hänen ympäriltään ja hän jää yksin. Tästäkin huolimatta luovuttaja usein jatkaa toisten syyttelyä, ei mene itseensä eikä tunnista eikä tahdo tunnustaa omaa toimintaansa. Niin kauan kuin luovuttaja pysyy katkeruudessaan eikä aio lakata luovuttamasta, hän on oman toimintansa vanki.

Asenne vaikuttaa enemmän kuin olosuhteet. Annan esimerkin omasta elämästäni, koska en voi puhua muiden puolesta. Moni ihmettelee, miten minä voin olla näin positiivinen ja kiitollinen kaiken kokemani jälkeen. Syy on asenne. Näen vaikeudet haasteina ja mahdollisuuksina kasvaa. Valitsen elämän, en kuolemaa. Valitsen anteeksiannon enkä katkeruutta. Valitsen toivon enkä toivottomuutta. Aion taistella enkä paeta. Tahdon kasvaa enkä taantua. Tahdon elää totuudessa enkä valheessa. Tahdon arvostaa tosia enkä syytellä muita omista ongelmistani. Olen kiitollinen enkä katkera. Ja olen kiitollinen myös haavoistani vaikka ne sattuivat, ja myös vaikeuksista, koska ne opettavat minua hyvin monella tavalla. Vaikeuksien tullessa en lannistu, vaan kysyn, mitähän kerrottavaa tälläkin vaikeudella on minulle. Ja vaikka olen joutunut kärsimään, en pidä sitä turhana. Olen kärsinyt osittain omasta syystäni, oman hölmöyteni vuoksi, ja ilman näitä kärsimyksiä en olisi tajunnut omaa hölmöyttäni, vaan olisin jatkanut samalla tavalla. Olen kärsinyt myös toisten takia, mutta sellaista elämä on. Kukapa täällä ei olisi joutunut kärsimään toisten takia? En silti syyttele toisia, enkä koe enää vihaa ja katkeruutta niitä kohtaan, jotka ovat minua satuttaneet. Anteeksianto vapautti minut vihasta ja katkeruudesta. Koska olen itse saanut paljon anteeksi, tahdon myös antaa anteeksi niille, jotka ovat minua satuttaneet.

Sama ajatus uudestaan hieman eri muodossa.

Mitäpä tähän lisäisi. Kunpa jokainen voisi käsittää tämän sydämellään, ettei kukaan heittäisi itseään eikä elämäänsä hukkaan.

Taas tätä aitoa Hulttista, joka usein käyttää sanaa paska. Vaikka paskoja asioita tapahtuu, silti ei ole hyödyllistä jäädä paskaan makaamaan. Puhun kokemuksesta, olen siellä paskassa maannut, ja voin sanoa, ettei se ollut kivaa eikä siitä ollut mitään hyötyä.

Nimenomaan! Olen samaa mieltä itseni kanssa! On hassua kommentoida omia julisteitaan. Täydentää omia sanojaan. Tää homma alkaa jo huvittaa. 

Jees! Kuten olen sanonut, luovuus ja mielekäs tekeminen on parasta traumaterapiaa. Ja se, joka yrittää niitä lytätä ja estää, on täysi ääliö, joka ei ymmärrä toisen parasta. Jokaisen tulisi voida tehdä niitä asioita, joista tykkää. Jokainen meistä on omalla tavallaan luova. Vaikka kaikki eivät ole taiteilijoita, silti kaikki ovat luovia. Luovuus vain esiintyy meissä eri tavoilla. Ja siksi sen pitäisi antaa kukoistaa, koska eri ihmisten erilainen luovuus vain täydentävät toisiaan.

Tämän julisteen tein tänään. Aamukoomassa vieläpä. 

Tää on jatkoa edelliselle aamukoomassa tehdylle julisteelle. 

 Ja vihdoinkin viimeinen juliste. Toivottavasti jaksoit lukea tämän pitkän tekstin loppuun kuvineen päivineen. Ja toivottavasti tästä oli edes jotain hyötyä. Nyt alan olla jo ihan tööt, joten eiköhän ole aika sanoa taas hei hei ja palataan. Kohta loppuu työtkin. Tässä oli Hulttiksen terveiset tältä erää. Moni näistä julisteista on kirjoitettu ja tehty syvän masennuksen ja The Grande Finalen keskellä. Niistä huolimatta olen pystynyt säilyttämään positiivisen toiveikkaan asenteeni, vaikka ei se ole helppoa ollutkaan. Välillä olen ollut ihan toisissa ajatuksissa, mutta onneksi en ole lannistunut niiden takia. Välillä on vaikeaa, mutta juuri siksi olen nämä tehnyt, että vaikeuksissa olevat ihmiset voisivat saada rohkaisua ja muistutusta siitä, että pahimmissakin hetkissä on toivoa. Don't ever give up, my dear reader!

Yli-innokas kokemusasiantuntija

 Tänään mulla oli kokemusasiantuntija toimeksianto. Pidettiin kokemustarinaluento yhden toisen kokemusasiantuntijan kanssa. 

Taidan olla hieman liian yli-innokas kokemusasiantuntija, koska menin tähän tilaisuuteen jo viikkoa etuajassa. Viime viikon tiistaina olin siinä käsityksessä, et se olisi ollut silloin. Ja minä kävin paikan päällä ja ihmettelin kun ketään ei ollut paikalla. 😁 Soitin sitten tilaajalleni, ja hän kertoi, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Hän olisi mielellään ottanut minut jo kertomaan tarinani, mutta kun ei ollut kuulijoita paikalla. Olin taas sekoillut päivissä! Kiitos The Grande Finalen päivätkin menee sekaisin. Mutta ei se mitään! Vähän hassuahan tuo oli. 

Tänään menin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja menin sinne valtavan jännityksen vallassa. Jenskaa jänskättää aina kun on mentävä ihmisten eteen puhumaan. Vaikka tarinan kertominen sujuu jo hyvin, silti jännitän. Mutta se on vain hyvää jännitystä. 

Pidettiin kokemustarinaluennot ja molempien tarina oli vaikuttava. Yleisö tykkäsi selvästi. Minä puhuin viimeisenä ja kun menin ihmisten eteen, istuin pöydälle ja vapisin. Sanoin, että kylläpäs tuntuu hurjalta olla tässä. Siinä minä istuin pöydällä jalat heiluen kuin mikäkin ADHD ihmisten edessä ja kerroin rankan tarinan elämästäni. Vaikutti siltä, että sain hyvin välitettyä tunteet ja kaikki oli täysillä mukana. 

Yhdessä vaiheessa meinasin alkaa itkeä, kun kerroin huumemaailmasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Olin lähellä hajota, mutta onneksi pysyin kasassa. Eikä sekään olisi ollut vakavaa, jos olisin itkenyt. Enkä ollut ainut, jolla oli tippa linssissä. Huomasin, että moni oli hyvin liikuttunut ja välillä järkyttynyt ja loppua kohti ilahtunut. On jännää, minkälainen vaikutus tarinallani on ihmisiin. Ja kun alan kertoa uudesta elämästäni, kiitollisuudesta ja anteeksiannosta, moni ihmettelee, että kuinka voin kokea tällaista kaiken sen helvetin jälkeen. Miten en ole katkera enkä vihainen. Ihan hiton rikki minä kyllä olen, pahasti traumatisoitunut, mutta en ole enää katkera enkä vihainen. Anteeksianto vapautti minut niistä. Enkä voi olla olematta kiitollinen tästä uudesta elämästä!

Hauskaa oli taas huomata, miten mun tarinan lisäksi myös minulla oli hyvä vaikutus kuulijoihin. Persoonani herättää näköjään kivoja fiiliksiä. Symppis herättää sympatiaa. Ja en puhu tuuleen, minua oikeasti kuunnellaan ja tarinaani eläydytään voimallisesti. Sanoillani on merkitystä ja minut otetaan vakavasti. Kun menen ihmisten eteen omana aitona itsenäni, minua on helppo kuunnella. En puhu toisten yläpuolelta jostain roolista käsin, vaan olen samalla viivalla muiden kanssa ja totean, että outous on okei. Siitä muuten tykättiin, kun sanoin, että outous on okei ja aitous hyväksyy kaiken outouden ja arvostaa sitä. Ja se on totta! On ihan parasta olla outo ja aito. 

En oikein itsekään käsitä sitä, millainen vaikutus minulla on toisiin. Tässäkin tilaisuudessa pääsin rohkaisemaan ja kannustamaan toisia, ja sen huomasi, että sitä arvostettiin. Eikä siihen tarvittu monia sanoja, jo pelkkä asenteeni ilmaisi asian. On jännittävää olla kokemusasiantuntija ja tekemisissä ihmisten kanssa! Vaikka aina jännitän kovasti, tykkään siitä, kun pääsen kertomaan tarinani. Sillä on ihmeellinen vaikutus. Ja samalla saan oppia lisää itsestäni ja toisista, sekä ihmisten edessä olemisesta, puhumisesta, esiintymisestä ja läsnäolosta. Saan olla sellainen kuin olen ja kertoa sellaisen tarinan millainen elämäni on ollut ja se ei ole jättänyt ketään kylmäksi. Olen kiitollinen tästäkin toimeksiannosta!

Väsyneen Hulttion ajatuksia

 Olen taas töissä syysloman jälkeen. Nukuin taas huonosti viime yön ja nyt väsyttää ankarasti. Kävin äsken purkamassa fiiliksiä flyygelin äärellä. Soittelin sävellyksiäni, itkin ja soitin ja ihmisiä tuli taas kuuntelemaan. Vaikuttaa siltä, että sävellykseni ovat pidettyjä. Ja se on vaan hyvä! Tulee itsellekin enemmän iloa siitä jos sävellykseni ovat iloksi myös toisille. Olen huomannut, että koko Poleenin ilmapiiri muuttuu rauhallisemmaksi kun alan soittamaan. Ihmisetkin vapautuu jännityksistään ja pääsevät rentoutumaan ja fiilistelemään. Minä vaan silti aina mietin, että enkai ole häiriöksi. En onneksi ole ollut, päinvastoin musiikkini on erittäin tervetullutta. Silti joku epävarmuus kiusaa minua. Olkoon. En jaksa välittää epävarmuudesta, koska joka kerta olen sen voittanut. Jos en olisi, en olisi soittanut säveltäkään. Nytkin soitin ainakin tunnin ja se teki hyvää. Väsymys vaan ei lähtenyt eikä masennuskaan, mutta saipahan ainakin fiilistellä. 

Väsyneenä on vaikea jaksaa oikein mitään. Vaikka mulle on sanottu tänäänkin, ettei mun tarvii jaksaa, valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Mun täytyy jaksaa herätä huonon yön jälkeen, lähteä töihin, olla siellä, tehdä asioita, jutella, istua, olla, puhua, pysyä kasassa ym ym. Jaksettavaa on siis paljon. Ja vielä työpäivän jälkeenkin pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Jo pelkkä oleminen on vaikeaa, kun ei meinaa jaksaa olla. Voimat on vähissä, joten jokainen minuuttikin on raskas jaksaa ja selvitä. Jokainen hetki on vaikeaa jaksaa. Ja väsyksissä, masentuneena ja loppuunpalaneena ei vaan jaksaisi muuta kuin nukkua. Jos saisi nukuttua. Kun on vaikeaa, ei tahdo jaksaa. Mutta on vaan jaksettava, ja tässä tilassa jaksaminen on taistelua. Välillä tekisi mieli vaan luovuttaa, mutta minuahan ei perhana ole luotu luovuttamaan! Se ei tule kuuloonkaan. Se ei ole vaihtoehto. Haluaisin vaan vetäytyä omiin oloihin mahdollisimman pian. Yksin ollessa on vähemmän ärsykkeitä ja stressitekijöitä. Yksin ollessa voi vaan olla rauhassa. Ihmisten ilmoilla se ei onnistu. Ei nyt. En ole kovin sosiaalisella tuulella. En jaksaisi edes puhua. Haluaisin olla yksin. Nukkua. Levätä. Rauhassa. 

Ei tällaisesta hermorauniosta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, päinvastoin minusta voi olla haittaa ja harmia. Siksi olisi vaan parempi vetäytyä mahdollisimman pian omiin oloihin. En tahdo aiheuttaa harmia enkä haittaa enkä masentaa toisia enkä aiheuttaa huolta enkä pelkoa enkä olla ärtynyt idiootti ja täysin elinkelvoton paskiainen. 

Noniin, taas nähtiin, mihin tää meni. Alan haukkua itseäni. Koska koen, etten voi sietää itseäni tällaisena. Masennus painukoon helvettiin, sinne se kuuluu! Ehkä olisi parempi etten edes kirjoita, koska en saa aikaan mitään järkevää. Nyt aloin pelkäämään, että tekstini myrkyttävät lukijansa. En tahdo sitä! 

Ja niin Hulttis vajoaa epätoivon syövereihin ja häpeää puheitaan.

Hulttis kävi häpeähöyryillä (sähkötupakalla) kasaamassa raunioituneita hermojaan.

 Josko sitä uskaltaisi kirjoittaa. Meinaa tulla blokki, koska en halua olla masentava enkä hölmö, joka vain valittaa kurjuuttaan. Yritetään katsoa asiaa paremmasta näkökulmasta. Olen varma, ettei mikään ahdistus eikä tuska ole turhaa. Niihin voi suhtautua joko niin, että ne katkeroittaa tai että ne auttavat kasvuun. Vaikeudet vahvistaa on kulunut lause, mutta kokemukseni perusteella se pitää paikkansa. Emme siis kärsi turhaan. Eikä se ole olennaista, mitä meille tapahtuu, vaan se, miten me siihen suhtaudutaan. Vaikka minäkin vajoan välillä (usein) synkkyyden syövereihin, en silti menetä toivoani ja pystyn näkemään hyviä asioita ja jopa olemaan niistä kiitollinen. Saattaa kuulostaa jo hullulta, mutta olen oppinut jopa iloitsemaan ahdistuksista. Ne auttaa kasvamaan. Niistä oppii uutta. Ne karaisee ja opettaa empatiaa. Ties minkälainen kauhistava paskiainen minusta olisi tullut, jos en olisi kulkenut sitä kovaa ja helvetillistä tietä läpi huumehelvetin ja väkivallan. Eihän se ollut mukavaa, mutta jälkeenpäin olen saanut huomata, ettei se ollut turhaa. Olen tainnut puhua tästäkin jo monet kerrat. Toistan siis taas vain itseäni rohkaistakseni itseäni ja toivottavasti myös sinua, lukijani. 

Kohta loppuu työaika ja Hulttion on aika jatkaa matkaa. Toivon, että matkani johtaisi mahdollisimman pian kotiin. Haluan lepäämään. Nyt alkaa olla aika lopetella. Olen taas viimeinen, joka saa tavaransa kasaan. Tyypillistä. Selvisin aamupäivän. Toivon, että selviän myös iltapäivän ja illan ja yön. Ja huomisen. En edes jaksa ajatella huomista vielä. Tässäkin päivässä on riittävästi ajateltavaa. Toivon, ettei sanani olleet turhia. Koen vaan, etten saa aikaan mitään järkevää tänään. Palaan asiaan taas kun saan aikaan jotain järkevää.

Hemmetti vieköön

 En osaa sanoa mitä haluaisin sanoa. Vaikeaa. 

En osaa ajatella niin kuin olisi hyvä ajatella. Hiton hankalaa. 

En osaa puhua niin kuin tulisi puhua. Sanat vain katoavat. Hemmetin vaikeaa. 

En osaa olla niin kuin tulisi olla. Olen vaikea tapaus. Aiheutan vain harmia toisille. Ahdistavan vaikeaa. 

Ja koska en osaa olla mitenkään, vetäydyn piiloon ja eristäydyn. Aiheutan harmia vaikka en tahtoisi harmia aiheuttaa. 

On parempi siis olla yksin.

Haluaisin vain nukkua, nukkua jatkuvasti. Ja vaikka nukun, tuntuu kuin en olisi nukkunut lainkaan. Se on yksi The Grande Finalen oireista. Ja toinen oire on jatkuva stressi, masennus ja ärtymys. Olen äksyillyt läheisilleni jo ihan liikaa. Hermot on kireällä jatkuvasti. Kun mikään ei auta sisäiseen tuskaani, se saa minut ärtymään. Ei ole minun tapaista tällainen. En meinaa jaksaa mitään, haluaisin vain nukkua. Ja jos en saa nukkua, olen hiton vihainen. Ja sekin masentaa entisestään. Masennus ja The Grande Finale (TGF) nivoutuvat toisiinsa ja vahvistavat toinen toistaan. En tiedä kumpi tuli ensin vai tulevatko molemmat samaan aikaan. 

Ja ajasta puheen ollen: aika ei riitä! Aika vain juoksee hirveää vauhtia eteenpäin ja minä en pysy mukana ajassa. Aika ei tunnu riittävän mihinkään! Sekin on yksi TGF:n oire. Vaikka saan paljon aikaan, silti tuntuu, ettei aika riitä. Aamulla ei meinaa jaksaa herätä millään ja koomailee aikansa siinä heräillessä. Teen taidetta ja muuta ja pian huomaankin, että alkaa olla jo ilta. Taas meni päivä hujauksessa ja sit pääseekin taas nukkumaan. Nukkuisin mieluiten koko ajan. Mutta silloin jäisi taidetta tekemättä ja ihmisiä kohtaamatta. Nyt en ole kyllä pystynyt kohtaamaan oikein ketään, koska pelkään, että masentuneet ja kyyniset ajatukseni myrkyttävät kaiken ympärillään. En tahdo masentaa toisia! Minunhan pitäisi olla se, jonka seurassa on hyvä olla ja paha olo kaikkoaa. Mutta nyt voin itse pahoin. Enkä tahdo, että levitän pahaa oloa ympärilleni. Siis vetäydyn yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.  

Olen jotenkin hyvin herkkä ja haavoittuva tällä hetkellä. Ehkä myös se on syy eristäytymiseen. Eristäytyminen on myös yksi TGF:n oire. Tunteet räjähtää ilmoille täysin arvaamatta. Kun soitan töissä flyygelillä sävellyksiäni, itken samalla ja pelkään, että itkuni pilaa soittamisen. Jotenkin vain hajoan itkuun helposti. Joko itken tai äksyilen. Turhauttavaa. En tahdo olla tällainen hermoraunio ihmisten edessä! Siksi eristäydyn ja pakenen piiloon. En halua romahtaa toisten edessä. Itken jopa kirjoja lukiessani! Jokin on pahasti vialla nyt, ei tämä ole minulle tyypillistä, vaikka erityisherkkä olenkin. Ja kun olen aikani itkenyt, sitten iskee voimakas vihan tunne. Tekisi mieli vain raivota ja tuhota kaikki. No ei nyt ihan kaikkea kuitenkaan. Ei varsinkaan peikonlehtiä! Ajatuskin kauhistuttaa, että tekisin niille jotain pahaa! Ja taas nousee tunteet pintaan ja meinaa alkaa itkettää. Kuinka kauan vielä tämän täytyy jatkua?! Tämä tunteiden sekoilu on myös yksi TGF:n oireista. Ilmeisesti siis minua ei vaivaa vain syysmasennus, vaan myös The Grande Finale. Mahtavaa. Olen aivan innoissani tästä loppuunpalamisesta. Sehän on vain uusi mahdollisuus saada itsensä kasaan ja ottaa uusi suunta elämälleen. Ihanaa! No joo, en ole innoissani tästä, kyse oli sarkasmista. 

Hemmetti vieköön. Vaikeuksia riittää, mutta voimat ovat lopussa. Mitä teen? En tee yksinkertaisesti mitään. En jaksa. En hemmetti jaksa! Haluan vain olla ja levätä ja nukkua ja hajoilla rauhassa. En tietenkään haluaisi hajoilla enkä eristäytyä, mutta tässä tilassa se on vääjäämätöntä, koska en tahdo aiheuttaa tuskaa toisille omalla tuskallani enkä tahdo viskata paskaa toisten niskaan! Paljon sitä paskaa onkin, mutta minä en jää paskaan makaamaan (kuin ehkä hetkeksi). Aion saada voimani takaisin, nousta paskasta ja selvitä tästä. Kun olen niin usein väsynyt, en tajua sitä milloin väsymys muuttuu uupumukseksi ja kun sen lopulta tajuan, on jo liian myöhäistä. Mutta ei hätää: olen masentunut ja palanut loppuun ennenkin, tämä on siis mulle jo hyvinkin tuttua, joten eiköhän tää tästä. Kyllä se siitä. Hemmetti vieköön. 

Ajatuksia kärsivän ihmisen kohtaamisesta

 Kamppailu masennuksen kanssa jatkuu. Olen edelleen alamaissa ja koen voimakasta yksinäisyyden tunnetta. On kuin olisin putoamassa syvään, pimeään ja pohjattomaan kuiluun. Sisäinen tuska on voimakas, ja toivoisin, että se jo loppuisi. Mutta kun mikään ei auta, mikään ei vie sitä pois! Vähemmästäkin turhautuu ja muuttuu ärtyneeksi. Olen omalla ärtymykselläni ajanut varmasti jo monia ihmisiä pois, joten ei ihme, että koen yksinäisyyttä. Hyvä minä! Hemmetin urpo. Inhoan itsekin sitä, millaiseksi masennus minut tekee.

Onhan se ihan ymmärrettävää, että toisen kiukkua ja tunnevyöryjä on vaikea ottaa vastaan. Niille silti tulisi antaa tilaa, jos haluaa auttaa ja lohduttaa, eikä yrittää hengellistää kipua ja yrittää laastaroida sitä Jumalan sanalla, vieläpä väärään aikaan ja ylhäältäpäin. Sellainen saattaa vain pahentaa oloa, ja niin on käynyt.  Moni on sortunut siihen kohdallani, että kun olen yrittänyt purkaa tuskaani, silloin ihmiset vastaavat ikään kuin tietäisivät miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla, ja siitä on tullut sellainen vaikutelma, että minä olen väärässä. Sanoin mitä tahansa, vastaus antaa ymmärtää, että ei se ole niin, minä olen väärässä. Toinen ihminen tietää paremmin, mikä on totuus ja minulta se on ilmiselvästi hukassa. Ja miten moni tähän sortuukaan! Tiedän, että tarkoitus on yrittää auttaa, mutta valitettavasti tuollainen toiminta vain ajaa toista syvemmälle masennukseen. Minun tunteeni ovat vääriä, ajattelen väärin ja koen väärin. Olen siis kaikin puolin väärässä! Vaikka eihän se niin ole. Masennus on yhtä todellista kuin kauniit ja hyvät asiat. On myös pahoja asioita, ja masennus on yksi niistä. Ja vaikka se ei ole koko totuus, se on silti todellista. Eikä masennus ole kadottanut ymmärrystäni totuudesta, oikeasta ja väärästä. Mieleni on vain synkkyyden syövereissä. Sanokaa masentuneelle, että se on väärässä, ja se masentuu vain lisää! Kukapa ei masentuisi entisestään saadessaan vain vastaväitteitä tuskaansa ja kuullessaan yhä uudestaan olevansa väärässä! Jotkut ovat myös vähätelleet tuskaani sanomalla, että se on "vain masennus", ei siis mitään vakavaa. Tämä "vain masennus" kuitenkin ajaa monet ihmiset niin pohjalle, että he jopa saattavat tappaa itsensä. Helppoahan se on vähätellä asiaa, jota ei itse koe. Monelta olen saanut kuulla, mitä masennus on ja mitä se ei ole, ikään kuin en tietäisi sitä. Ihmiset alkaa selittelemään ja tyrkyttämään tietoa usein silloin, kun toisen tuskaa ei haluta kohdata. Omalla puhetulvalla hiljennetään kärsivä ihminen. Eikä tässä ole tarkoitus syyllistää eikä tuomita ketään, puhun vain asioista asioina ja tuon esiin ajatuksia, jotka ovat pyörineet synkässä mielessäni. Koska kärsivän ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, siitä on siksi hyvä puhua. En ole itsekään mikään ihmisten kohtaamisen ekspertti, tuon vain esiin ajatuksia, joita olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa. Joskus on hyvä tuulettaa.

Kun ihminen masentuu tai sairastuu muuten, silloin toiset helposti nousevat sairaan yläpuolelle antamaan neuvoja ja ohjausta. Sitä vaan ei kannattaisi tehdä. Eihän kukaan masentunut kykene ottamaan vastaan asioita, kun ne tulevat ylhäältäpäin. Sellainen saa vain ajattelemaan, että miksi tuo toinen on korottanut itsensä ja kuvittelee olevansa viisaampi kuin minä. Olenko oikeasti vajonnut jo niin alas, että olen muiden alapuolella, huonompi ja tietämättömämpi kuin muut? Ei masennus eikä mikään sairaus tee toista huonommaksi. Ihminen vain nousee helposti toisten yläpuolelle heti, kun tilaisuus koittaa. Hyvääkin tarkoittavat ystävät yrittävät usein ratkaista masentuneen kärsimystä liian aikaisin ja tavoilla, jotka saattavat enemmän loukata kuin auttaa. Meidän ei tarvitse eikä me edes voida ratkaista kärsivän ongelmia tai neuvoa kärsivää. Käytännön asioissa auttaminen on aina hyvä, mutta muuten olisi parempi olla mieluummin hiljaa kuin sanoa tyhmyyksiä toisen yläpuolelta. Olisi parempi tulla samalle viivalle toisen kanssa. Usein käy niinkin, että kärsivä ihminen jää yksin. Koska ihmisten on vaikea kohdata toisen tuskaa, hänet jätetään helposti yksin. Ja kun masentunut jää yksin, pimeys vain kasvaa. Sitä kokee itsensä niin pieneksi ja surkeaksi, ihmisten hylkäämäksi ongelmajätteeksi, ettei ole ihme, että itsetuhoiset ajatukset tunkeutuvat mieleen. Mitä yksinäisempi ihminen on kärsimyksensä kanssa, sitä vaikeampi hänen on siitä selvitä.

Usein parasta apua on pelkkä läsnäolo. Voi vain olla hiljaa ja antaa tilaa toisen tunteille. Kuunnella eikä selittää. Ja silloin ei kannata rynnätä kertomaan omista ongelmista. Niiden aika on myöhemmin. Kärsivää tulisi auttaa kärsivän ehdoilla, ei omilla ehdoilla. Jos yrittää auttaa toista omilla ehdoilla, auttaminen muuttuu pakolla auttamiseksi. Väkisin auttaminen on kuin rutistaisi ja vääntäisi särkynyttä esinettä ja huutaisi samalla: "Tule nyt jo kuntoon!" Mutta esine vain särkyy yhä enemmän, kun sitä rutistetaan kaikin voimin ja yritetään vääntää se kuntoon väkisin ja pakolla. Sellainen on kaukana todellisesta auttamisesta. Ja sitä paitsi, eihän kukaan kykene ottamaan väkisin väännettyä apua vastaan. Se tuntuu siltä kuin toinen yrittäisi pakottaa johonkin, mistä ei ole itselle hyötyä. Pakkoapu ei auta, se vain kääntyy itseään vastaan ja aiheuttaa vain tuhoa. Väkinäinen apu ei lähde vapaudesta vaan pakosta. Ja usein pakkoavun taustalla ovat auttajan omat tarpeet, ei toisen etu. Oikea apu lähtee vapaudesta. Oikea apu ei ajattele itseään vaan toisen parasta, se toimii kärsivän lähtökohdista käsin ja autettavan ehdoilla. Oikea apu on aitoa ja se hoitaa tehtävänsä. Se tulee oikeaan aikaan ja sen pystyy ottamaan vastaan. Pakolla auttamista on vaikeaa, ellei mahdotonta ottaa vastaan, koska väkisin auttaminen on usein enemmän itsensä auttamista kuin toisen. Sitä ei ole tarkoitettu toiselle, joten sitä ei voi ottaa vastaan. Ja jos me kuvitellaan tietävämme kärsivää paremmin, mitä hän tarvitsee, me ollaan menty harhaan ja pakkoauttamisen puolelle. Eiköhän anneta avun tarvitsijan itse tiedostaa, mitä apua hän tarvitsee. Joskus toki asia voi olla toisinkin päin. Joskus ihminen saattaa olla niin sokea omalle tilalleen, ettei hän edes tiedosta olevansa sairas ja avun tarpeessa. Silloinkin häntä tulisi auttaa vapaudesta käsin eikä pakosta. No, joskus kyllä pakkoapukin on tarpeen (useita kertoja M1-pakkohoitolähetteellä pöpilään joutunjut olen itsekin), ja sehän siinä onkin hankalaa, kun asiat voivat olla niin monella tavalla. Sen takia meidän ei kannattaisi kuvitella tietävämme, miten asiat ovat tai miten niiden tulisi olla. Asiat kun voivat olla monella tavalla. Ja jos me ottaisimme toisemme vakavasti, emmekä kuvittelisi tietävämme toista paremmin, miten asiat ovat, ehkä auttaminenkin olisi helpompi ottaa vastaan. Tai ehkä minä olen taas väärässä ja masennuksen synkistämät ajatukseni ovat pimentäneet ymmärrykseni.

Keskustelu Syysmasennuksen kanssa

 Sain taas vieraakseni joka syksyisen vieraan. Syysmasennus on saapunut taas kerran minua kiusaamaan. Kunpa vain voisin olla päästämättä sitä sisään! Mutta en voi, koska se hiipii niin salakavalasti luokseni. Sitä ei huomaa ennen kuin on jo myöhäistä (rykiä kun on jo mäntä pohjassa, kuten Vanha Jenna sanoi). 

En voi muuta kuin antaa sen olla ja aloittaa keskustelun syysmasennuksen kanssa. 

Kysyn: "Mitä haluat? Miksi olet täällä?" 

Syysmasennus vastaa: "Haluan murentaa mielesi masentavilla ajatuksilla ja ajaa sinut itsetuhoon. Haluan, että ymmärrät kuinka paha ja armoton paikka maailma on ja kuinka sietämätöntä elämä on. Olen täällä koska haluan olla. Olen missä olen ja milloin huvittaa. Syksyt ovat parasta aikaa ihmisten masentamiseen ja siksi olen nyt luonasi." 

Vastaan: "Mutta Syysmasennus hei, sinähän puhut paskaa! Sinä valehtelet minulle. Vaikka mieleni olisi kuinka maassa, itsetuho ei ole ratkaisu siihen. Ja vaikka maailma on paha ja usein armoton paikka, silti elämäni ei ole sietämätöntä! Ja pahuuden lisäksi maailmasta löytyy paljon hyvää. Ja minä näen sen! Turhaan yrität sokeuttaa minua! Ja armottomuuden lisäksi maailmasta löytyy myös armoa ja rakkautta. Tuot esiin vain kolikon toisen puolen, sen huonon ja ikävän puolen, ja haluat saada minut unohtamaan kolikon paremman puolen. Sori vaan, ei onnistu. Ja jos haluat välttämättä olla vieraanani, sinun on kunnioitettava minua ja asumustani Taideluolaa. Täällä pätee tietyt säännöt ja täällä Hulttiksen sana on laki. Taideluolassa ei ole hyväksyttyä masentaa toisia. Täällä ei ajeta ketään itsetuhoon! Täällä ei olla miten huvittaa ja milloin huvittaa. Täällä ollaan silloin kun se minulle sopii. Ja jos käyttäydyt epäystävällisesti, et voi olla enää täällä." 

Syysmasennus: "Olet liian positiivinen ja hyväuskoinen. Etkö muista mitä kaikkea sinulle on tehty? Etkö muista mitä kaikkea pahaa olet itse tehnyt? Eihän sellaisten tekojen kanssa voi elää. Olet hyväuskoinen hölmö joka antaa pahojen ihmisten satuttaa itseäsi yhä uudestaan. Eikö sinua hävetä? Hyväuskoisuutesi on syy kaikkeen kokemaasi vääryyteen. Ja etkö tiennyt, että positiivisuus on perseestä? Tapa jo itsesi, paha ihminen! Jos jatkat elämää, joudut kokemaan vain lisää pahuutta." 

Minä vastaan: "En ole huonomuistinen vaikka hajamielinen olenkin. En ole unohtanut niitä kaikkia vääryyksiä. Mutta olen antanut ne anteeksi. Kaikki. Olen antanut anteeksi jokaiselle minua satuttaneille ja myös itselleni. En jaksa kantaa kaunaa. Kaikki ne teot ovat poissa, menneisyydessä. Nyt on nyt. Ja se on suurta armoa, ettei katkeroidu vaan antaa anteeksi. Saatan olla hyväuskoinen, mutta se ei ole syy siihen, jos joku minua satuttaa. Jos joku satuttaa minua, se on hänen oma valintansa. Minä en ole syyllinen toisten tekoihin. Kantakoon itse vastuun teoistaan. Tiedän senkin, että joskus positiivisuus on perseestä, varsinkin silloin jos sen avulla paetaan todellisuutta. Se ei ole aitoa positiivisuutta vaan itsepetosta. En harrasta sellaista, näen myös kaiken pahan ja vääryyden. Mutta niistä huolimatta voin olla positiivinen ja toiveikas, koska minulla on ikuinen toivo Jumalassa. Jos vielä kerrankin yrität yllyttää minua itsetuhoon, saat häipyä ja tuhota itse itsesi. Peikonlehdetkin masentuvat typeristä puheistasi. On parempi että häivyt. Ja kannattaa häipyä hyvän sään aikaan, koska huonolla säällä on ikävämpi häipyä. Ja se huono sää koittaa heti, jos suututat minut. Ja minä ehdottomasti suutun, jos masennat rakkaat peikonlehteni! " 

Syysmasennus vastaa: "Etkö muista, että olet toivoton tapaus? Ei sinua voi auttaa kukaan. On vaan parempi että päästät itsesi päiviltä. Eihän toivottomilla tapauksilla voi olla toivoa!" 

Vastaan (hieman ärtyneenä): "Pöljäkö olet? Puhut ihan samalla tavalla kuin kaikki ne lääkärit ja muut terveydenhuollon työntekijät, jotka kieltäytyivät auttamassa minua. Entä sitten? Ihmisille ehkä olin toivoton tapaus, mutta en Jumalalle. Ilman Häntä en olisi tässä. Ja jos Jumalaa ei olisi, ei olisi minuakaan. Olisin kuollut jo lapsena jos Jumala ei olisi varjellut minua. Hänelle en ollut toivoton tapaus. Sitä paitsi tunnen myös lääkärin, joka sanoi minulle, etten ole toivoton tapaus ja että kyllä minua voi auttaa. Miksi kaivelet vanhoja asioita? Etkö näe sitä muutosta, mikä minussa on tapahtunut näiden yli 7 vuoden aikana? Vielä aiemmin lähdin mukaan itsetuhoon, johon minua aina yllytit. Mutta en enää. En ole enää vuosiin yrittänyt itsemurhaa ja syy siihen on se, etten tahdo heittää hukkaan kaikkea tätä hyvää, mitä olen saanut! En tahdo heittää hukkaan elämääni, koska se on hiton arvokas lahja! Joten turha on edes yrittää! Anna minun jo olla ja painu 🤬🤬🤬!!!" 

Syysmasennus vastaa pettyneenä: "En jaksa väitellä enää kanssasi. Olet ihan mahdoton. Sait minut masentumaan!"  

Minä vastaan: "Olet masennuksesi ansainnut. Vain raukat puhuvat kuten sinä! 'Yhyy elämä on paskaa, tapa ittes!' Hohhoijaa. Olet niin nolo tyyppi, että häpäisen sinut julkisesti. Olen kyllästynyt valitukseesi. Häpeä siis ja ole hiljaa!" 

Ja niin syysmasennus vetäytyy Taideluolan ahtaimpaan nurkkaan murehtimaan ja miettii samalla kuinka saisi masennettua minut. En anna sille valtaa enkä tilaa. Jääköön sinne nurkkaan häpeämään! 

Kuvia ja Hulttis -juttuja

Hulttis tässä moi! 

Voisin laittaa pitkästä aikaa kuvia tännekin. Nää kuvat on otettu 22.9.2022 Mikkelissä. Ystäväni Rauno on ottanut kuvat omalla HulttisCameralla, kuten hän sitä kutsuu. :D

Hieman olen aran oloinen eikä ihme. Olen tässä kuvassa Stella -ostoskeskuksessa. Ihmisten ilmoilla oleminen on vieläkin haastavaa. Mutta onneksi sieltä löytyi peikonlehtiä ja tietenkin minä innostuin niistä. Näistäkin peikonlehdistä olen piirtänyt jo monta kuvaa. 

Peikonlehdet on parhaita! Ja peikonlehtihulluus on hyvää hulluutta! Se vaan näyttää olevan tarttuvaa. Olen saanut hulluuteni tarttumaan jo moneen ihmiseen. Ja olen saanut piirrosteni kautta ihmiset näkemään peikonlehdet uudella tavalla. Miten minä jaksankaan piirtää yhtä ja samaa kasvia yhä uudelleen! Ja niin monella tavalla. Peikonlehdet ovat suuri innostuksen lähde minulle. Edelleen. 

Siinä se kasvihullu on. Perhana vieköön. Valtasi Stellassa itselleen alueen, jossa on peikonlehtiä. Eikä haluaisi lähteä siitä enää, haluaa vain ihmetellä ja ihailla peikonlehtiä ja valokuvata niitä kaikista mahdollisista kulmista. Ja samalla ostoskeskuksessa raikuu innokkaan luonnonlapsen innostunut hihitys. Ihme tyyppi! Taitaa olla kipeä päästään ja hieman vinksahtanut. Mutta hyvällä tavalla! 

Kyllähän sen jo katseestakin huomaa. Ihan kahjo! Ja hiton innoissaan. 

Tässä ollaan ulkona. Naisvuorelle menossa. Hulttis innostui ruskan sävyistä ja halusi saada nekin ikuistettua. 

Ruska-aika on yksi mun suosikki vuodenaika. Kaikki ne värit ja erikoiset lehdet! Vau! Harmi vaan että tää kauneus ei kestä kovin kauan. Ja sitten tulee pimeetä ja märkää ja kylmää ja loskaa ja paskaa ja syysmasennus. Kiva! Mutta tämä vähäinenkin kaunis aika on nauttimisen arvoinen. 

Todella toivon, ettei tänä syksynä tulisi kovin paha masennuskausi. En jaksaisi olla yhtään masentunut. Ja vaikka olisin, onneksi on myös paljon hyviä asioita elämässä ja mielekästä tekemistä. Mielekäs tekeminen on parasta traumaterapiaa! Siinä pääsee luovuus kukoistamaan ja syntyy siistejä juttuja, jotka on tehnyt ihan itse. Se auttaa paljon mielenlaatuun ja antaa myös ilon aiheita ja onnistumisen kokemuksia. Samalla saa myös kokea hallinnan tunnetta, sitä että pystyy toimimaan ja vaikuttamaan omaan olonsa ja tekemiseensä. Ja saa aikaan jotain hienoa. Parasta on Flow -tilat! Olen päivittäin mahtavassa Flow -tiloissa ja aika vaan juoksee ja taidetta syntyy. Äsken just maalasin yhtä taulua ja oli taas kunnon Flow päällä. Ehkä mulla on vieläkin Flow, koska tekstiä vaan tulee ja olen innoissani nytkin. :D 

Siinä se hullu taiteilija seisoo. Hänestä huokuu väkevää voimaa, joka kertoo, että hän on selvinnyt monesta helvetillistä tilanteesta ja elää vieläkin. Hänestä huokuu myös rauhaa ja kiitollisuutta. Hänen seurassaan on kuulemma hyvä olla ja siinä paha olikin kaikkoaa. Ehkä tämä Luonnonlapsi on jonkinlainen masennuslääke. Ja tsemppikone, joka kannustaa toisia usein ja rohkaisee ihmisiä eri tilanteissa. Ja on kuulemma aamukoomassakin symppis! 

Luonnonlapsi luonnossa. Siellä se katselee ja ihmettelee tätä ihmeellistä maailmaa, joka on kovin synkkä ja paha, mutta jossa on myös valtavasti kauniita ja ihmeellisiä asioita. Ja ne kauniit ja ihmeelliset asiat voittaa kepeästi kaiken synkän ja pahan. Vaikka maailma on vaarallinen paikka, on se myös todella kaunis. 

Iloinen Hulttio innoissaan on. 

Ja Hulttion innostus on usein sanoinkuvaamaton. 

Se inspiroi ja innostaa toisiakin. 

Se vetää mukaansa masentuneetkin.  

Ja hyvä niin!

Innostukseni kumpuaa kiitollisuudesta. Kiitollisuus on yksi elämäni tärkeimpiä voimavaroja, joka on kuin polttoainetta. Mitä synkemmän helvetin läpi on kulkenut ja sieltä selvinnyt, sitä kiitollisempi on sen jälkeen. Se mistä olen pelastunut, on jotain niin ihmeellistä, etten voi olla kokematta kiitollisuutta. 

Ennen kaikki oli synkkää ja maailma näkyi mustavalkoisena sumeiden linssien läpi. Huumehuuruissa kuljin sokeana vuosikaudet päämääränäni vain se seuraava piikki. Tein ja koin paljon pahoja asioita. Ja kun sitten sieltä selvisin, sain näköni takaisin. Maailmaan tuli värit ja valoa. Kaikki on vieläkin ihmeellistä ja uutta. On kuin sokea olisi saanut näön. Ja ymmärtämätön tomppeli saanut ymmärrystä. Typerys sai järkensä takaisin. Idiootti alkoi ajatella. Toivoton tapaus sai toivon. Rikollinen mieli koki mielenmuutoksen. Ja niin narkkarista tuli taiteilija.  

En voi käsittää, miten monia värejä luonnossa on. Ne värit on niin eläviä ja monisävyisiä, niissä on intensiteettiä ja ne ovat mukaansatempaavan kauniita. Ne innostaa luovuuteen. Ne myös rauhoittaa ja aiheuttaa usein VAU-elämyksiä. Ruska-aika on upeaa aikaa! Se on VAU-aikaa! Ennen vihasin syksyä, mutta en enää. Ennen en välittänyt luonnon kauneudesta, mutta nyt se on minulle kaikki kaikessa. Tekisi mieli vaan sulautua syksyn väreihin. Mutta en voi. Mulla on mustat vaatteet. Mutta sieluni on erittäin värikäs! Sulaudun väreihin sitten sielullani. Ja mustista vaatteista en muuten luovu. 

Aivan mahtavan ihanan punaiset köynnökset! Tykkään köynnöksistä, ne on kauniita. Varsinkin syksyisin, kun ne on punaisia ja oransseja ja keltaisia ja vihreitä. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä nää värit aiheuttaa. Se on jotain, joka pulppuaa ja innostaa. Lisää voimaa luovuudelleni, joka on kuin luonnonvoima, jota ei voi pysäyttää ja joka vain ryöppyää ulos kuin tsunami ja saa aikaan siistejä juttuja. Sisäinen luonnonlapseni riemuitsee päästessään luomaan uutta. Ja jopa TramuaJenna rauhoittuu ja innostuu mukaan taiteen tuottamiseen. 

Me emme luovu luovuudesta! Me teemme ja toimimme kuin tehdas ja tuotamme taidetta. Me emme luovuta koskaan! (Puhun usein itsekseni itsestäni me-muodossa) :D Yksimielisesti LuonnonlapsiJenna ja TraumaJenna tekevät taidetta. Joskus ehkä riidellään siitä, miten mikäkin pitäisi tehdä. 

Ja niin pääsemme blogitekstin loppuun. Kiitos, lukijani, että luet tätä blogia! Arvostan sitä sydämeni pohjasta. Ja olen kiitollinen siitä, etten tee tätä turhaan. Jos sanoistani on hyötyä edes joillekin, en kirjoita turhaan. Ja minulle saa myös antaa palautetta ja kirjoittaa yksityisestikin, jos haluaa. Sähköpostia osoitteeseen aivotukaani@gmail.com ja niin Hulttis tavoitetaan. (Aivotukaani on lintu, joka asuu aivoissa ja nokkii ajatukset poikki. Tok. Tok. Tok...) Ja koska olen kokemusasiantuntija, minua sitoo vaitiolovelvollisuus. Olen pitäytynyt siihen jo ennen kokemusasiantuntija koulutusta, mutta nyt se on myös virallista. 

PS. Kirjan kirjoittaminen etenee hyvin. Pääsin just ohi Loikalan kartanon ajoista. Nyt olen satanismi ajoissa eikä niistäkään ajoista kirjoittaminen ole ollut helppoa (eikä mukavaa). Mutta kirjoittaessani olen oivaltanut uusia asioita, joita en ennen ollut tajunnut. Hyödyllistä hommaa se on, vaikkakin vaikeaa ja välillä jopa raivostuttavaa. Mikä ääliö olenkaan ollut! Todella rukoilen ja toivon, etten enää olisi yhtä ääliö. Enkä enää sellaiseksi tulisikaan.