Oi voi. En ole hetkeen kirjoittanut, koska oon yrittänyt levätä ja päästä jaloilleni. Helppoo ei oo todellakaan, mut periksi en anna. Olen edelleen loppunpalanut ja erittäin stressaantunut. Tuntuu kuin olisin nurkkaan ahdistettu, vaikka toivoakaan päästä pois. Lisäksi katto romahtaa, seinät kaatuu niskaan ja lattia pettää alta. Sellaista se on, elämä aina välillä.
Kävin lääkärissäkin tän burn outin ja post traumaattisen stressioireyhtymän takia. Lääkäri määräsi mulle jotain mielentappaja lääkettä, josta olisi tullut vain entistä pahempi tuska ja ahdistus + itsetuhoajatuksia ekan kuukauden ajaksi, joten päätin, etten uskalla ottaa riskiä. En halua pahempaa oloa, ja tuo lääke (escitalopram) ei sovi yhteen mun muiden lääkityksen kanssa. Lisäksi en halua kemiallista lobotomiaa. En ylipäätään lähtisi tätä heti lääkkeillä hoitamaan. Kai niitä on muitakin keinoja. Ja onhan niitä.
Olen kuitenkin tehnyt paljon mielekkäitä asioita. Täällä Pieksämäellä on tällä hetkellä taidenäyttely Poleenissa, jossa on mun anopin maalauksia ja meikäläisen makramee töitä. Yksi työ on jo mennyt kaupaksi! Jee! Samoin viikonloppuna sain myytyä pari tilaustyötä. Ihmiset tykkää selvästi makramee töistä. Pieksämäen Taito Shopissa on myös myynnissä mun makramee töitä tällä hetkellä. On se vaan mukava tekniikka! Olen totaalisen hurahtanut siihen. Vasta helmikuussa opin sen, ja nyt jo on kämppä täynnä makrameeta ja töitä on myynnissä ja myös näyttelyssä. Olen ilmeisen nopea oppimaan ja myös tuottelias. Siistiä!
Vaikka nyt on ollut TODELLA vaikeaa, olen yrittänyt löytää tästäkin kriisistä jotain hyvää. Ainakin olen saanut ajatella asioita paljon ja myös tutkia itseäni. Paljon löytyikin kaikenlaista saastaa. Hyi minua! Kunpa saisikin itsestään pois kaikki huonot puolet! Mut sellaisia me ihmiset ollaan. Läpeensä pahoja. Itsekkäitä, sokeita, ylpeitä, kovasydämisiä ja monin tavoin turmeltuneita. Viime aikoina olen ollut täynnä vihaa. Raivoa suorastaan. Jo lapsuudessa, kun kohtasin vääryyttä, koin voimakasta vihaa sitä vääryyttä kohtaan. Yleensä se viha kohdistui myös siihen, joka vääryyden teki, luonnollisesti. Myös itseni kohdalla.
Kaikenlainen kaltoinkohtelu sai mut kiehumaan vihasta jo lapsena, ja nyt aikuisena... Se viha on niin voimakasta ja repivää. En tykkää siitä. Mut tääkin vaihe on vain käytävä läpi. En halua, et se viha jää kytemään mun sisään muuttuen katkeruudeksi. Se on käytävä läpi jotta siitä pääsisi yli. Ei vaan ole helppoa..
Olen päättänyt, että en anna enää kenenkään kohdella mua kaltoin. En suostu enää olemaan minkäänlaisen väkivallan, hyväksikäytön, petoksen, ym vääryyden kohde. Ei kenenkään kuulu sellaista joutua kokemaan. Inhoan sellaista toimintaa. Mutta tää maailma on sairas ja me ihmiset ollaan sairaita. Kuitenkaan se ei ole oikeutus kaltoinkohteluun. Luulisi sen olevan selvää.
Hemmetti kun on hankalaa. Ei meinaa uskaltaa edes kirjoittaa.
Ahdistaa ja pelottaa. Väsyttää ja surettaa.
Suututtaa ja harmittaa..
Silti: en lähde narkkaamaan. En, vaikka maksettaisi. En tahdo enää sellaista. Vaikka olen saanut välillä kuulla kehoituksia palata huumemaailmaan, en mene sinne.
Se ei olisi hyödyllistä.
