The Grande Finale virus attack

 The Grande Finale on täällä taas. Se saapui hiljaa ja salakavalasti kuin mikäkin tietokonevirus. Ja nyt prosessori käy ylikierroksilla, muistiasema temppuilee, datan siirto takkuilee, kone sammuu itsekseen vähän väliä ja jumittaa ja sekoilee kunnes kone hajoaa. Ja niin kipinät lentää ja savu nousee. Voi tätä elämää...

Näen unia, joissa herätyskello soi ja pitäisi herätä ja lähteä töihin. Mutta en jaksa. En jaksa millään herätä. Sammutan herätyksen (mikä ei ole lainkaan tapaistani) ja käyn takaisin nukkumaan, vaikka tiedän, että olisi mentävä töihin. Ei vaan jaksa nousta kun väsyttää niin vietävästi. Ja kun oikeasti herään, en millään jaksaisi herätä ja tekisi mieli tehdä niin kuin unessa. Mutta väkisin vääntäydyn hereille ja lähden töihin kauheassa aamukoomassa. Uni ei virkistä, vaikka nukkuisin kuinka. Unissa toistuu uupumukseen viittaavat ilmiöt, kuten lauseet: "En jaksa.", "Väsyttää", "Mun voimat ei riitä", "Väsyttää ihan kaikki", "Antakaa mun olla, haluan vain kadota pois" ja niin edelleen. On hassua, kun on uuvuksissa unissaankin ja vielä valittaa siitä. Ja hereillä olo se vasta uuvuttavaa onkin. Pitäisi jaksaa käydä töissä ja olla läsnä ja jaksaa jutella ja tehdä töitä ja vaikka mitä. Pitäisi jaksaa vielä kävellä töistä poiskin ja hoitaa asioita. Kaupassa pitäisi käydä (jo pelkkä ajatus ahdistaa ja saa sykkeen kohoamaan), mitä olen vältellyt jo monta päivää. Mutta nyt on pakko jaksaa mennä kauppaan. Ja se ahdistaa ja aiheuttaa vain lisää stressiä. 

Mun kroppa ja mieli ovat taas kerran ylirasittuneet. Jatkuva ylikuormitus on saanut minut kokemaan kummallisia ilmiöitä. Kuten jos joku puhuu pitkään, puhe menee yli ymmärryksen ja alkaa tuntua siltä, ettei aivojeni kapasiteetti riitä puheen käsittelyyn saati sitten kuunteluun. Se alkaa ärsyttää ja mieleen tulee huuto: "Olkaa hiljaa!" Ei jaksa kuunnella edes puhetta. En, vaikka haluaisin. Enkä meinaa itsekään osata enää puhua. Sekoilen sanoissa ja lauseet pätkii kun unohdan mitä piti sanoa ja sanat menee sekaisin ja kiroilenkin vielä. Turhauttavaa.  Kaipaan vain hiljaisuutta ja rauhaa. Jatkuva meteli ja hälinä ympärilläni aiheuttaa mieleeni sekasorron, jota on vaikea rauhoittaa. Tekisi mieli vain paeta jonnekin piiloon. Olen silti yrittänyt jaksaa kuunnella ja olla läsnä, vaikka se onkin hiton rankkaa. Väsynyt mieli ei jaksa käsitellä asioita samalla tavalla kuten normaalisti. Loppuunpalaneena ei oikein hommat luista, ei mikään meinaa onnistua eikä meinaa jaksaa edes normaaleja asioita. Ja se saa minut kokemaan itseni todella huonoksi ja kelvottomaksi. 

Miksi väsyn niin vähästä? Miksi palan loppuun vähän väliä? Miksei minulla voi olla sellaiset voimavarat kuin toisilla? Miksi muut jaksaa vaikka mitä mutta minä en? Miksi uupumus iskee ennen kuin edes sitä tajuan? Miksi tajuan sen vasta liian myöhään?

Kello kulkee kolme kertaa sekunnissa. Aika ei riitä mihinkään. En pysy ajassa mukana. En jaksa pysyä. Haluaisin vain vetäytyä yksinäisyyteen, lepoon ja rauhaan, jossa voisin vain olla hiljaa rauhassa, yksinäisyydessä, ilman jatkuvia aistiärsykkeitä ja kuormittavia asioita. Ylikuormittuneena ei ole helppoa elää. Ja siksi tarvitsen taas kerran lepoa ja rauhaa. Nyt olen töissä enkä jaksaisi olla täällä enää hetkeäkään. Väsyttää niin vietävästi. Tuntuu että pää räjähtää kappaleiksi. Vaikka tänään on täysin normaali ja rauhallinen työpäivä. Mutta minulle näköjään sekin on liikaa tällä hetkellä. Hemmetin surkea paska! Minusta ei ole mihinkään. Olen elinkelvoton yksilö. The Grande Finale vetää mielen matalaksi. Masentaa ja vituttaa. Ahdistaa ja suututtaa. Oma hemmetin heikkous! Mikä minua vaivaa? Miksi näin käy yhä uudestaan? Loppuuko tämä kierre koskaan? Elänkö loppuelämäni jossain helvetin typerässä ja uuvuttavassa loppuunpalamiskierteessä? Jos niin on, en jaksaisi enkä tahtoisi elää niin. Miksi tämä vain toistuu ja toistuu? Mikä tämän nyt tällä kertaa aiheutti? Taitaa olla tämäkin ihan omaa syytä. Olenko antanut jälleen kerran liikaa itsestäni toisille? Olenko jättänyt itseni huomiotta ollessani toisten tukena? Vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt levätä, miksi silti tuli taas The Grande Finale? Hemmetti vieköön! 

Viime viikolla sain jonkin oudon kohtauksen. Ilmeisesti stressi aiheutti lievän sydänkohtauksen tai jonkin sen tapaisen. Yhtäkkiä tuntui siltä kuin olisin vetänyt överit, pumppu tykytti rinnassa hirveää tahtia ja tuntui, että nyt se tulee rinnasta ulos. Kipu oli kovaa ja tykytys hirveän nopeaa. Päässä pyöri kuin karusellissa ja raajat menivät ihan veltoiksi ja puutuivat. Olin vain siinä ihmeissäni ja ajattelin, että ehkä tää menee ohi kun vaan lepään. Ja jos henki lähtee, niin sitten lähtee. Lepoa kehiin ja katsotaan kuinka käy. (En halunnut soittaa ambulanssia, koska en voi luottaa terveydenhuoltoon, joka ei halua hoitaa edes entistä narkkaria.) Ja niin minä lepäsin. Ja se meni ohi. Mutta sen jälkeen jäi arka tunne rinnan seudulle ja olen tarkkaillut enemmän sydämen toimintaa. Välillä tulee tykytystä voimakkaammin ja helpommin kuin aiemmin. Tää on varmaan seurausta siitä kun joskus pysähtyi sydän huumemaailmassa. En tiedä. Mutta ainakin se meni ohi. Liika stressi rasittaa ja kroppakin siitä muistuttaa. 

Tuntuu että olen heikompi kuin muut, jotenkin viallinen, loppuun kulutettu ja pilalle mennyt yksilö. Eikä ihme tällä taustalla! Olen elänyt suurimman osan elämästäni huumehelvetissä ja väkivallan sekä hyväksikäytön keskellä, joten ei kai se ole ihme, jos tuollaisten kokemusten jälkeen ei ole ihan entisensä. Toisaalta olen selvinnyt yllättävän hyvin, mutta tää uupumuskierre vetää mielen niin maahan, että asioiden positiiviset puolet katoaa näkyvistä. Yritän kaivaa niitä esiin vaikka väkisin ja iloita niistä asioista, jotka on hyvin. Kaiken tuskan ja paskankin keskellä on myös hyviä asioita, edes joitakin. Yritän keskittyä iloitsemaan peikonlehdistä ja taiteen tekemisestä sekä levätä ja ottaa rennosti. Kuten usein olen sanonut: kyllä se siitä! Vaikka mikä olisi, Hulttis ei luovuta. Pahemmastakin olen selvinnyt, ei yksi The Grande Finale minua nujerra! 

Väsyttää

 Väsyttää. Viime yö oli yhtä painajaisten yötä, eikä se katkonainen ja kauhistava uni virkistänyt lainkaan. Taas minua oltiin tappamassa milloin milläkin keinoilla. Ja pakoon en päässyt. Olin suljetussa tilassa tappajan kanssa, joka oli paljon minua vahvempi. Minulla ei siis ollut mitään mahdollisuuksia. 

Kun heräsin yhteen painajaiseen, meni hetki ennen kuin nukahdin. Kun lopulta nukahdin, painajainen jatkui taas. Ja kun heräsin, taas meni hetki nukahtamiseen ja sitten taas jatkui painajainen. Näin meni viime yö. Näen painajaisia usein, eikä ole eka kerta kun näin käy. Väkivaltaa, julmaa väkivaltaa. Jossain vaiheessa vedin huumeitakin, en muista kuin piikittämisen. Aamulla en meinannut millään jaksaa herätä, mutta sain itseni kuitenkin ylös. Siinä ja siinä jaksoin raahautua töihin, ja vaikka matka ei ollut pitkä, mun voimat ei meinannut riittää sinne kävelemiseen. Pääsin kuitenkin perille ja sain jopa kirjoitettua kirjaa pari lukua lisää. Sen jälkeen tein rohkaisevia lauseita sisältäviä julisteita, saadakseni itsekin rohkeutta. Joka kerta kun kirjoitan kirjaa, koen ensin tuskaa, sitten alkaa Flow ja teksti tulee melkein kuin itsestään. Ja kun teksti on valmis, olen helpottunut. Taas pääsin vähän pidemmälle. Ja näköjään väsyneenä pääsin tuplasti pidemmälle kuin yleensä. Yleensä kirjoitan yhden luvun, nyt kirjoitin kaksi.

Näköjään taas vaikeudet saa minut kirjoittamaan. On ollut painetta, uhkaa, stressiä, hätää, huolta, tuskaa ja uupumusta viime aikoina. Tuntuu, että monelta suunnalta tulee vaikeuksia ja alan jo pelätä, etten jaksa. Pitäisi venyä moneen suuntaan samaan aikaan ja se on ihan mahdotonta. Pitäisi myös saada lepoa ja rauhaa, mutta kun aika ei riitä.

Mieleen tulee ajatuksia pakenemisesta ja halusta kadota vain pois. Liika on liikaa. Ja kun samalla pitäisi jaksaa elää normaalisti, tuntuu että olen nurkkaan ahdistettu eikä ole voimia enää oikein mihinkään. Ehkä tää väsymyskin saa asiat näyttämään tavallista vaikeammalta. Olen vaan huolissani, kun en meinaa jaksaa keskittyä keskusteluun ja pitkät keskustelut ovat uuvuttavia. Niiden jälkeen olen ihan finaalissa ja haluaisin kaivautua maan alle piiloon ja levätä edes hetken. Taitaa olla jälleen The Grande Finale tulossa, ellei se ole jo tullut.

Tulkoon sitten perhana, jos on tullakseen! Vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt levätä, silti olen ihan uuvuksissa. Eikä uni virkistä. Eikä lepo näytä auttavan. Levonkin keskellä on ollut usein häiriötekijöitä ja taustalla jatkuva uhka ja painostuksen tunne, kuin musta varjo kaiken yllä. Yritäpä siinä sitten levätä, kun samalla joutuu pelkäämään, koska maailmani romahtaa taas. Kestääkö lattia jalkojeni alla ja säilyykö kaikki ennallaan. Kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. (Varo hyökkääjää...) Siltä ainakin vaikuttaa ja tuntuu. Ei ole hyvä aiheuttaa uhkaa jo valmiiksi särkyneelle. Pienikin uhka muuttuu hetkessä suureksi uhkaksi ja kun uhka on suuri, ja se vielä toistuu, homma menee hyvin hankalaksi. Ei voi enää olla turvallisella mielellä ja luottaa mihinkään. Ja jatkuva varuillaan oleminen on hyvin kuluttavaa. Ollako vaiko eikö olla, turvassa vaiko eikö turvassa, elääkö vaiko eikö elää... 

Olen vaan niin hiton väsynyt. 

Väsynyt jatkuvaan paineeseen.

Väsynyt uhkaan.

Väsynyt antamaan itsestäni liikaa toisille. 

Väsynyt vaikeisiin ihmissuhteisiin.

Väsynyt kaikkiin ongelmiin.

Väsynyt traumoihin.

Väsynyt vaikeuksien toistuvaan vatvomiseen.

Väsynyt olemaan tuki, joka itsekin tarvitsisi tukea. 

Väsynyt kantamaan toisten huolia, omissakin on jo ihan liikaa.

Väsynyt venymään joka suuntaan.

Väsynyt siihen, kun voimat ei riitä.

Väsynyt uupumukseen.

Väsynyt uuvuttaviin keskusteluihin.

Väsynyt olemaan vaatimusten ja odotusten alla, joita en kykene täyttämään. 

Väsynyt olemaan rikkinäinen, traumatisoitunut hajanainen nainen. 

Väsynyt itseeni, väsynyt maailmaan. 

Väsynyt omaan heikkouteeni. 

Väsynyt syömishäiriöön, joka vain pahenee.

Väsynyt olemaan läsnä ja aina tavoitettavissa. 

Väsynyt olemaan ihmisten ilmoilla. 

Väsynyt stressiin ja painajaisiin. 

Väsynyt pelkäämään, koska kaikki romahtaa. 

Väsynyt yrittämään parhaani, koska en näköjään kuitenkaan onnistu. 

Väsynyt mitätöintiin ja vähättelyyn.

Väsynyt täyttämään mittaa, jota en voi täyttää. 

Väsynyt tuskaan ja ahdistukseen. 

Väsynyt sekaviin ja ristiriitaisiin tunteisiin. 

Väsynyt olemaan syyllinen.

Väsynyt toistamaan rikkinäisen ihmissuhteiden toimintamallia. 

Väsynyt olemaan varuillaan. 

Väsynyt kaikkeen vääryyteen. 

Väsynyt omaan riittämättömyyteeni. 

Väsynyt siihen, kun en voi elää aktiivista elämää. 

Väsynyt surkeuteeni. 

Väsynyt The Grande Finaleen.

VÄSYNYT HEMMETTI KAIKKEEN. 

Ainakin siltä tuntuu tällä hetkellä. 

Mutta minä en luovuta. Koskaan. 

Monstera Madness näyttelyn video

 

Tässä tämä nyt on! Vihdoinkin se on valmis. Nyt Monstera Madness näyttely on nähtävissä myös täällä blogissa ja YouTubessa.  

Suurkiitokset kaikille, jotka olivat mukana videon  tekemisessä! Yksin en olisi saanut aikaan tätä. Kiitos Mediapajan tyypeille, jotka jaksoivat ideoida, kuvata ja editoida ja kaiken kaikkiaan tehdä tästä videosta tällaisen! Hulttis kiittää ja kumartaa! 

Tässä on iso kiitos myös kaikille blogin lukijoille! Olkoon tämä video Hulttiksen kiitollisuuden osoitus. Jo yli 2 miljoonaa kertaa tätä blogia on luettu. Erityissuurkiitokset sinulle, joka tätä luet! Arvostan sitä, että tekstejäni luetaan ja olen kiitollinen kaikista kommenteista, joita olen saanut. Kiitos, että olette jaksaneet lukea ja tukea! Ja myös jakaa omia tarinoitanne. On mielenkiintoista saada kuulla teidän lukijoiden asioita ja keskustella niistä. On ollut ilo, kun olemme saaneet molemmin puolin rohkaista toisiamme. Kiitos, että luette ja kommentoitte! Arvostan. 

Hulttis makaa Taideluolan lattialla liikuttuneena ja hokee kuin transsissa: "Kiitos, kiitos , kiitos valtavasti!" 😁 

Lahjat käytössä haavoista huolimatta

Noniin. Nyt ehdin taas kirjoittaa. 

Ja heti menin lukkoon. 

Mikä mua vaivaa?

Pelkäänkö ilmaista itseäni? 

Miksi? 

Ehkä siksi, koska viime aikoina olen saanut iskuja sen vuoksi, kun olen ilmaissut itseäni avoimesti. En enää tiedä, uskallanko olla avoin. Tarkoitukseni ei ole ollut satuttaa, mutta siitä huolimatta minua on satutettu, vaikka olin vilpitön. Vapisin pelosta asiaa sanoessani, ja pelkoni ei ollut aiheeton. Taas tuli isku, puukko suoraan sydämeen. Ja nyt se vaikuttaa jopa kirjoittamiseen. Hemmetti. 

En anna sille valtaa. 

En anna sen turmella minua.

En anna sen estää minua kirjoittamasta.

Minähän perhana vieköön kirjoitan, vaikka saisin kuinka iskuja ja haavoja! 

 

(Kädet vapisee kun aloitan, sydän tykyttää, mutta aloitan siitä huolimatta.)

Eilen oli mukava päivä Käsityöpajalla. Käytiin päivän lopuksi katsomassa Monstera Madness näyttelyä, ja vähänkö kaikki tykkäsi siitä! Moni ihmetteli, kuinka monipuolista ja yksityiskohtaista taidetta olen saanut aikaan, vieläpä yhden vuoden aikana. Havaitsin useita WAU-elämyksiä. Sain paljon hyvää palautetta, ja moni ihmetteli lahjakkuuttani ja paneutumistani aiheeseen, minä mukaan lukien. Ihmettelin itsekin, että kuinka ihmeessä olen saanut aikaan tämän kaiken. Nytkin, kun kirjoitan täällä näyttelytilassa, ihmettelen ja olen kiitollinen. Olen todella kiitollinen kaikista lahjoista, jotka olen saanut! Näyttelyn katsomisen jälkeen soitin työporukalle vielä mun 40. Sävellyksen, ja osa liikuttui kyyneliin asti ja kuulijat tykkäsivät sävellyksestä. Kun sain sävellyksen päätökseen, kaikki olivat ihmeissään. "Oot kyllä todellakin monilahjakkuus! Oot aivan ihana!" Yksikin sanoi. Minä vastasin siihen, että "Olen itsekin ihmeissäni näistä lahjoista ja olen niistä valtavan kiitollinen. En olisi ansainnut yhtäkään näistä lahjoista. Se on pelkkää armoa, että minua on niillä siunattu. Tahdon käyttää lahjojani Jumalan kunniaksi ja ihmisten iloksi." Sävellyksestä sanottiin, että se oli tarina, polku, joka kulki ahdistuksen ja tuskan läpi iloon ja kiitollisuuteen. Ja näin minulle on käynyt ihan oikeastikin. Moni pääsi sisälle mun mielenmaisemiin, ja olenkin usein sanonut, että mun on helpompi kertoa itsestäni ihmisille mun sävellysten kautta. Olen valtavan kiitollinen, että voin ilmaista itseäni näin, musiikin kautta. Kuulijat sanoivat, että sävellykseni kävi tunteisiin ja välitti voimakkaita tunteita. Hulttiksen mielenmaisemia ja fiiliksiä, syvää tuskaa ja voimakasta iloa. Mun sävellyksissä onkin sellaista synkkää iloa, en osaa kuvata sitä paremmin. Niissä on monenlaisia tunteita, monta tarinaa ja monta sävellystä. Niitä vaan tulee, ja todella toivon, että kaikki sävellykseni saataisi talteen, ne raakileetkin, jotka ovat vielä vasta vaiheessa. Nyt alkoi tehdä mieli mennä flyygelin äärelle... En voi mieltäni malttaa, minun on mentävä soittamaan!

 

Soitan flyygeliä.

Omia sävellyksiä.

Eläydyn musiikkiin.

Olen musiikkia.

Soitan tunteella.

Olen musiikin maailmassa.

Alan itsekin itkeä. 

Nautin sävellyksistä. 

Ihmisiä tulee kuuntelemaan.

Hekin nauttivat musiikista. 

Olen kiitollinen ja soitan.

Soitan tunteella ja annan palaa!

Sainhan minä revittyä itseni irti flyygelistä. Soitin ainakin tunnin ajan ja nyt olen palannut. Ihmisiä tuli katsomaan taidetta ja he sanoivat jotain sellaista, että on ihanaa katsella töitä kun noin kaunis musiikki soi taustalla. Välillä kuulin sanoja: "Upeaa", "Kaunista", "Koskettavaa", "Mukavan omalaatuista" ja "Mahtavaa". Jotkut ihmiset jäivät salin yläparvelle kuuntelemaan sävellyksiäni. Hekin kuulostivat päässeen musiikin maailmaan. Välillä kuului nyyhkytystäkin, ilmeisesti sävellykset koskettivat. Itsekin liikutuin niin, että taas tuli itku. Hyvä vaan. Sain purettua paskoja fiiliksiä, iskujen aiheuttamia, turhaa tuskaa, jota en tahdo kantaa mukanani. 

Viime sunnuntain seurakunnan tilaisuus oli jännittävä, ja se meni tosi hyvin. Jenska jänskätti aivan vietävästi, mutta onnistui esityksessään. Rukoilin rohkeutta, ja sain sitä. Uskalsin astua ihmisten eteen omana outona itsenäni ja kun aloin laulaa, paikan ilmapiiri muuttui, ihmiset kuuntelivat lauluani silmät kiinni nauttien. Osa itki, ja näytti, että jokainen oli hyvin liikuttunut laulustani. Näytti kuin Jumala olisi tehnyt työtään ihmisissä laulujeni aikana. Yksikin sanoi, että kun lauloin, Pyhä Henki laskeutui, ja pystyin itsekin laulaessani näkemään, kuinka lauluni virvoittivat kuulijoita. Ääneni toimi erinomaisesti ja muistin kaikki sanat. Uskalsin jopa ottaa katsekontaktia yleisöön! Olin todellakin saanut rohkeutta. Ja sain jälleen kuulla, että olen armoitettu laulaja. Ekan laulun jälkeen sain raikuvat aplodit ja sanoin, että kunnia Jumalalle. Sitten pidin todistuspuheen. En teinnyt mitä sanoa, mutta sain oikeat sanat ja pystyin puhumaan aidosti ja palavasti, omana itsenäni, ja persoonallani oli puheen lisäksi jälleen suuri vaikutus. Kerroin, kuka olen, mistä tulen ja kuinka pelastuin huumehelvetistä ja miten elämäni on muuttunut. En unohtanut mainita myöskään anteeksiannon voimaa, kuinka valtava vaikutus sillä on ollut muutokseeni. Puheen jälkeen lauloin vielä yhden laulun, ja jälleen sama vaikutus ilmeni kuulijoissa. Siinä laulaessani minä ihmettelin, että olenko mä oikeasti tässä ja laulan rohkeasti ihmisten edessä. Seuraava ajatus olikin, että näinhän tän kuuluu mennä, tää on just sitä, mistä tykkään ja mitä haluan tehdä. Annoin palaa ja lauloin koko sydämestäni, voimastani ja Hengessä. Ja olin superkiitollinen koko loppuillan ja seuraavan päivänkin. Sain paljon hyvää palautetta ja ihmiset olivat ihmeissään lahjoistani. Ei tainnut jäädä kukaan kylmäksi. Hulttis hoiti homman aidosti, rohkeasti ja tyylillä! 

Olen niin iloinen, että saan käyttää lahjojani ihmisten iloksi ja Jumalan kunniaksi. Se herättää minussa valtavaa kiitollisuutta, kun lahjoistani on jotain hyötyä ja hyvää toisille. Silloin ne saavat täyttymyksensä. En tahdo käyttää lahjojani vain itseäni varten, vaan nimenomaan toisten iloksi, avuksi ja hyödyksi. Enkä tahdo ylpistyä lahjoistani. En tahdo ylpistyä ja korottaa itseäni toisten yläpuolelle, kuvitella olevani suurikin ihminen (hohhoijaa). En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, itsepetoksen vallassa, kuvitella typerästi olevani muka muita parempi, mikä on v.a.l.h.e.t.t.a! Vaikka minulla on lahjoja, en ole yhtään muita parempi enkä suurempi. Olen samalla viivalla kuin muutkin, ja siinä haluan pysyä! Lahjani valuisivat hukkaan, jos ylpistyisin ja korottaisin itseni toisten yläpuolelle. Minusta tulisi ylimielinen ja kopea, mikä on jo ajatuksenakin vastenmielinen. Eihän mun lahjatkaan enää toimisi samalla tavalla silloin. Pilaisin vain kaiken ylpistymällä, ja siitä Jumala minut varjelkoon.

Uskalsinhan minä ilmaista itseäni alun lukkotilanteesta huolimatta. Menin vaan lukkoon, kun viime aikoina avoimesta ja asiallisesta puheestani on seurannut vain harmia minulle. Vaikka olisin kuinka asiallinen, saan iskuja rehellisen palautteeni seurauksena. Ja se vetää minut lukkoon. Ehkä on niin, että kaikkien kanssa ei ole turvallista olla avoin, eikä kaikkien kanssa voi puhua rehellisesti vaikeista asioista. Mutta en halua, että tämä vaikuttaa mun kirjoittamiseen, eikä muuhunkaan ilmaisuun. Säikähdin, kun menin lukkoon tätä tekstiä aloittaessani. Olen liian herkkä ja kun joku haavoittaa, se sattuu voimakkaammin. Ja aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Aion päästä tästäkin yli enkä anna asian katkeroittaa mieltäni. Sitä myrkkyä en halua! Hassua vaan on, että minä, joka johdatin tyypin pois katkeruudesta, meinaan itse joutua katkeruuden valtaan saman tyypin toiminnan vuoksi. En tahdo upota siihen suohon enää! Aion pysyä anteeksiannossa, tuntui miltä tuntui. Ja vaikka se olisi kuinka vaikeaa, minä pysyn valinnassani, enkä siitä luovu. Pahempaakin on tapahtunut, ja pahempiakin asioita olen antanut anteeksi. Anteeksianto on prosessi, jossa voi mennä oma aikansa. Vaikka tunteet sanoisivat mitä, pysyn tässä valinnassa, pysyn tässä prosessissa, enkä siitä luovu!