Väsyneen Hulttion ajatuksia

 Olen taas töissä syysloman jälkeen. Nukuin taas huonosti viime yön ja nyt väsyttää ankarasti. Kävin äsken purkamassa fiiliksiä flyygelin äärellä. Soittelin sävellyksiäni, itkin ja soitin ja ihmisiä tuli taas kuuntelemaan. Vaikuttaa siltä, että sävellykseni ovat pidettyjä. Ja se on vaan hyvä! Tulee itsellekin enemmän iloa siitä jos sävellykseni ovat iloksi myös toisille. Olen huomannut, että koko Poleenin ilmapiiri muuttuu rauhallisemmaksi kun alan soittamaan. Ihmisetkin vapautuu jännityksistään ja pääsevät rentoutumaan ja fiilistelemään. Minä vaan silti aina mietin, että enkai ole häiriöksi. En onneksi ole ollut, päinvastoin musiikkini on erittäin tervetullutta. Silti joku epävarmuus kiusaa minua. Olkoon. En jaksa välittää epävarmuudesta, koska joka kerta olen sen voittanut. Jos en olisi, en olisi soittanut säveltäkään. Nytkin soitin ainakin tunnin ja se teki hyvää. Väsymys vaan ei lähtenyt eikä masennuskaan, mutta saipahan ainakin fiilistellä. 

Väsyneenä on vaikea jaksaa oikein mitään. Vaikka mulle on sanottu tänäänkin, ettei mun tarvii jaksaa, valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Mun täytyy jaksaa herätä huonon yön jälkeen, lähteä töihin, olla siellä, tehdä asioita, jutella, istua, olla, puhua, pysyä kasassa ym ym. Jaksettavaa on siis paljon. Ja vielä työpäivän jälkeenkin pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Jo pelkkä oleminen on vaikeaa, kun ei meinaa jaksaa olla. Voimat on vähissä, joten jokainen minuuttikin on raskas jaksaa ja selvitä. Jokainen hetki on vaikeaa jaksaa. Ja väsyksissä, masentuneena ja loppuunpalaneena ei vaan jaksaisi muuta kuin nukkua. Jos saisi nukuttua. Kun on vaikeaa, ei tahdo jaksaa. Mutta on vaan jaksettava, ja tässä tilassa jaksaminen on taistelua. Välillä tekisi mieli vaan luovuttaa, mutta minuahan ei perhana ole luotu luovuttamaan! Se ei tule kuuloonkaan. Se ei ole vaihtoehto. Haluaisin vaan vetäytyä omiin oloihin mahdollisimman pian. Yksin ollessa on vähemmän ärsykkeitä ja stressitekijöitä. Yksin ollessa voi vaan olla rauhassa. Ihmisten ilmoilla se ei onnistu. Ei nyt. En ole kovin sosiaalisella tuulella. En jaksaisi edes puhua. Haluaisin olla yksin. Nukkua. Levätä. Rauhassa. 

Ei tällaisesta hermorauniosta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, päinvastoin minusta voi olla haittaa ja harmia. Siksi olisi vaan parempi vetäytyä mahdollisimman pian omiin oloihin. En tahdo aiheuttaa harmia enkä haittaa enkä masentaa toisia enkä aiheuttaa huolta enkä pelkoa enkä olla ärtynyt idiootti ja täysin elinkelvoton paskiainen. 

Noniin, taas nähtiin, mihin tää meni. Alan haukkua itseäni. Koska koen, etten voi sietää itseäni tällaisena. Masennus painukoon helvettiin, sinne se kuuluu! Ehkä olisi parempi etten edes kirjoita, koska en saa aikaan mitään järkevää. Nyt aloin pelkäämään, että tekstini myrkyttävät lukijansa. En tahdo sitä! 

Ja niin Hulttis vajoaa epätoivon syövereihin ja häpeää puheitaan.

Hulttis kävi häpeähöyryillä (sähkötupakalla) kasaamassa raunioituneita hermojaan.

 Josko sitä uskaltaisi kirjoittaa. Meinaa tulla blokki, koska en halua olla masentava enkä hölmö, joka vain valittaa kurjuuttaan. Yritetään katsoa asiaa paremmasta näkökulmasta. Olen varma, ettei mikään ahdistus eikä tuska ole turhaa. Niihin voi suhtautua joko niin, että ne katkeroittaa tai että ne auttavat kasvuun. Vaikeudet vahvistaa on kulunut lause, mutta kokemukseni perusteella se pitää paikkansa. Emme siis kärsi turhaan. Eikä se ole olennaista, mitä meille tapahtuu, vaan se, miten me siihen suhtaudutaan. Vaikka minäkin vajoan välillä (usein) synkkyyden syövereihin, en silti menetä toivoani ja pystyn näkemään hyviä asioita ja jopa olemaan niistä kiitollinen. Saattaa kuulostaa jo hullulta, mutta olen oppinut jopa iloitsemaan ahdistuksista. Ne auttaa kasvamaan. Niistä oppii uutta. Ne karaisee ja opettaa empatiaa. Ties minkälainen kauhistava paskiainen minusta olisi tullut, jos en olisi kulkenut sitä kovaa ja helvetillistä tietä läpi huumehelvetin ja väkivallan. Eihän se ollut mukavaa, mutta jälkeenpäin olen saanut huomata, ettei se ollut turhaa. Olen tainnut puhua tästäkin jo monet kerrat. Toistan siis taas vain itseäni rohkaistakseni itseäni ja toivottavasti myös sinua, lukijani. 

Kohta loppuu työaika ja Hulttion on aika jatkaa matkaa. Toivon, että matkani johtaisi mahdollisimman pian kotiin. Haluan lepäämään. Nyt alkaa olla aika lopetella. Olen taas viimeinen, joka saa tavaransa kasaan. Tyypillistä. Selvisin aamupäivän. Toivon, että selviän myös iltapäivän ja illan ja yön. Ja huomisen. En edes jaksa ajatella huomista vielä. Tässäkin päivässä on riittävästi ajateltavaa. Toivon, ettei sanani olleet turhia. Koen vaan, etten saa aikaan mitään järkevää tänään. Palaan asiaan taas kun saan aikaan jotain järkevää.

Hemmetti vieköön

 En osaa sanoa mitä haluaisin sanoa. Vaikeaa. 

En osaa ajatella niin kuin olisi hyvä ajatella. Hiton hankalaa. 

En osaa puhua niin kuin tulisi puhua. Sanat vain katoavat. Hemmetin vaikeaa. 

En osaa olla niin kuin tulisi olla. Olen vaikea tapaus. Aiheutan vain harmia toisille. Ahdistavan vaikeaa. 

Ja koska en osaa olla mitenkään, vetäydyn piiloon ja eristäydyn. Aiheutan harmia vaikka en tahtoisi harmia aiheuttaa. 

On parempi siis olla yksin.

Haluaisin vain nukkua, nukkua jatkuvasti. Ja vaikka nukun, tuntuu kuin en olisi nukkunut lainkaan. Se on yksi The Grande Finalen oireista. Ja toinen oire on jatkuva stressi, masennus ja ärtymys. Olen äksyillyt läheisilleni jo ihan liikaa. Hermot on kireällä jatkuvasti. Kun mikään ei auta sisäiseen tuskaani, se saa minut ärtymään. Ei ole minun tapaista tällainen. En meinaa jaksaa mitään, haluaisin vain nukkua. Ja jos en saa nukkua, olen hiton vihainen. Ja sekin masentaa entisestään. Masennus ja The Grande Finale (TGF) nivoutuvat toisiinsa ja vahvistavat toinen toistaan. En tiedä kumpi tuli ensin vai tulevatko molemmat samaan aikaan. 

Ja ajasta puheen ollen: aika ei riitä! Aika vain juoksee hirveää vauhtia eteenpäin ja minä en pysy mukana ajassa. Aika ei tunnu riittävän mihinkään! Sekin on yksi TGF:n oire. Vaikka saan paljon aikaan, silti tuntuu, ettei aika riitä. Aamulla ei meinaa jaksaa herätä millään ja koomailee aikansa siinä heräillessä. Teen taidetta ja muuta ja pian huomaankin, että alkaa olla jo ilta. Taas meni päivä hujauksessa ja sit pääseekin taas nukkumaan. Nukkuisin mieluiten koko ajan. Mutta silloin jäisi taidetta tekemättä ja ihmisiä kohtaamatta. Nyt en ole kyllä pystynyt kohtaamaan oikein ketään, koska pelkään, että masentuneet ja kyyniset ajatukseni myrkyttävät kaiken ympärillään. En tahdo masentaa toisia! Minunhan pitäisi olla se, jonka seurassa on hyvä olla ja paha olo kaikkoaa. Mutta nyt voin itse pahoin. Enkä tahdo, että levitän pahaa oloa ympärilleni. Siis vetäydyn yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.  

Olen jotenkin hyvin herkkä ja haavoittuva tällä hetkellä. Ehkä myös se on syy eristäytymiseen. Eristäytyminen on myös yksi TGF:n oire. Tunteet räjähtää ilmoille täysin arvaamatta. Kun soitan töissä flyygelillä sävellyksiäni, itken samalla ja pelkään, että itkuni pilaa soittamisen. Jotenkin vain hajoan itkuun helposti. Joko itken tai äksyilen. Turhauttavaa. En tahdo olla tällainen hermoraunio ihmisten edessä! Siksi eristäydyn ja pakenen piiloon. En halua romahtaa toisten edessä. Itken jopa kirjoja lukiessani! Jokin on pahasti vialla nyt, ei tämä ole minulle tyypillistä, vaikka erityisherkkä olenkin. Ja kun olen aikani itkenyt, sitten iskee voimakas vihan tunne. Tekisi mieli vain raivota ja tuhota kaikki. No ei nyt ihan kaikkea kuitenkaan. Ei varsinkaan peikonlehtiä! Ajatuskin kauhistuttaa, että tekisin niille jotain pahaa! Ja taas nousee tunteet pintaan ja meinaa alkaa itkettää. Kuinka kauan vielä tämän täytyy jatkua?! Tämä tunteiden sekoilu on myös yksi TGF:n oireista. Ilmeisesti siis minua ei vaivaa vain syysmasennus, vaan myös The Grande Finale. Mahtavaa. Olen aivan innoissani tästä loppuunpalamisesta. Sehän on vain uusi mahdollisuus saada itsensä kasaan ja ottaa uusi suunta elämälleen. Ihanaa! No joo, en ole innoissani tästä, kyse oli sarkasmista. 

Hemmetti vieköön. Vaikeuksia riittää, mutta voimat ovat lopussa. Mitä teen? En tee yksinkertaisesti mitään. En jaksa. En hemmetti jaksa! Haluan vain olla ja levätä ja nukkua ja hajoilla rauhassa. En tietenkään haluaisi hajoilla enkä eristäytyä, mutta tässä tilassa se on vääjäämätöntä, koska en tahdo aiheuttaa tuskaa toisille omalla tuskallani enkä tahdo viskata paskaa toisten niskaan! Paljon sitä paskaa onkin, mutta minä en jää paskaan makaamaan (kuin ehkä hetkeksi). Aion saada voimani takaisin, nousta paskasta ja selvitä tästä. Kun olen niin usein väsynyt, en tajua sitä milloin väsymys muuttuu uupumukseksi ja kun sen lopulta tajuan, on jo liian myöhäistä. Mutta ei hätää: olen masentunut ja palanut loppuun ennenkin, tämä on siis mulle jo hyvinkin tuttua, joten eiköhän tää tästä. Kyllä se siitä. Hemmetti vieköön. 

Ajatuksia kärsivän ihmisen kohtaamisesta

 Kamppailu masennuksen kanssa jatkuu. Olen edelleen alamaissa ja koen voimakasta yksinäisyyden tunnetta. On kuin olisin putoamassa syvään, pimeään ja pohjattomaan kuiluun. Sisäinen tuska on voimakas, ja toivoisin, että se jo loppuisi. Mutta kun mikään ei auta, mikään ei vie sitä pois! Vähemmästäkin turhautuu ja muuttuu ärtyneeksi. Olen omalla ärtymykselläni ajanut varmasti jo monia ihmisiä pois, joten ei ihme, että koen yksinäisyyttä. Hyvä minä! Hemmetin urpo. Inhoan itsekin sitä, millaiseksi masennus minut tekee.

Onhan se ihan ymmärrettävää, että toisen kiukkua ja tunnevyöryjä on vaikea ottaa vastaan. Niille silti tulisi antaa tilaa, jos haluaa auttaa ja lohduttaa, eikä yrittää hengellistää kipua ja yrittää laastaroida sitä Jumalan sanalla, vieläpä väärään aikaan ja ylhäältäpäin. Sellainen saattaa vain pahentaa oloa, ja niin on käynyt.  Moni on sortunut siihen kohdallani, että kun olen yrittänyt purkaa tuskaani, silloin ihmiset vastaavat ikään kuin tietäisivät miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla, ja siitä on tullut sellainen vaikutelma, että minä olen väärässä. Sanoin mitä tahansa, vastaus antaa ymmärtää, että ei se ole niin, minä olen väärässä. Toinen ihminen tietää paremmin, mikä on totuus ja minulta se on ilmiselvästi hukassa. Ja miten moni tähän sortuukaan! Tiedän, että tarkoitus on yrittää auttaa, mutta valitettavasti tuollainen toiminta vain ajaa toista syvemmälle masennukseen. Minun tunteeni ovat vääriä, ajattelen väärin ja koen väärin. Olen siis kaikin puolin väärässä! Vaikka eihän se niin ole. Masennus on yhtä todellista kuin kauniit ja hyvät asiat. On myös pahoja asioita, ja masennus on yksi niistä. Ja vaikka se ei ole koko totuus, se on silti todellista. Eikä masennus ole kadottanut ymmärrystäni totuudesta, oikeasta ja väärästä. Mieleni on vain synkkyyden syövereissä. Sanokaa masentuneelle, että se on väärässä, ja se masentuu vain lisää! Kukapa ei masentuisi entisestään saadessaan vain vastaväitteitä tuskaansa ja kuullessaan yhä uudestaan olevansa väärässä! Jotkut ovat myös vähätelleet tuskaani sanomalla, että se on "vain masennus", ei siis mitään vakavaa. Tämä "vain masennus" kuitenkin ajaa monet ihmiset niin pohjalle, että he jopa saattavat tappaa itsensä. Helppoahan se on vähätellä asiaa, jota ei itse koe. Monelta olen saanut kuulla, mitä masennus on ja mitä se ei ole, ikään kuin en tietäisi sitä. Ihmiset alkaa selittelemään ja tyrkyttämään tietoa usein silloin, kun toisen tuskaa ei haluta kohdata. Omalla puhetulvalla hiljennetään kärsivä ihminen. Eikä tässä ole tarkoitus syyllistää eikä tuomita ketään, puhun vain asioista asioina ja tuon esiin ajatuksia, jotka ovat pyörineet synkässä mielessäni. Koska kärsivän ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, siitä on siksi hyvä puhua. En ole itsekään mikään ihmisten kohtaamisen ekspertti, tuon vain esiin ajatuksia, joita olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa. Joskus on hyvä tuulettaa.

Kun ihminen masentuu tai sairastuu muuten, silloin toiset helposti nousevat sairaan yläpuolelle antamaan neuvoja ja ohjausta. Sitä vaan ei kannattaisi tehdä. Eihän kukaan masentunut kykene ottamaan vastaan asioita, kun ne tulevat ylhäältäpäin. Sellainen saa vain ajattelemaan, että miksi tuo toinen on korottanut itsensä ja kuvittelee olevansa viisaampi kuin minä. Olenko oikeasti vajonnut jo niin alas, että olen muiden alapuolella, huonompi ja tietämättömämpi kuin muut? Ei masennus eikä mikään sairaus tee toista huonommaksi. Ihminen vain nousee helposti toisten yläpuolelle heti, kun tilaisuus koittaa. Hyvääkin tarkoittavat ystävät yrittävät usein ratkaista masentuneen kärsimystä liian aikaisin ja tavoilla, jotka saattavat enemmän loukata kuin auttaa. Meidän ei tarvitse eikä me edes voida ratkaista kärsivän ongelmia tai neuvoa kärsivää. Käytännön asioissa auttaminen on aina hyvä, mutta muuten olisi parempi olla mieluummin hiljaa kuin sanoa tyhmyyksiä toisen yläpuolelta. Olisi parempi tulla samalle viivalle toisen kanssa. Usein käy niinkin, että kärsivä ihminen jää yksin. Koska ihmisten on vaikea kohdata toisen tuskaa, hänet jätetään helposti yksin. Ja kun masentunut jää yksin, pimeys vain kasvaa. Sitä kokee itsensä niin pieneksi ja surkeaksi, ihmisten hylkäämäksi ongelmajätteeksi, ettei ole ihme, että itsetuhoiset ajatukset tunkeutuvat mieleen. Mitä yksinäisempi ihminen on kärsimyksensä kanssa, sitä vaikeampi hänen on siitä selvitä.

Usein parasta apua on pelkkä läsnäolo. Voi vain olla hiljaa ja antaa tilaa toisen tunteille. Kuunnella eikä selittää. Ja silloin ei kannata rynnätä kertomaan omista ongelmista. Niiden aika on myöhemmin. Kärsivää tulisi auttaa kärsivän ehdoilla, ei omilla ehdoilla. Jos yrittää auttaa toista omilla ehdoilla, auttaminen muuttuu pakolla auttamiseksi. Väkisin auttaminen on kuin rutistaisi ja vääntäisi särkynyttä esinettä ja huutaisi samalla: "Tule nyt jo kuntoon!" Mutta esine vain särkyy yhä enemmän, kun sitä rutistetaan kaikin voimin ja yritetään vääntää se kuntoon väkisin ja pakolla. Sellainen on kaukana todellisesta auttamisesta. Ja sitä paitsi, eihän kukaan kykene ottamaan väkisin väännettyä apua vastaan. Se tuntuu siltä kuin toinen yrittäisi pakottaa johonkin, mistä ei ole itselle hyötyä. Pakkoapu ei auta, se vain kääntyy itseään vastaan ja aiheuttaa vain tuhoa. Väkinäinen apu ei lähde vapaudesta vaan pakosta. Ja usein pakkoavun taustalla ovat auttajan omat tarpeet, ei toisen etu. Oikea apu lähtee vapaudesta. Oikea apu ei ajattele itseään vaan toisen parasta, se toimii kärsivän lähtökohdista käsin ja autettavan ehdoilla. Oikea apu on aitoa ja se hoitaa tehtävänsä. Se tulee oikeaan aikaan ja sen pystyy ottamaan vastaan. Pakolla auttamista on vaikeaa, ellei mahdotonta ottaa vastaan, koska väkisin auttaminen on usein enemmän itsensä auttamista kuin toisen. Sitä ei ole tarkoitettu toiselle, joten sitä ei voi ottaa vastaan. Ja jos me kuvitellaan tietävämme kärsivää paremmin, mitä hän tarvitsee, me ollaan menty harhaan ja pakkoauttamisen puolelle. Eiköhän anneta avun tarvitsijan itse tiedostaa, mitä apua hän tarvitsee. Joskus toki asia voi olla toisinkin päin. Joskus ihminen saattaa olla niin sokea omalle tilalleen, ettei hän edes tiedosta olevansa sairas ja avun tarpeessa. Silloinkin häntä tulisi auttaa vapaudesta käsin eikä pakosta. No, joskus kyllä pakkoapukin on tarpeen (useita kertoja M1-pakkohoitolähetteellä pöpilään joutunjut olen itsekin), ja sehän siinä onkin hankalaa, kun asiat voivat olla niin monella tavalla. Sen takia meidän ei kannattaisi kuvitella tietävämme, miten asiat ovat tai miten niiden tulisi olla. Asiat kun voivat olla monella tavalla. Ja jos me ottaisimme toisemme vakavasti, emmekä kuvittelisi tietävämme toista paremmin, miten asiat ovat, ehkä auttaminenkin olisi helpompi ottaa vastaan. Tai ehkä minä olen taas väärässä ja masennuksen synkistämät ajatukseni ovat pimentäneet ymmärrykseni.

Keskustelu Syysmasennuksen kanssa

 Sain taas vieraakseni joka syksyisen vieraan. Syysmasennus on saapunut taas kerran minua kiusaamaan. Kunpa vain voisin olla päästämättä sitä sisään! Mutta en voi, koska se hiipii niin salakavalasti luokseni. Sitä ei huomaa ennen kuin on jo myöhäistä (rykiä kun on jo mäntä pohjassa, kuten Vanha Jenna sanoi). 

En voi muuta kuin antaa sen olla ja aloittaa keskustelun syysmasennuksen kanssa. 

Kysyn: "Mitä haluat? Miksi olet täällä?" 

Syysmasennus vastaa: "Haluan murentaa mielesi masentavilla ajatuksilla ja ajaa sinut itsetuhoon. Haluan, että ymmärrät kuinka paha ja armoton paikka maailma on ja kuinka sietämätöntä elämä on. Olen täällä koska haluan olla. Olen missä olen ja milloin huvittaa. Syksyt ovat parasta aikaa ihmisten masentamiseen ja siksi olen nyt luonasi." 

Vastaan: "Mutta Syysmasennus hei, sinähän puhut paskaa! Sinä valehtelet minulle. Vaikka mieleni olisi kuinka maassa, itsetuho ei ole ratkaisu siihen. Ja vaikka maailma on paha ja usein armoton paikka, silti elämäni ei ole sietämätöntä! Ja pahuuden lisäksi maailmasta löytyy paljon hyvää. Ja minä näen sen! Turhaan yrität sokeuttaa minua! Ja armottomuuden lisäksi maailmasta löytyy myös armoa ja rakkautta. Tuot esiin vain kolikon toisen puolen, sen huonon ja ikävän puolen, ja haluat saada minut unohtamaan kolikon paremman puolen. Sori vaan, ei onnistu. Ja jos haluat välttämättä olla vieraanani, sinun on kunnioitettava minua ja asumustani Taideluolaa. Täällä pätee tietyt säännöt ja täällä Hulttiksen sana on laki. Taideluolassa ei ole hyväksyttyä masentaa toisia. Täällä ei ajeta ketään itsetuhoon! Täällä ei olla miten huvittaa ja milloin huvittaa. Täällä ollaan silloin kun se minulle sopii. Ja jos käyttäydyt epäystävällisesti, et voi olla enää täällä." 

Syysmasennus: "Olet liian positiivinen ja hyväuskoinen. Etkö muista mitä kaikkea sinulle on tehty? Etkö muista mitä kaikkea pahaa olet itse tehnyt? Eihän sellaisten tekojen kanssa voi elää. Olet hyväuskoinen hölmö joka antaa pahojen ihmisten satuttaa itseäsi yhä uudestaan. Eikö sinua hävetä? Hyväuskoisuutesi on syy kaikkeen kokemaasi vääryyteen. Ja etkö tiennyt, että positiivisuus on perseestä? Tapa jo itsesi, paha ihminen! Jos jatkat elämää, joudut kokemaan vain lisää pahuutta." 

Minä vastaan: "En ole huonomuistinen vaikka hajamielinen olenkin. En ole unohtanut niitä kaikkia vääryyksiä. Mutta olen antanut ne anteeksi. Kaikki. Olen antanut anteeksi jokaiselle minua satuttaneille ja myös itselleni. En jaksa kantaa kaunaa. Kaikki ne teot ovat poissa, menneisyydessä. Nyt on nyt. Ja se on suurta armoa, ettei katkeroidu vaan antaa anteeksi. Saatan olla hyväuskoinen, mutta se ei ole syy siihen, jos joku minua satuttaa. Jos joku satuttaa minua, se on hänen oma valintansa. Minä en ole syyllinen toisten tekoihin. Kantakoon itse vastuun teoistaan. Tiedän senkin, että joskus positiivisuus on perseestä, varsinkin silloin jos sen avulla paetaan todellisuutta. Se ei ole aitoa positiivisuutta vaan itsepetosta. En harrasta sellaista, näen myös kaiken pahan ja vääryyden. Mutta niistä huolimatta voin olla positiivinen ja toiveikas, koska minulla on ikuinen toivo Jumalassa. Jos vielä kerrankin yrität yllyttää minua itsetuhoon, saat häipyä ja tuhota itse itsesi. Peikonlehdetkin masentuvat typeristä puheistasi. On parempi että häivyt. Ja kannattaa häipyä hyvän sään aikaan, koska huonolla säällä on ikävämpi häipyä. Ja se huono sää koittaa heti, jos suututat minut. Ja minä ehdottomasti suutun, jos masennat rakkaat peikonlehteni! " 

Syysmasennus vastaa: "Etkö muista, että olet toivoton tapaus? Ei sinua voi auttaa kukaan. On vaan parempi että päästät itsesi päiviltä. Eihän toivottomilla tapauksilla voi olla toivoa!" 

Vastaan (hieman ärtyneenä): "Pöljäkö olet? Puhut ihan samalla tavalla kuin kaikki ne lääkärit ja muut terveydenhuollon työntekijät, jotka kieltäytyivät auttamassa minua. Entä sitten? Ihmisille ehkä olin toivoton tapaus, mutta en Jumalalle. Ilman Häntä en olisi tässä. Ja jos Jumalaa ei olisi, ei olisi minuakaan. Olisin kuollut jo lapsena jos Jumala ei olisi varjellut minua. Hänelle en ollut toivoton tapaus. Sitä paitsi tunnen myös lääkärin, joka sanoi minulle, etten ole toivoton tapaus ja että kyllä minua voi auttaa. Miksi kaivelet vanhoja asioita? Etkö näe sitä muutosta, mikä minussa on tapahtunut näiden yli 7 vuoden aikana? Vielä aiemmin lähdin mukaan itsetuhoon, johon minua aina yllytit. Mutta en enää. En ole enää vuosiin yrittänyt itsemurhaa ja syy siihen on se, etten tahdo heittää hukkaan kaikkea tätä hyvää, mitä olen saanut! En tahdo heittää hukkaan elämääni, koska se on hiton arvokas lahja! Joten turha on edes yrittää! Anna minun jo olla ja painu 🤬🤬🤬!!!" 

Syysmasennus vastaa pettyneenä: "En jaksa väitellä enää kanssasi. Olet ihan mahdoton. Sait minut masentumaan!"  

Minä vastaan: "Olet masennuksesi ansainnut. Vain raukat puhuvat kuten sinä! 'Yhyy elämä on paskaa, tapa ittes!' Hohhoijaa. Olet niin nolo tyyppi, että häpäisen sinut julkisesti. Olen kyllästynyt valitukseesi. Häpeä siis ja ole hiljaa!" 

Ja niin syysmasennus vetäytyy Taideluolan ahtaimpaan nurkkaan murehtimaan ja miettii samalla kuinka saisi masennettua minut. En anna sille valtaa enkä tilaa. Jääköön sinne nurkkaan häpeämään! 

Kuvia ja Hulttis -juttuja

Hulttis tässä moi! 

Voisin laittaa pitkästä aikaa kuvia tännekin. Nää kuvat on otettu 22.9.2022 Mikkelissä. Ystäväni Rauno on ottanut kuvat omalla HulttisCameralla, kuten hän sitä kutsuu. :D

Hieman olen aran oloinen eikä ihme. Olen tässä kuvassa Stella -ostoskeskuksessa. Ihmisten ilmoilla oleminen on vieläkin haastavaa. Mutta onneksi sieltä löytyi peikonlehtiä ja tietenkin minä innostuin niistä. Näistäkin peikonlehdistä olen piirtänyt jo monta kuvaa. 

Peikonlehdet on parhaita! Ja peikonlehtihulluus on hyvää hulluutta! Se vaan näyttää olevan tarttuvaa. Olen saanut hulluuteni tarttumaan jo moneen ihmiseen. Ja olen saanut piirrosteni kautta ihmiset näkemään peikonlehdet uudella tavalla. Miten minä jaksankaan piirtää yhtä ja samaa kasvia yhä uudelleen! Ja niin monella tavalla. Peikonlehdet ovat suuri innostuksen lähde minulle. Edelleen. 

Siinä se kasvihullu on. Perhana vieköön. Valtasi Stellassa itselleen alueen, jossa on peikonlehtiä. Eikä haluaisi lähteä siitä enää, haluaa vain ihmetellä ja ihailla peikonlehtiä ja valokuvata niitä kaikista mahdollisista kulmista. Ja samalla ostoskeskuksessa raikuu innokkaan luonnonlapsen innostunut hihitys. Ihme tyyppi! Taitaa olla kipeä päästään ja hieman vinksahtanut. Mutta hyvällä tavalla! 

Kyllähän sen jo katseestakin huomaa. Ihan kahjo! Ja hiton innoissaan. 

Tässä ollaan ulkona. Naisvuorelle menossa. Hulttis innostui ruskan sävyistä ja halusi saada nekin ikuistettua. 

Ruska-aika on yksi mun suosikki vuodenaika. Kaikki ne värit ja erikoiset lehdet! Vau! Harmi vaan että tää kauneus ei kestä kovin kauan. Ja sitten tulee pimeetä ja märkää ja kylmää ja loskaa ja paskaa ja syysmasennus. Kiva! Mutta tämä vähäinenkin kaunis aika on nauttimisen arvoinen. 

Todella toivon, ettei tänä syksynä tulisi kovin paha masennuskausi. En jaksaisi olla yhtään masentunut. Ja vaikka olisin, onneksi on myös paljon hyviä asioita elämässä ja mielekästä tekemistä. Mielekäs tekeminen on parasta traumaterapiaa! Siinä pääsee luovuus kukoistamaan ja syntyy siistejä juttuja, jotka on tehnyt ihan itse. Se auttaa paljon mielenlaatuun ja antaa myös ilon aiheita ja onnistumisen kokemuksia. Samalla saa myös kokea hallinnan tunnetta, sitä että pystyy toimimaan ja vaikuttamaan omaan olonsa ja tekemiseensä. Ja saa aikaan jotain hienoa. Parasta on Flow -tilat! Olen päivittäin mahtavassa Flow -tiloissa ja aika vaan juoksee ja taidetta syntyy. Äsken just maalasin yhtä taulua ja oli taas kunnon Flow päällä. Ehkä mulla on vieläkin Flow, koska tekstiä vaan tulee ja olen innoissani nytkin. :D 

Siinä se hullu taiteilija seisoo. Hänestä huokuu väkevää voimaa, joka kertoo, että hän on selvinnyt monesta helvetillistä tilanteesta ja elää vieläkin. Hänestä huokuu myös rauhaa ja kiitollisuutta. Hänen seurassaan on kuulemma hyvä olla ja siinä paha olikin kaikkoaa. Ehkä tämä Luonnonlapsi on jonkinlainen masennuslääke. Ja tsemppikone, joka kannustaa toisia usein ja rohkaisee ihmisiä eri tilanteissa. Ja on kuulemma aamukoomassakin symppis! 

Luonnonlapsi luonnossa. Siellä se katselee ja ihmettelee tätä ihmeellistä maailmaa, joka on kovin synkkä ja paha, mutta jossa on myös valtavasti kauniita ja ihmeellisiä asioita. Ja ne kauniit ja ihmeelliset asiat voittaa kepeästi kaiken synkän ja pahan. Vaikka maailma on vaarallinen paikka, on se myös todella kaunis. 

Iloinen Hulttio innoissaan on. 

Ja Hulttion innostus on usein sanoinkuvaamaton. 

Se inspiroi ja innostaa toisiakin. 

Se vetää mukaansa masentuneetkin.  

Ja hyvä niin!

Innostukseni kumpuaa kiitollisuudesta. Kiitollisuus on yksi elämäni tärkeimpiä voimavaroja, joka on kuin polttoainetta. Mitä synkemmän helvetin läpi on kulkenut ja sieltä selvinnyt, sitä kiitollisempi on sen jälkeen. Se mistä olen pelastunut, on jotain niin ihmeellistä, etten voi olla kokematta kiitollisuutta. 

Ennen kaikki oli synkkää ja maailma näkyi mustavalkoisena sumeiden linssien läpi. Huumehuuruissa kuljin sokeana vuosikaudet päämääränäni vain se seuraava piikki. Tein ja koin paljon pahoja asioita. Ja kun sitten sieltä selvisin, sain näköni takaisin. Maailmaan tuli värit ja valoa. Kaikki on vieläkin ihmeellistä ja uutta. On kuin sokea olisi saanut näön. Ja ymmärtämätön tomppeli saanut ymmärrystä. Typerys sai järkensä takaisin. Idiootti alkoi ajatella. Toivoton tapaus sai toivon. Rikollinen mieli koki mielenmuutoksen. Ja niin narkkarista tuli taiteilija.  

En voi käsittää, miten monia värejä luonnossa on. Ne värit on niin eläviä ja monisävyisiä, niissä on intensiteettiä ja ne ovat mukaansatempaavan kauniita. Ne innostaa luovuuteen. Ne myös rauhoittaa ja aiheuttaa usein VAU-elämyksiä. Ruska-aika on upeaa aikaa! Se on VAU-aikaa! Ennen vihasin syksyä, mutta en enää. Ennen en välittänyt luonnon kauneudesta, mutta nyt se on minulle kaikki kaikessa. Tekisi mieli vaan sulautua syksyn väreihin. Mutta en voi. Mulla on mustat vaatteet. Mutta sieluni on erittäin värikäs! Sulaudun väreihin sitten sielullani. Ja mustista vaatteista en muuten luovu. 

Aivan mahtavan ihanan punaiset köynnökset! Tykkään köynnöksistä, ne on kauniita. Varsinkin syksyisin, kun ne on punaisia ja oransseja ja keltaisia ja vihreitä. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä nää värit aiheuttaa. Se on jotain, joka pulppuaa ja innostaa. Lisää voimaa luovuudelleni, joka on kuin luonnonvoima, jota ei voi pysäyttää ja joka vain ryöppyää ulos kuin tsunami ja saa aikaan siistejä juttuja. Sisäinen luonnonlapseni riemuitsee päästessään luomaan uutta. Ja jopa TramuaJenna rauhoittuu ja innostuu mukaan taiteen tuottamiseen. 

Me emme luovu luovuudesta! Me teemme ja toimimme kuin tehdas ja tuotamme taidetta. Me emme luovuta koskaan! (Puhun usein itsekseni itsestäni me-muodossa) :D Yksimielisesti LuonnonlapsiJenna ja TraumaJenna tekevät taidetta. Joskus ehkä riidellään siitä, miten mikäkin pitäisi tehdä. 

Ja niin pääsemme blogitekstin loppuun. Kiitos, lukijani, että luet tätä blogia! Arvostan sitä sydämeni pohjasta. Ja olen kiitollinen siitä, etten tee tätä turhaan. Jos sanoistani on hyötyä edes joillekin, en kirjoita turhaan. Ja minulle saa myös antaa palautetta ja kirjoittaa yksityisestikin, jos haluaa. Sähköpostia osoitteeseen aivotukaani@gmail.com ja niin Hulttis tavoitetaan. (Aivotukaani on lintu, joka asuu aivoissa ja nokkii ajatukset poikki. Tok. Tok. Tok...) Ja koska olen kokemusasiantuntija, minua sitoo vaitiolovelvollisuus. Olen pitäytynyt siihen jo ennen kokemusasiantuntija koulutusta, mutta nyt se on myös virallista. 

PS. Kirjan kirjoittaminen etenee hyvin. Pääsin just ohi Loikalan kartanon ajoista. Nyt olen satanismi ajoissa eikä niistäkään ajoista kirjoittaminen ole ollut helppoa (eikä mukavaa). Mutta kirjoittaessani olen oivaltanut uusia asioita, joita en ennen ollut tajunnut. Hyödyllistä hommaa se on, vaikkakin vaikeaa ja välillä jopa raivostuttavaa. Mikä ääliö olenkaan ollut! Todella rukoilen ja toivon, etten enää olisi yhtä ääliö. Enkä enää sellaiseksi tulisikaan.