Hyvän uuden vuoden teksti

 Hyvää uutta vuotta kaikille, jotka tätä lukevat! 

Vuosi on mennyt valtavan nopeasti. En käsitä, kuinka nopeasti aika vaan menee. Tuntuu, etten pysy siinä mukana. Tuntuu, että vastahan tuo vuosi vaihtui ja nyt se vaihtuu taas. Sellaista se on. 

Aika juoksee ja sitä ei saa enää takaisin. Aika menee välillä todella hitaasti, välillä taas tosi nopeasti. Aika ei pysähdy koskaan. Se vaan juoksee eteenpäin, kohti kuolemaa ja ikuisuutta. Ja pahinta on se, kun aika ei riitä! Meillä jokaisella on aikamme ja se, kuinka aikamme käytämme, kertoo meistä paljon. 

Ajatuskin ajan käytöstä ahdistaa minua. En osaa käyttää aikaani oikein. Ainakin siltä tuntuu. Tahtoisin päästä jo ikuisuuteen. Eipähän tarvitsisi murehtia enää ajasta! Toisaalta taas käytän aikaani toipumiseen, teen mielekkäitä asioita (taidetta, taidetta, taidetta) ja tutkin traumoihin liittyviä juttuja ja muita tärkeiksi kokemiani asioita. Usein taas olen läheisten kanssa ja hoidan ihmissuhteitani. Tai ainakin yritän hoitaa. Käyn töissä. Ja teen taidetta. Kirjoitan blogia ja kirjaa. Luen Raamattua kuin mikäkin Fakiiri. Joskus vajoan syvään itsetutkiskeluun ja totean, että vaikka minulla onkin monia vahvuuksia, heikkouksia taitaa olla enemmän. Ehkä katson usein itseäni hieman liiankin negatiivisen perspektiivin läpi. Välillä en edes uskalla nähdä itsessäni mitään hyvää, koska pelkään, että se olisi vääränlaista ylpeyttä. Mutta ei minun kuulu painaa itseäni maan rakoon. Moni on jo tehnyt sen puolestani. Ja ehkä juuri siksi näen itseni vääristyneesti. Vieläkin kaikki se kaltoinkohtelu vaikuttaa minussa voimakkaasti. Ja syömishäiriö sen kuin vain pahenee. PTSD oireilee ja palan loppuun tuon tuosta. Voiko tästä edes toipua? Vai jäänkö minä loppu elämäni ajaksi yhdeksi loppuunpalaneeksi traumojen kasautumaksi? En tiedä oikeaa vastausta.

Taidan olla taas hieman allapäin. Eikä se toisaalta ole ihmekään. Selkäkin kipuilee vieläkin ja kipu vie voimat ja vetää mielen maahan. Välillä hermokipu saa hermot menemään. Kyllä on kipeetä meininkiä. Sain minä tänään onneksi taidettakin aikaan. Monstera Madness näyttely lähestyy ja minua alkaa jo jännittää. Töitä riittää ja saa nähdä, millaisen kokonaisuuden sitä saa aikaan. En tiedä, uskallanko pitää avajaisia, koska tuskin siihen ketään tulee. (Kyllä, olen selvästi alamaissa.) Laitan vaan työt näyttelytilaan ja that's it. Sekin on oma juttunsa enkä tiedä kuinka kauan menee, että saan työt paikalleen. Nyt taas alan stressata asiaa. 

Rauhoitu. 

Ota iisisti. 

Ei hätää. 

Kyllä se siitä. 

Jep jep. 

Tämmöistä tää on. Välillä on vaikeaa, välillä helpompaa, mutta useimmiten on hemmetin vaikeaa. Viime aikoina olen pelännyt olevani itsekäs paskiainen, koska olen ottanut omaa aikaa ja tilaa. Heti se tuntuu siltä, että nyt keskityt liikaa itseesi, olet liian itsekäs jos teet näin tai noin. Mutta enhän minä jaksaisi mitään, jos en voisi ladata akkuja ja levätä välillä! Ei se ole väärin, että ottaa omaa aikaa ja lepää välillä. Varsinkin, kun minulla on The Grande Finale -kierre taustalla häiritsemässä. Voimavarat ovat liian vähäiset. Väsyn hetkessä, uupumus iskee nopeasti, ylikuormitun todella helposti ja palan loppuun äkkiä, hyvin nopealla liekillä... Ei paljoa tarvita, että Hulttis uupuu. Ja se turhauttaa minua aivan vietävästi! Haluaisin jaksaa ja voida ja pystyä vaikka mihin. Mutta olen rajallinen ihminen, loppuun kulutettu, enkä saa voimiani takaisin. Kuinka kauan olen näin heikko? Palanko koskaan enää entiselleni? Saanko voimani takaisin? En voi tietää. 

Olen jumissa myös kirjan kirjoittamisen kanssa. Taas on vaikeat paikat edessä, ja tuntuu todella vaikealta kirjoittaa niistä. Nyt olen siinä vaiheessa, kun olin 19-20-vuotias ja epäonnistuin äitinä. Tästä en ole paljoa puhellut, koska epäonnistumiseni äitinä jätti syvät haavat. Ja nyt minun tulisi palata niihin synkkiin aikoihin, kun kaikki meni pieleen. Ja niinpä olen jäänyt jumiin kirjoittamisen kanssa. 

Hemmetti vieköön, rohkeutta nyt! 

Menneet on menneitä, ja vaikka joitakin asioita on vaikea kohdata, se kannattaa kuitenkin. 

Minä selvisin jo Loikalan kartanon ajoista, ja koska pystyin kirjoittamaan niistäkin, pysyn kyllä kirjoittamaan tästäkin. 

Olen huomannut, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirja hemmetin vaikeasta elämästä, jonka on itse elänyt. Ei riitä sanat kuvaamaan sitä vaikeutta. Mutta minä en luovuta koskaan! Minä teen tämän ja teen sen tyylillä. 

Kyllä se siitä. 

Yritän rohkaista itseäni vaikeaan tehtävään. Ehkä vielä onnistun. Jos kerran olen taitava rohkaisemaan toisia, luulisi, että pystyn rohkaisemaan myös itseäni. Vai onko sekin itsekkyyttä? Taas tämä. Olenko liian itsekäs, jos rohkaisen itseäni? Hemmetti vieköön. 

Joskus on hiton vaikeaa olla olemassa.

Ilotulitteet paukkuu ja Hulttis lepää omassa pesässä Taideluolassaan. Hulttis miettii kulunutta vuotta. Vaikka vuosi menikin nopeasti, Hulttis sai paljon aikaan. Varsinkin taidetta. Kokonaisen näyttelyn verran! Ehkä jopa hieman liikaakin... Ja tulihan hänestä myös koulutettu kokemusasiantuntija. Ja on saanut jo useamman toimeksiannonkin. Hulttis on iloinen tehtävistään ja ottaa niitä mielellään lisää vastaan. Hulttis ihmettelee itsekin oman tarinansa vaikutusta kuulijoihin. Myös hänen aito ja outo luonnonlapsen persoona on ollut erityisen pidetty. Siitä Hulttis iloitsee. Outous on okei, Hulttis toteaa.

Tämän vuoden aikana Hulttis on hoitanut ilolla kasvejaan ja hankkinut monta peikonlehteä. Kasvihulluus kukoistaa ja peikonlehdet ovat inspiroineet valtavasti. Peikonlehtihulluus on tullut tunnetuksi monille ja se on tarttunut moniin Hulttiksen lähellä pyörineisiin ihmisiin. Hulttis on huomannut, että hänen valtava innostuksensa on saanut muutkin innostumaan. Ja kun siihen päälle Hulttis vielä rohkaisee, niin peikonlehtihulluus pääsee valloilleen.

Hulttis sai myös useita tilaustöitä, joissa pääsi maalaamaan ikkunoihin peikonlehtiä. Kahden ihanan kukkakaupan ikkunat saivat koristeeksi peikonlehtiä. Tälläkin hetkellä yksi tilaustyö on kesken. Peiksämäen One Way seurakunta tilasi Hulttion maalaamaan ikkunoihin peikonlehtiä. Työ on melkein valmis, mutta vielä kesken. Rikki mennyt selkä estää jatkamasta operaatiota. Ja juuri se Hulttista harmittaa. Hulttis huokaisee ja toivoo pääsevänsä pian tekemään työn loppuun. One Way seurakunta on tärkeä Hulttiolle. Hulttis jopa pääsi seurakunnan vastuuhenkilöksi! Ja siitä Hulttis on otettu. On ihmeellistä, kuinka aiemmin täysin vastuuton ja holtiton Hulttio on muuttunut niin, että hänet valitaan vastuuhenkilöksi seurakuntaan! Hän tahtoo hoitaa tämänkin tehtävän hyvin, uskollisesti, tunnollisesti ja tyylillä. Ei omassa voimassa, vaan Jumalan voimassa. 

Raketit paukkuu ja Hulttis on haikeissa mutta toiveikkaissa tunnelmissa. Tämä vuosi taisi mennä ihan hyvin! Vaikka vaikeuksia olikin, vuosi meni kohtalaisen hyvin. Haasteet kuuluu elämään ja vaikeudet vahvistaa. Hulttis miettii, mitähän ensi vuosi tuo tullessaan. Hieman tulevaisuus pelottaakin, eihän sitä tiedä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, milloin tapahtuu, miten tapahtuu, miksi tapahtuu jne. Siispä varotaan hyökkääjää ensi vuonnakin!