maanantai 12. helmikuuta 2018

Kaikenlaista asiaa

http://hulttiotytontekeleet.blogspot.fiTuolla on taas uusia maalauksia. On muuten outoja maalauksia. Ja lisää vaan tulee. 
 Eilen kun olin maalannut 5 kohdetta, pysähdyin ihmettelemään. Ihmettelin sitä, kuinka älyttömän paljon oon saanut aikaan kaikenlaista reilun 3 vuoden aikana.
 Virkkauksia, musiikkia, maalauksia, piirroksia, ihan sikana kaikkee, niin et kämppä on täynnä kaikenlaista "taidetta". Lattiasta kattoon kämppä on täynnä kaikkee mun tekeleitä.
 Hämmästelin kovasti et miten olenkaan ollut tuottoisa.


Perjantaina kävin Stadissa. Oli aika ADHD-lääkärille. Käynti meni hyvin.
 Ihmettelin vaan Helsingin hegemoniaa kun siellä kierreltiin. Vaikka oli omalla autolla liikenteessä, silti joutui aikataulun uhriksi, pysäköintimaksujen takia. Kellon mukaan joutui kulkee ja se oli aika rassaavaa.
 Toinen häiritsevä asia oli ne mainokset. Niitä oli ihan joka paikassa. Aivan sama mihin katsoi, mainoksia ja ruutuja joka paikassa. Se ahdisti. Ihan kuin niiden mainosten tarkoitus olis ollut lopettaa ihmisten ajattelu. Ajattelin: mainokset on tehokasta aivopesua. Ja ahdistuin lisää. Rukoilin: "Käännä silmäni pois turhuutta katselemasta!"
 Ja se väenpaljous. Ja hirvee kiire. Näytti kuin suurin osa ihmisistä olis ollut koomassa. Melkein kuin robotteja. Surin sitä kovasti. Niillä vaikutti olevan kiire kulkea sekunnilleen kellon mukaan. Eikä ihme, koko kaupunki on yhtä aikataulua.
 Stressaavaa siel oli liikkua. Susirajan takana on rauhallisempaa. Jotkut sanoo, ettei Susirajan takana ole elämää. On täällä, ainakin mä oon nähny tääl ihmisiä. Eikä se kellokaan tikitä niin hirveellä kiireellä.

Mut oli siel skarppiakin porukkaa. Ilahduin suuresti kun löysin Kampista Morticia kaupan. Olin ihan innoissani ja haltioissani niistä vaatteista. Siel oli myös asiallinen ja mukava myyjä, joka ties hyvin mikä mulle sopii. Löytyikin hyvät vaatteet. Ja oli hyvä keskustelu myös. Jäi hyvä fiilis. Ilolla muistan asiallista myyjää. Terkkuja myyjälle! Oli ilo asioida Morticiassa!


Vielä vähän mielen liikkeitä viime ajoilta..
 Vaikka olen rikki, olen silti arvokas.
 Olen tullut siihen tulokseen, ettei maailmassa olekaan täysin eheää ihmistä. Jokainen on jotenkin rikkinäinen.
 Mitä olen huomannut itsestäni, kaikki se aikaisempi viha itseäni kohtaan on ollut turhaa. Ei mun tarvii itteeni vihata. Joistakin hölmöyksistä voin vihastua, mut ei mun tarvii vihata itseäni. Enkä vihaakaan. Vaikka joku mua vihaisi, se on hänen asiansa. Mun ei tarvii vihata.

Yks asia mikä mulle on kirkastunut, on se, miten sairasta se mun touhu oli sillon käyttöaikoina. En mä sitä sillon tajunnut, mut näin jälkeenpäin en yhtään ihmettele miks porukka oli huolissaan.
 Se piikki. Hyi hitto. Ajatuskin piikittämisestä saa mut voimaan pahoin.
 Se oli mulla niin sairasta.
 Kun oli aika ottaa vedot, maailma katosi mun ympäriltä ja mä sulkeuduin johonkin kuplaan. Oli vaan Jenna ja Piikki.
("Sä et ole mikään tavallinen Jenna, sä oot Piikki-Jenna, PIIKKI-JENNAAA..")
 Koko rituaali oli niin kipee. Muhun ei saanut kontaktia kunnolla, mä olin sen ruiskuni kanssa siellä rännittämisen kuplassa ja puhuinkin sille neulalle.
 Se oli mun "todellinen ystävä, pelastaja".
 Niin mä kuvittelin.
 Todellisuudessa se oli epäjumala. Uhrasin sille ihan kaiken. Itseni, koko elämäni. Millään muulla ei ollut mitään väliä.
 Ja nyt saan kärsiä seurauksista. Miten rikki mä meninkään! Miten se meininki tuhosi mut! Miks mä annoin niin tapahtua? Miks mä asetin aineet itsenikin etusijalle?
 Koska mä vihasin itseäni.
 En voinut sietää itseäni.
 En kestänyt todellisuutta, jossa niin moni muukin minua vihasi. En sietänyt häiriökäytöstäni, raivareita, keskittymisvaikeuksia...
"Miks sun pitää olla noin vaikee!"
 Ajattelin että mussa on jokin pahasti vialla, olen pilalle mennyt, mun ei olis pitänyt syntyäkään, mun pitäis kuolla, koska mä oon jotenkin niin vaikea.. Häiriökäytöksinen hullu.
"Mikä sua vaivaa?"
ADHD.
En mä sitä sillon tiennyt.
Nyt kun tiedän, ja ongelmaan on löytynyt jopa apu, mä pystyn sietää paremmin itteeni.

 En halua enää kuolla.

 Enkä enää vihaa itseäni.





perjantai 2. helmikuuta 2018

Jännittävä näkymä

Kun mä kävelyllä kävin, tahdoin kuvata erikoista näkymää.

Mahtavia värejä!

Siistejä varjoja!

Värit, muodot, varjot.. innostuin suuresti kuvaamaan tätä näkymää.

Siinä vaan on jotain niin siistiä!

Nää värit sai mut hullaantumaan, joten räpsin kuvia ihan innoissani. Taiteellinen inspiraatio.

Noi muodot myös tekee näkymästä erikoisen. Värit menee hauskasti, muodot myös.

Tää on erittäin inspiroiva ja jännittävä kuva! (Jenna on innoissaan)

Tässäkin menee siististi värit. Mahtoi olla kännykkäkamera ihmeissään neonvaloista. Niitä oli sininen ja punainen. Keltaista tuli ikkunoista. Kamera sit näki ne näin.

Mikähän tosta on mönkinyt? Jättiläistoukka!

Ääh, se olikin traktori. Traktorit on söpöjä.

Löydätkö kuvasta meikäläisen varjon?

Nää värit, nää värit! Värilandia!

Jänniä jälkiä, muotoja ja varjoja.. Erittäin inspiroivaa!

Mikä lonkero-olio mun takana oli? Enpäs huomannut sitä kuvatessani. Luulin et noi oli puun oksia.. Mustekala?

Näissähän näkee vaikka mitä jännää. Yllätys et taas mä näen naamoja, naamoja, NAAMOJA! (vuosien takaisen puolen vuoden esso-kuurin jälkeen oon nähnyt naamoja vähän joka paikassa)

Viivoja, viivoja, VIIVOJA!
Vai olisko sittenkin pyörän jälkiä?

Kyl on jännää. Lumi möllöttää sinisenä. Ja vihreenä.

Siinä menee oksat kuin verisuonet lumessa. Ne tuo mieleen jotain ikävää..

Sellaisia kuvia. Ja sellaisia aatoksia. Joskus järki jättää, mut ei se haittaa. Mutta olipahan hauskaa valokuvata.

torstai 1. helmikuuta 2018

Nykyinen Jenna + asiaa

Tässä mä oon! Tänään otettuja kuvia. Halusin laittaa kuvia myös nykyhetkestä, koska edellisessä tekstissä oli vanhoja kuvia vanhasta Jennasta.

Ja se vanha Jenna inhottaa mua. Mä vihaan sitä. Häpeän sitä. Vieläkin joskus se meinaa puskee pintaan. Vastenmielistä.


Olin muuten lauantaina 27.1.2018 Pieksämäen lehdessä. Keskiaukeamalta itseni löysin. Oli aika iso juttu. Ja asiallinen.
 Vaikka vähän kyl hävetti muutama kuva vanhasta Jennasta. Mut oli hyvä, et nekin kuvat siinä jutussa oli, näkeepähän millanen muutos meikäläisessä on tapahtunut. Toivon, että se kirkastaa Jeesusta Kristusta.


On ollu aika erikoista tuo ulkona liikkuminen sen lehtijutun jälkeen. Moni vastaantulija kattoo mua ilahtuneesti, kaupan kassoilla myyjätkin antaa positiivista palautetta, tutut ja tuntemattomat on sanoneet juttua hyväksi ja mua rohkeaksi, kun uskallan avoimesti kertoo elämästäni huumehelvetistä ja siitä selviämisestä.

Siks mä haluun kertoo, et se kirkastais Jeesusta, ei minua, koska en mä omin voimin tähän oo päätynyt. Ja myös siks, että muutkin sais toivoa paremmasta, ymmärrystä käyttäjiä kohtaan ja tietoa siitä millanen se huumehelvetti on, ja että sieltä voi päästä pois.

Ei oo helppoo puhuu noista asioista. Se on hemmetin rankkaa. Mut siitä voi olla apua monelle. Ja mä tahdon auttaa. Siks kirjoitan.

En tahtois et kukaan joutuis elää sellaisessa maailmassa missä mä elin. Mut aivan liian moni elää huumemaailmassa, kuolee sinne.. Mä koen niin hirveetä huolta ja tuskaa käyttäjistä ja heidän läheisistään!   Laitoin tonne Sivut osioon Rukous sivun, johon voi laittaa rukouspyyntöjä, niin mä rukoilen niiden edestä.
 Silläkin tavalla tahdon auttaa.

Ei ne rukoukset hukkaan menneet minunkaan kohdalla. Ilman Jeesusta Kristusta en olis tässä!

Tässä vielä yks kuva parin kuukauden takaa. Haluun viel sanoo muutamalle lukijalle, jotka pyysitte mua rukoilee joku aika sit: muistan teitä rukouksissa jatkossakin.

Paljon voimia ja jaksamista ja tsemppiä jokaiselle lukijalle! 💕



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vanhoja kuvia menneisyydestä

Mä tossa vähän katselin vanhoja kuvia. Sieltä nistivuosilta.
Eka reaktio oli järkytys ja hirvee ahdistus.
Oonko toi minä?
Valitettavasti.
Kädet täynnä pistojälkiä, hyi hitto et ahdistaa.

Vaikka mä miten yritin peitellä omaa tilaani voimakkailla meikeillä, en onnistunut. Sillon kyl kuvittelin, ettei kukaan huomaa, mut eihän sitä voinut olla huomaamatta.
Tossakin kuvassa näkyy sekavuus ja epätoivo. Oliko narkkaaminen kivaa?
Ei ollut!

"Minkäs teet kun on pakko vetää piikkii?"
Aika toivotonta. Tässäkin ihan pöhinöissä ja essoissa, silti toivottomassa tilassa. Toi oli sitä aikaa kun oli pakko painaa mäntä pohjaan, vaikka samalla pelkäs ihan sikana et se piikki jää viimeiseksi. Puolen vuoden ajan sama jatkui. Kipeetä. Jokaisen piikin kohdalla rukoilin, että jäisin vielä henkiin.
Oli niin vahvaa kamaa. Valitettavasti eräs henkilö kuoli kyseisiin aineisiin.

 Ei hemmetti. Mitähän tästäkin sanoisi?

 Tosi hyvässä kunnossa olin joo. Noihin aikoihin vaaka näytti 39kg. Eikä sillä ollu väliä.

 Tosi "onnellinen" olotila. Joopa joo. Mua alkaa itkettää kun katson tätäkin kuvaa vanhasta Jennasta. Surettaa nähdä itsensä tossa kunnossa.

Sekavuus maximus. Onko järkee vai ei? Ei todellakaan.

 Alkaa vetää jo aika sanattomaksi. Nyt vasta jälkeenpäin huomaan miten huonossa kunnossa olin. Kävelevä kauhistus.

 Muistan hämärästi ton WC:n, joka oli lattiasta kattoon täynnä kaikenlaista Elvis krääsää. Pitihän sielläkin käydä ottaa vedot. Näin jälkeenpäin häpeän sitä. Ja kaikkea!

 Vaikka pukeuduin kauniisti, laittauduin kauniiksi, ei se rikkinäinen narkkaripersoona piiloon jäänyt. Sisäinen tuska oli valtava.

 Ja tuskaa tuottivat myös useat nyrkin iskut, jatkuva väkivalta. Lisää kamaa, lisää!

 Enää en kyl meikkais noin. Kerran kun kokeilin viime kesänä, niin huomasin ettei oo mun juttu enää. En kokenut itseäni enää itsekseni niissä meikeissä. Ja iloitsin siitä.

 Tässä näkyy jotain siitä vihasta mitä sisälläni kannoin. Onneksi sitä ei ole enää! Sain vihan tilalle rakkautta, ja riemuitsen siitä. Mutta tuo viha.. Miten valtavaa se olikaan! Ahdistaa ajatuskin siitä.

 En tiedä mitä tässä tapahtuu, en tiedä missä edes olen! Ei muistikuvaa.

Missähän mä tässäkin oon paikan päällä? Ei harmainta aavistusta. Enkä kyl haluu muistaakaan.

 Vanha Jenna eli pimeydessä. Synkeässä pimeydessä. Mutta nyt vaellan valkeudessa ja riemuitsen siitä, että Jeesus valaisi pimeyteni!

Näitä kuvia katsellessa mä tajusin entistä selkeämmin sen, mistä Jeesus Kristus on minut pelastanut.
 Epätoivon tilalle tuli Toivo, Kuolemanhalun tilalle tuli Elämänhalu, Vihan tilalle Rakkaus, Epäuskon tilalle tuli Usko, Sekavuuden tilalle Selvä ja selkeä elämänhallinta ja elämänlaatukin parani, kun Jumala johdatti asiat niin, että sain vihdoinkin oikean lääkityksen sairauteen ADHD. Sehän se oli suurin tekijä mun armottomaan narkkaamiseen. En olis itsekään sitä uskonut, et oikee lääkitys voi ratkaista asian, kunnes sitten sain sen lääkityksen ja alkoi asiat pikkuhiljaa muuttua parempaan.

 Ylistetty olkoon Herramme Jeesus Kristus ja Isä taivaassa!

torstai 11. tammikuuta 2018

Erikoinen näkymä

 Kävin tossa yhtenä päivänä oudolla planeetalla. Lähdin rukouskävelylle
 normaalisti ja Hengessä kuljin eteenpäin. Enpäs arvannut et tämmöiseen paikkaan päädyn. Olihan sitä valokuvattava kun näytti niin erikoiselta tuo outo maailma.

 Hämmästelin suuresti tätä ihmeellistä näkymää. Ja halusin jakaa sen rakkaiden lukijoiden kanssa. Joten valokuvasin tätä outoa planeettaa.

Siellä oli paljon neon valoja ja jotain mikä vaikutti ihan lumelta. Mut lumi ei ollu valkoista.

 Tykästyin tähän värikkääseen lumeen. Se piti ikuistaa. Aika hauska ilmiö. Valokuvat ovat kännykkäkameralla otettu, ei ole muokattu, kunhan vaan kuvasin puheelimella hämärässä.

Kovasti hämmästelin ja jäin ihmettelee tätä outoa näkymää. Sit mä menin googleen ja paikansin tämän planeetan sijainnin.
 Ja hämmästyin.

Tää planeetta on Maa. Ja paikannus ilmoitti vielä tarkemman sijainnin: Pieksämäki, paikallinen Sale kauppa tahiniemessä.

Hei! Mähän asun siinä lähellä!