perjantai 20. lokakuuta 2017

Hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Joskus mä pysähdyn miettii sitä vanhaa Jennaa. Ja ihmettelen suuresti sitä. Hämmästelen et kuinka se olikaan sellanen. Kuinka minä olin sellanen.
 Kuinka sille ei merkinnyt elämässä mikään muu, kuin se hemmetin piikki.
 Kuinka koko elämä oli piikin ja sen sisällön varassa.
 Kuinka kamaa oli saatava keinolla millä hyvänsä, ja jos kamaa ei ollutkaan, se oli maailmanloppu.
 Kuinka paljon se vanha Jenna antoikaan tehdä itselleen pahaa jonkun hiton piikin vuoksi. Se oli saatava.
 Kuinka paljon se vanha Jenna myös teki pahaa toisille saadakseen edes muutaman millin subua/gramman piriä/napin essoo, bentsoo, oxyy, ym/kapselin lyricaa, gaboja, mitä näitä nyt onkaan..  Eihän noita jaksa edes luetella! Myös Resilar ja bensa ja butaanikin kelpas pahimmassa hädässä. Huh huh! Olipas vanha Jenna sairas!
 Kuinka se vanha Jenna olikaan heikossa hapessa. Eikä edes itse sitä ymmärtänyt. Se vaan ihmetteli sitä miten muutkin käyttäjät oli huolissaan sen meiningistä, vetihän ne itsekin.  "Eihän tässä nyt mitään outoo oo.."
 Kuinka se vanha Jenna eli pelkän aineen takia, saadakseen sitä lisää ja lisää. Mielummin överit kuin vajarit.
 Taisi se jotain tajuta, koska se niin kovasti halus kuolla. Mutta ei onnistunut sitten millään, vaikka mitä yritti, vaikka miten piti olla varma keino. Ei sitten millään. Vahingossakaan ei henki lähteny. Vaikka olis pitäny. Läheltä kyllä liippas, mut ei. Eipä sitä kyllä tapettuakaan saatu. Taisi olla joku varjelemassa sitä, kaikkien mielestä toivotonta ja arvotonta narkkaripaskaa.
 Ehkä se ei ollutkaan niin toivoton ja arvoton, koska tässä se sama henkilö seisoo. Mutta vanha Jenna on jäänyt taka-alalle, tilalle on tullut ehkä vähän rikkinäinen ja pelokas, mut silti arvokas ihminen. Sen olen oppinut, ettei elämää pidä heittää hukkaan. Tämmösenkin ex-narkkaripaskan elämä on arvokas. Oli mun elämä arvokas jo sillon vanhan Jennan aikoina, sillon vaan en sitä tajunnut.
 Nyt sen tajuan, koska jostain syystä olen vielä hengissä, vaikka niin ei pitäis olla. Silti olen.
 Ja ihmettelen sitäkin, koska onhan se ihme.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Puhuminen auttaa, muistoja pöpilästä

Tänään on ollu parempi olla. Eilen sain puhuttua niistä peloistani, mitä mulla oli. Ja se auttoi paljon.
Mul on koko ikäni ollu niin, et puhuminen auttaa varsinkin vaikeissa asioissa.
 Jos ei oo ketään kelle puhua, niin pelot ja ahdistus vaan kasvaa ja kasaantuu möykyksi rintaan. Kun eilen sain puhuttua, niin möykky suli pois. Oon huomannu, et pelko menettää paljon voimaansa jos siitä voi puhua. Jos sitä taas pitää sisällään, se kasvaa ja muuttuu melkeinpä todeksi. Sit se saa uusia muotoja, ottaa aiheita sieltä täältä, kehittelee jopa todisteita sille, et joo, kyl tää pelko on ihan aiheellinen. Se tekee muurin mun ympärille, erottaa mut todellisuudesta.
 Mut sit kun asiasta puhuu, pelko menettää paljon voimaansa. Ja myös rukous on erittäin voimakas apu pelkoon. Usein kun rukoilen peloissani, tulee sellainen lohduttava tunne ja tieto siitä, etten ole yksin, vaikka olisikin yksin. Jeesus on paras!

 Joskus 13-vuotiaana kun pidin kaiken paskan sisälläni, vuoden aikana möykky kasvoi ja kasvoi, lopulta jouduin puoleks vuodeks psykiatriselle Moision sairaalaan. Olin niin pahasti masentunut ja itsetuhoinen. Päihteiden käyttökin siihen vaikutti. Siel mul sitten diagnosoitiin F90.0 Aktiivisuus- ja tarkkaavaisuus häiriö ADHD ja liuta muita diagnooseja.
 Oikeestaan oli hyvä et jouduin sinne sillon. Sainpahan ADHD-diagnoosin. Alussa mä kovasti yritin esittää "tervettä", mut ei se oikeen onnistunu. 😅 Karkasinkin sieltä sillon alkuvaiheessa. Totesivat useaan otteeseen siel et "Jennan käytös on hyvin rajatonta". Ja niinhän se oli. Mut sit kun aloin asettuu sinne, siel olikin mukavaa. Sain kavereita, jopa yks mun pahimmista koulukiusaajista pyysi multa anteeks ja meistä tuli kaverit.
 Kyllähän mä siel tötöilinkin, mut ihan mukavaa siel oli. Niin mukavaa, etten olis halunnu sieltä lähtee kun lähdön aika tuli. 😄


Laulu, jonka tein Moisiossa ollessani, veisataan Mombasan tahtiin.

Jäi Moisioon vain päivä elämää,
Ja elämään nyt Moisio vain jää.
Pillerin soikean
Minä kaapista varastan
Ja uneen syvään vajoan.

Mä ensin näin
vain talon valkoisen.
Ja leparit
Mua kutsui sitoen.
Sinne sitten jäin,
Vain hulluus mielessäin,
Näin Moisioon meikä jäi.



tiistai 10. lokakuuta 2017

Linkki + ajatuksia

https://hulttiotytontekeleet.blogspot.fi
Nyt sain tonne muutaman maalauksen.
 Siellähän ovat.

Flunssa iski 3 viikkoo sitten, muutaman päivän oli jo parempi olla, mut eilen taas meni olo huonommaksi. Kolottaa vähän joka paikkaan ja oon ihan tukkoinen. Jee jee.
Pitää ottaa rauhallisesti. Ainakin yrittää. Mulla vaan on niin paljon tekemistä, et näinköhän jaksan levätä..

Eilen ja toissapäivänä oli voimakkaita pelkoja. Pitkästä aikaa tuli fyysisiä paniikki oireita. Kurkkua kuristi, kädet vapisi ja hikos, päässä pyöri ja iski hirvee pelkomöykky rintaan.
Ja se vaan paheni, kun en voinut puhuu asiasta.
Illalla pelkäsin niin paljon, et itkin sitä ja sanoin et pelkään ihan sikana.
Ennen olin avoin ja puhelias, nyt olen hiljainen ja pelokas. Ollu jo pitkään.
Tottahan sitä menee hiljaiseks ja pelokkaaks, kun joutuu varoo jokaista sanaansa.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kuulumisia ja asioiden käsittelyä

Moro taas pitkästä aikaa rakkaat lukijani!
On vähän kestänyt kirjotteleminen, pahoittelen. Oon touhunnu kaikenlaista viime aikoina, paljon kaikkee. Eilenkin kävin maalauskurssilla ja sain aikaiseksi 5 työtä. Kotonakin mul on tekeillä taas yks maalaus, useita virkkauksia ja oon säveltänyt uusia biisejäkin syntikalla. Pitäis vielä saada aikaiseksi laittaa noita aikaansaannoksia tännekin.
 Viime aikoina ei ole ollu niin paljon pelkojakaan kuin ennen. Välillä jotain tullu, mut kaiken kaikkiaan pelot on vähentynyt huomattavasti.
 Olen myös alkanu omaksuu positiivisempaa asennetta ja miehenikin on sen huomannut. Vaikka välillä tunnen itseni huonoks, tiedän sen etten ole huono. Sanon sen jopa ääneen. Ja se on auttanut.
 Eilen palas mieleen hyvin ikäviä muistoja. Erikoista oli, et kun mä rukouksessa kävin läpi niitä kokemuksia (seksuaalinen hyväksikäyttö) niin pystyin käsittelee niitä silleen ulkopuolisen silmin. Kyllähän siinä itku tuli, mut pystyin kuin pystyin käymään niitä läpi. Ja tajusin sen, ettei mun tarvii kokee häpeää siitä mitä mulle on tehty, vaan se häpeä kuuluu niille tekijöille. 
 Jos joku mun hyväksikäyttäjistä lukee tätä, niin HÄPEÄ ittees ja irstasta toimintaas! Mene itseesi ja mieti mitä oot tehny mulle, ja varmaan en ole ainut joka on joutunut sun seksiobjektiksi, leluksi, joka rikotaan käytön aikana ja käytön jälkeen viskataan pois kuin roska! Toistuvasti. Tollanen naisen paskamainen kohtelu on häpeällistä ja helvetillistä pahuutta. Tollasta toimintaa sietää hävetä, hemmetin kyykäärmeen sikiö! Pystytkö itsekään elämään tekojesi kanssa, vai oletko niin paatunut ettet välitä paskaakaan muusta kuin saastaisten himojesi tyydyttämisestä?

Noniin, siinäpä tuli pieni vuodatus.
Palaan taas asiaan, kun asiaa tulee ja aikaa riittää.
Hyviä vointeja teille lukijat! Kiitos tuestanne.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Linkki ja syksyisiä kuvia

https://hulttiotytontekeleet.blogspot.fi
Tuolla on nyt pitkästä aikaa uusia tekeleitä made by meikäläinen.

Ajattelin laittaa sinne noita mun maalauksiakin, kunhan ehdin.

Voisin laittaa tähän muutaman kuvan. Aiheena on: Jenna Karjalainen ulkona.
 Pihlaja on kaunis puu. Ja Jennakin vain kaunistuu?

 Ja ulkona oli tuulinen ilma.

 Ja Jenna oli epävarma ja aralla tunnolla.

Ennen syksy oli ihmeiden aikaa, nyt syksy on epävarmuuden aikaa. Mutta silti minä hymyillen.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Ristiriitoja




Minä olen erittäin ristiriitainen yksilö.

Hajoilen, eheydyn, hajoilen, eheydyn, hajoilen, hajoilen..
Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki, ylämäki ja taas alamäki ja lujaa mennään. Kohta on taas ylämäki..

Olen hyvä vaimo, olen huono vaimo, hyvä vaimo, huono vaimo, hyvä, huono, hyvä, huono, hyvä, huono...

Minä pelkään, minä en pelkää, pelkään, en pelkää, pelkään paljon, en pelkää paljoa, pelkään vähän, en pelkää vähääkään, ehkä pian taas pelkään, ehkä en.

Minusta on paljon harmia, minusta on myös iloa. Harmia, iloa, harmia, iloa, iloa, harmia, paljon harmia, paljon iloakin?

Olen mitätön, olen arvokas, olen mitätön, arvokas, mitätön, arvokas, mitätön.. Kumpi olenkaan?

Minua siedetään, minua ei voida sietää, siedetään, ei voida sietää, siedänkö enää itsekään itseäni?

Olen yksi ristiriita!

Mutta minä hajoilen, että voisin taas eheytyä. Ja eheydyn, että voisin taas hajoilla. En tahtoisi hajoilla, mutta joskus se on välttämätöntä, että voisin eheytyä.



keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kauan olen etsinyt, jotain olen löytänyt

Mä olen jo pitkään etsinyt itteeni, et millainen on Jenna, joka on alkanu tulla esiin narkkarin identiteetin takaa. Multa kysyttiinkin asiaa.
Kuka mä oon?
Jotain oon jo saanutkin selville, mut kokonaiskuva ei oo vielä kunnolla hahmottunut. Kerron nyt jotain mitä oon saanu selville.
Olen aika erikoinen persoona, luonnonlapsi, tunnen voimakkaasti, välillä liiankin voimakkaasti, enkä osaa vielä kunnolla käsitellä tunteitani. Olen hyvin herkkä ja avoin, tunteellinen ja empaattinen, aito ja erilainen. Taiteellinenkin. Olen ujo, arka ja epävarma, koska kaikki on vieläkin niin uutta, enkä vielä tunne itseäni kunnolla. Traumatisoituminenkin siihen vaikuttaa. Traumojen takia olen hyvin säikky, ahdistunut ja pelokas, usein vapisen kuin haavanlehti. Mun on vaikee luottaa ihmisiin. Välillä pelkään et mulle vieläkin halutaan pahaa.. Mut silti olen vähän naiivi, turhan hyväuskoinen ihmisten suhteen, ja siitä olen joutunu kärsii paljon. Siks on vaikee luottaa. Silti haluun uskoo ihmisistä hyvää. Itsestäni myös.
Olen itsepäinen, kunnon jääräpää. Osaan kyl myös antaa periksikin. Olen voimakastahtoinen ja tiedostan itseni ja tarpeeni, mut mun on vaikee ilmaista tarpeitani, kuten läheisyyden tarve, koska pelkään tulla torjutuksi. Mulla on voimakas menettämisenpelko, joka johtuu perustraumastani, joka on hylkäämiskokemus lapsuudesta.
Tunnen itseni hyvin heikoksi, mutta kuitenkin olen omalla tavallaan vahva. Heikkous on mun vahvuus. Välillä luulen olevani muille rasite ja taakka, mut tiedän et mua rakastetaan, kaikesta huolimatta.
Mulla on vähän heikko itsetunto, usein koen itseni huonoks, vaikka tiedän etten ole huono. Joskus ajelehdin syvissä vesissä heikon itsetuntoni kuohuissa, joskus osaan jopa arvostaa itteeni. Mut siinä on vielä paljon oppimista.. Usein tuntuu, et olen alhaisista alhaisin, lytätty maan rakoon, lyöty sirpaleiksi, rikottu. Mutta silti elossa.
Alan ymmärtää etten ole mikään käyttöesine, joka käytön jälkeen heitetään tylysti pois. Mä olen arvokas ihminen, Jumalan luoma persoona tämmöisenä kuin olen, eikä kukaan saa riistää minulta mun persoonaa, tuhota sitä.
Mä olen mitä olen, oma itseni, ja mulla on oikeus olla ja elää sellaisena kuin olen. Omana itsenäni.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ahdistavat huumeunet

Ahdistavaa.
Viime aikoina on tullu paljon nähtyä unia, joissa vetelen kaksin käsin aineita. Niitä on tullu lähes joka yö, ja kyl on ollut ahdistavaa! Päällimmäisenä tunteena niistä on voimakas vastenmielisyys ja ahdistus.
En tahdo nähdä niitä unia enää!
Viime yönäkin vetelin essoja, oikein oli isoja nappeja (paljon isompia kuin ne yleensä on), joita sitten rännitin epätoivoisena kun suonet oli huonona ja neula tylsä. Muutenkin se unen ympäristö ja ilmapiiri oli inhottava. Olotkaan ei ollu miellyttävät. Kaikin puolin ahdistava uni tämäkin.
Jotenki toi uni tiivisti sen käyttöaikojen ahdistuksen, tuskan ja vaikeuden. Siihen en tahdo palata.
Silti noi unet on herätelly myös sitä mun vanhaa minää, sitä minää, jota ohjasi narkkarin mieli. Vaikka inhottaa noi unet, silti tulee välillä kamahimoja. Myöskin sellaset sanat, jotka liittyy tavalla tai toisella käyttämiseen, särähtää ikävästi korvaan ja herättää kamahimon ja ahdistuksen.
Onneks ahdistaa. Jos ei ahdistais, se olis huonompi juttu. Ihmettelen vaan sitä et miks nyt viime aikoina noita unia on tullu niin paljon. Ne inhottaa mua jo niin paljon, et itkettää aamulla kun herää. Tänäkin aamuna tuskastuin ja itkin sitä, miten noi unet mua kiduttaa.
Voihan tän ajatella vahvistavanakin kokemuksena. Mitä enemmän niitä unia on tullu, sitä enemmän mua on inhottanut. Alan jo vihastua niihin ja kaikkeen, mikä muistuttaa käyttöajoista! Minä en aio retkahtaa!

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Jenna soittaa syntikkaa

Tässä pari videoo meikäläisen hääräämisestä syntikan lumoissa.
Oikeen hävettää kun joskus laitoin jotai linkkejä mun aikasemmin nauhotettuihin biiseihin, enkä ollu edes harjotellu. Nyt alkaa jo jotenki sujua soittaminen. Ja paljon on tullu uusia biisejä.
Täs nyt pari biisiä näin alkuun. Lisää tulossa.

 
                       Mystisiä säveliä




                         Sielun sointuja
                      


torstai 27. heinäkuuta 2017

Kuvia kesäkuulta ja kuulumisiakin

  Meikäläinen.


 Aamulla tupakalla. En oo vieläkään onnistunu lopettaa!


 Ulkona ollaan. Luonnossa on kivaa.


 Vaikka mä yritin hymyillä, näytän vakavalta. Monesti kuvaamistilanteessa kun mä hymyilen omasta mielestäni normaalisti niin mulle sanotaan "Hymyä huuleen!" :D


 Meikäläinen vaan tykkää metsistä. Siel on rauhallista ja kaunista. Siel oleminen rauhottaa. Metsät vaan on kivoja.


 Mistä toi ilme kertoo?


 Johan nyt on taas surkeena. Viime kuun loppu oli kyl hankalaa aikaa traumojen käsittelys. Sillon nää otettiin.


Kun annoin anteeks kaiken, mul on ollu paljon parempi olla. Pystyn kohtaa ne vaikeet asiat ihan eri tavalla, pelot on menettäny tehoaan ja vähentyneet reippaasti, oleminen muutenki on ollu tasasempaa ja turvallisempaa. Pelot ei enää hallitse mua, vaan mä hallitsen pelkoja.


Väärinkäytön lopettamisen jälkeen musta on tullu YLIHERKKÄ.

Jos oon paikassa missä on kovaa meteliä, vaikka kadulla, kun kovaääninen mopo menee ohi niin kyl sattuu ja ärsyynnyn. Tai jos lapset jossain pitää meteliä niin sattuu ja meinaa hermotkin mennä. Jos musiikkia huudatetaan kovalla, joudun poistumaan kun ei pää kestä sitä meteliä. Olen siis ääniyliherkkä. ÄÄÄÄÄÄ!!!

Voimakkaat maut, esim. chili, mistä ennen tykkäsin, niitäkään en enää pysty syömään KUN OON HITON YLIHERKKÄ JOPA MAUSTEILLE!!!

 Jos oon yli 10min auringonpaisteessa, mulle tulee yliherkkyysoireita, kuten kihelmöi, kutisee, polttaa, punottaa.. Olen siis yliherkkä AURINGOLLEKIN!! Kiva kulkee sateenvarjon kanssa auringonpaisteessa. Aivan sama mitä muut ajattelee, mä oon vaan YLIHERKKÄ.

Tunneyliherkkyydestä ei oikeen pysty ees puhuu, kun herkistyn niin helposti. Enpä osannu arvata et käytön lopettaminen sais musta näin hemmetin YLIHERKÄN!