Olen töissä taas. Kävin äsken soittamassa flyygeliä, joka soi tänään niin kauniisti, että itketti. Jälleen kerran itkin ja soitin. Ja ihmiset kävivät kuuntelemassa itkevän Hulttion sävellyksiä. Osa jäi kuuntelemaan koko ajaksi, jonka soitin. Taisivat tykätä siis. Yhdessä vaiheessa pari miestä tuli kuuntelee ja ne sanoivat, että soitan todella taitavasti. Toinen miehistä jäi seisomaan aika lähelle minua ja kuunteli hyvin tarkkaavaisena mun soittoa. Samalla se tuijotti minua, mikä oli hieman kiusallista. Toinen kierteli katselemassa taidetta ja kun olin saanut kappaleen loppuun, se sanoi minua kyttäävälle miehelle, että lähdetään. Tämä toinen ei vaan meinannut millään lähteä. Siinä se seisoi ja kyttäsi minua. Näytti hieman siltä, että hän olisi ollut kehittämässä nopeaa pakkomiellettä meikäläiseen. Hieman ehdin jo huolestua, mutta sitten se lähti jatkamaan matkaansa. Jännittäviä kokemuksia flyygelin äärellä.
Onneksi menin soittamaan. Siitä oli iso apu, koska ennen soittamista olin aika synkissä fiiliksissä. Mustat tunteet ottaa niin helposti vallan. Tunteet, jotka ovat syntyneet toisten haavoittavasta toiminnasta. Tunteet, joille ei tähän mennessä ole ollut tilaa. En ole varma, onko niille tilaa vieläkään, mutta silti ne tunteet ovat nyt tulleet käsittelyyn.
Olen joutunut useamman vuoden aikana painamaan ne tunteet syvälle sisimpääni, koska niitä ei ole otettu vakavasti. Ne on mitätöity yhä uudestaan. Olen muka ollut väärässä kertoessani toisen haavoittavasta toiminnasta. Ja niinpä myös tunteeni ovat olleet vääriä ja turhia.
Vaikka niin ei todellakaan ole.
Ne ovat syntyneet aiheesta. Ja minun on aiheellista käsitellä näitä tunteita ja kokemuksia. Jos en käsittele niitä, ne jäävät aiheuttamaan vahinkoa. Olen jo liian kauan kokenut katkeruutta ja vihaa väärän kohtelun takia. Ja koska sitä on jatkunut kauan, paskaa on kertynyt liikaakin minulle. En tahdo, että katkeruus myrkyttää minua enää yhtään enempää.
Kun toinen satuttaa yhä uudestaan, tottakai siitä syntyy ajan myötä vihaa ja kaunaa. Varsinkin, kun minua ja tunteitani ei ole otettu vakavasti. Olen ollut muka väärässä aina kun olen ottanut haavoittavan toiminnan esiin. Minusta on tehty se paha tyyppi, joka tekee suuren vääryyden antaessaan asiallista kritiikkiä toisen haavoittavasta toiminnasta. Toinen on vain viaton uhri, joka ei voi itselleen mitään. Uhri, joka aloittaa hirveän itsesäälidraaman joka kerta kun olen sanonut, että hän satutti minua taas. Käytti minua emotionaalisesti hyväkseen.
Tällaista ihmissuhdetta on vaikea kutsua ystävyydeksi, koska vastavuoroisuus puuttuu. Jos vastavuoroisuutta ei ole, kyse ei ole ystävyydestä.
Itsekkäät ihmiset eivät näe itseään pidemmälle. He ovat niin täynnä itseään, etteivät he kykene näkemään toisia.
Kun ihminen on elänyt emotionaalisessa tyhjiössä, kuinka hän voisi antaa toisille mitään emotionaalista tukea? Hän ei ole itse sellaista saanut eikä siten kykene sitä antamaan. Hänelle on kehittynyt valtava emotionaalinen tyhjiö ja pohjaton tarve täyttää tämä tyhjiö. Mutta sitä tarvetta ei täytä mikään, koska tarve vaatii liikaa itselleen.
Siksi mikään ei riitä.
Ei, vaikka hän kuinka saisi toisilta emotionaalista tukea. Hän tarvitsee aina vain lisää, eikä tyhjiö täyty kuitenkaan. Hän on niin pohjattoman tarvitseva, että hän on aina ottamassa toisilta. Hän ei osaa edes ajatella, että muillakin olisi tällaisia tarpeita. Hänelle vastavuoroisuus on täysin vieras käsite.
Vain hän ja hänen tarpeensa merkitsevät. Muiden tarpeilla ei ole väliä.
Omat tarpeet ohittavat toisten tarpeet.
Omat tarpeet menevät toisten tarpeiden edelle.
Omat tarpeet syrjäyttävät toisten tarpeet.
Ja omat tarpeet täytetään toisten tarpeiden kustannuksella.
Muut ovat hänelle vain välineitä omien tarpeiden täyttämiseen. Hän "arvostaa" toisia vain itsekkäiden halujensa pohjalta. Jos hän voi saada jotakin toiselta, silloin hän "arvostaa" tätä. Hän ei näe toista persoonana, vaan sen kautta, mitä toiselta voi saada, miten toisesta voi hyötyä.
Jos hän oikeasti arvostaisi toista, silloin hän toimisi toista kunnioittavalla tavalla eikä imisi toista kuiviin eikä pitäisi toista likasankona, johon voi tyhjentää kaiken paskan sisältään. Aidosti toista arvostava ihminen toimisi vastavuoroisesti, eikä vain itsekkäiden halujen pohjalta.
Mutta itsekäs ihminen ei tunne edes tarvetta vastavuoroisuuteen.
Hän on aina vain ottamassa, eikä osaa antaa. Hänen liiallinen tarvitsevuutensa uuvuttaa toiset. Hän imee toiset kuiviin yhä uudestaan. Ja silti hän on vaatimassa yhä vain lisää. Hän ei osaa ottaa huomioon toisten tunteita eikä tarpeita. Hän on ainainen ottaja, joka ei osaa antaa.
Hän on emotionaalinen vampyyri.
Hän riistää toiselta voimat ja vie hänen energiansa mennessään.
Hän takertuu toiseen kuin kuristajakäärme, jonka ote kiristyy jatkuvasti.
Hän on energiavaras, joka uuvuttaa toiset jo pelkällä läsnäolollaan.
Hän on niin itsekäs, ettei hän kuuntele toisia vaan vaatii toiset kuuntelemaan itseään. Hän haluaa kaiken huomion itselleen. Hän riistää toisten voimat vaativuudellaan. Hän ei välitä toisten tarpeista eikä ota niitä huomioon.
Hän pitää toista terapeuttinaan, purkautuu kuin tulivuori toisen niskaan ja toisen on vain kuunneltava kun hän vyöryttää kaiken kokemansa paskan toisen niskaan. Yhä uudestaan. Hän ottaa tarkoituksella kaiken tilan itselleen, eikä toinen voi kuin ottaa vastaan kaiken, mitä hän suustaan suoltaa.
Toinen on hänelle vain likasanko, johon hän voi tyhjentää omat tunteet ja ongelmat. Kun toinen tarvitsisi vuorostaan tukea ja kuuntelijaa, hän sanoo vain:
"En ole mikään terapeutti."
Se on kuin isku vasten kasvoja.
Ja pian hän jo kääntää aiheen takaisin omiin ongelmiinsa. Näin kylmästi hän ohittaa toisen, vieläpä toistuvasti.
Ohittaminen tuntuu todella pahalta, varsinkin kun on itse antanut itsestään niin paljon toiselle. Varmasti hänetkin on ohitettu, joka nyt ohittaa toisen. Se on varmasti tuntunut hänestäkin pahalta.
Mutta silti hän tekee sitä nyt toiselle.
Hän kaltoinkohtelee toista ja silti vaatii toista jatkuvasti kuuntelemaan. Kun toinen tarvitsisi kuuntelijaa, hän ohittaa tämän kylmästi. Eikä hän ajattele lainkaan, kuinka pahalta ohittaminen tuntuu toisesta. Ja silti toisen on vain jaksettava antaa itsestään, vaikka ei saa mitään takaisin.
Emotionaalinen riisto aiheuttaa syvät haavat, varsinkin kun se toistuu.
Itsekäs ihminen ei osaa tulla ottajasta antajaksi. Hän on niin täynnä itseään, ettei osaa huomioida toista ja tämän tarpeita.
Itseään täynnä oleva ihminen vajoaa itsetiedottomaan lapsellisuuden tilaan.
Hänelle kaikki heti nyt.
Vain hän ja hänen tarpeensa ovat tärkeitä, toisen ei. Yhä uudestaan hän ohittaa toisen, vaikka samalla hän itse imee toisesta kaiken energian itselleen. Vain hänen pohjattomat tarpeensa ovat keskiössä. Millekään muulle ei ole tilaa. Ja niin toinen jää tyhjäksi kohtaamisen jälkeen, jossa häntä ei kohdattu. Hän on aivan uuvuksissa ja voimaton useita päiviä kohtaamisen jälkeen.
On päivänselvää, että noin käyttäytyvällä on narsistinen vaurio. Ellei hän itse tiedosta tämän vaurion olemassaoloa, hän elää narsistisen vaurion ehdoilla ja ohjaamana.
Ja niin hän karkottaa toiset luotaan.
Eihän kukaan jaksa loputtomiin sellaista kohtelua.
Ei kukaan tahdo joutua hyväksikäytetyksi yhä uudestaan.
Ei kukaan tahdo tulla tyhjiin imetyksi ja menettää voimiaan.
Fiksuinta onkin suojella itseään paskamaiselta kohtelulta ja paeta sellaisia tyyppejä, jotka eivät näe itseään pidemmälle, tyyppejä, jotka vain ottavat mutta eivät osaa antaa.
Meillä jokaisella on omanlaisensa menneisyys. Vaikka se olisi ollut vaikea, siihen on turha vedota kohdellessaan toisia väärin.
Vaikka olisi elänyt kuinka vaikeissa oloissa, se ei oikeuta paskamaista käyttäytymistä.
On turhaa syytellä toisia omasta käytöksestään. Jokainen on itse vastuussa toiminnastaan. Omaa huonoa käytöstä ei voi laittaa kenenkään muun piikkiin. Jos jatkuvasti vain syyttää toisia omasta huonosta käytöksestä, silloin ihminen pakenee alhaisesti vastuuta. Vika on muka aina toisissa, ei koskaan itsessä.
Ja kun vielä vetää uhrin viitan ylleen, tekeytyy marttyyriksi ja aloittaa kauhean itsesäälidraaman, silloin yritetään vain manipuloida toista. Kerjätään sääliä, vaikka itse on satuttanut toista. Tekeytymällä uhriksi ihminen pakenee vastuuta. Ja samalla antaa toiselle sellaisen kuvan, että oli väärin alkaa kritisoida huonoa käytöstä. Kritiikin antajasta tehdään väärintekijä.
Vastuun pakenija ei ota kritiikkiä vakavasti, vaikka se olisi kuinka aiheellista ja todenmukaista. Hän mitätöi kaiken saamansa aiheellisen kritiikin uskottelemalla itselleen, että toinen on väärässä. Samalla hän mitätöi toisen tunteet, joita hänen itsekäs ja loukkaava käytöksensä on aiheuttanut.
Yhä uudestaan sama kuvio toistuu ja toinen ohitetaan ja mitätöidään yhä uudestaan. Ajan myötä se kasvattaa vihaa ja kaunaa siinä, ketä on satutettu. Ja kun haavoja tulee yhä vain lisää, viha paisuu paisumistaan ja kauna kasvaa.
Mutta tätä ei itsekkäästi toimiva ihminen edes huomaa. Hän jatkaa samaa rataa välittämättä toisen tunteista.
Toisen ei auta kuin kestää. Ja ottaa yhä vain lisää haavoja vastaan. Ja palaa loppuun.
Sehän on hänen osansa.
Eihän toinen ole muuta kuin likasanko, johon narsistisesti vaurioitunut ihminen voi tyhjentää kaiken paskan sisältään.
Että sellaista.
Olen ollut kuin mikäkin omien ongelmien, heikkouksien, huonojen puolien ja paskojen tunteiden likasanko. Minua on voitu vyöryttää omilla ongelmilla yhä uudestaan. Minun kustannuksella on voitu kokea moraalista ylemmyyttä tekemällä minut huonoksi. Minuun on voinut projsioida kaikki ne piirteet, joita ei itsessään voi hyväksyä.
Ja kuten tiedämme, projisointi on vaarallista. Se on yksi henkisen väkivallan muoto, jossa omat henkiset puutteet ja viat siirretään toiseen.
Samalla se vahingoittaa sitä, joka projisoi, koska omien henkisten puutteiden ja vikojen siirtäminen toiseen ei poista niitä, vaan se luo hyvin haitallisen fantasiamaailman, jossa projisoivan tyypin ei tarvitse kohdata omia heikkouksiaan ja huonoja puoliaan. Sen sijaan muut joutuvat kärsimään niistä.
On helpompi nähdä puutteet ja viat toisessa, mutta samalla vain pettää itseään, joko tietoisesti tai tiedostamattaan.
Kun prjisointia jatkuu pitkään, projisoinnin kohde alkaa kokea näitä häneen projisoituja ominaisuuksia ja tunteita. Hän alkaa kokea ne todeksi, vaikka ne eivät oikeasti olekaan hänen ominaisuuksiaan. Ja minä koin olevani aivan helvetin heikko ja surkea tyyppi tämän kaverin seurassa. Hän taas oli korottanut itsensä minun yläpuolelle. Olin se heikko surkimus, hän oli se, joka oli parempi. Koin valtavaa heikkoutta ja huonoutta hänen seurassaan.
Kunnes lopulta tajusin: Nämä eivät kuulu minulle.
Tätä oli kestänyt hyvin kauan, ennen kuin tajusin asian. Minua kohdeltiin kuin heikkoa, helposti särkyvää posliininukkea, joka voisi hajota mistä tahansa. Minun seurassa oli oltava todella varovainen, etten vain hajoaisi kappaleiksi. Se tuntui todella alentuvalta ja vastenmieliseltä. Ja vaikka sanoin siitä usein, sama meno vain jatkui. Lisäksi se vain vahvisti heikkouden ja huonouden kokemustani.
Minua oli myös pelottavaa lähestyä, mikä sai minut ajattelemaan, että heikkouden lisäksi taidan olla myös jotenkin arvaamaton ja vaarallinen. Miksi minua muuten pelättäisi lähestyä? Lopulta olin itsekin jatkuvasti varuillani ja pelkäsin itsekin itseäni. Koin olevani helvetin heikko, mutta myös vaarallinen, arvaamattoman vaarallinen.
Se tuntui todella oudolta, ja ehkä se outouden tunne sai minut oivaltamaan, mistä on kyse.
Ja kun otin asian esiin, sama kuvio toistui, mikä on toistunut niin monta kertaa aiemminkin: Minä annan asiallista palautetta, tuon esiin haitallisen toiminnan, joka on haavoittanut minua. Ja teen sen niin asiallisesti kuin vain voin. Ja niin hirveä draama alkaa taas: Toinen menee paniikkiin, vajoaa itsesääliin ja tekeytyy uhriksi, mikä taas antaa sellaisen kuvan, että minä olenkin se paha tyyppi, joka taas tuo esiin ikäviä asioita (manipulointia), kuinka edes kehtaan kritisoida näin säälittävää raukkaa, joka ei vaan voi itselleen mitään.
Hän on vain viaton uhri, jolla on ollut vaikea menneisyys (kaikki selittyy vaikealla lapsuudella), muut ovat syyllisiä, vika löytyy aina jostain muualta (koska minua on kohdeltu kaltoin, olen tällainen, vika ei ole minun).
Hän tekeytyy uhriksi ja kerjää sääliä, vaikka on itse satuttanut minua!
Hän on vain olosuhteiden uhri ja oman itsensä uhri, koska käyttäytyy toistuvasti haitallisesti, eikä voi itselleen mitään. Hän vain tekee haitallisia asioita, vaikka ei haluaisi, hän ei edes tajua toimivansa haitallisesti eikä hän voi itselleen mitään. (Mietin vain, että voiko ihminen todella olla näin sokea?) Hän on siis omien yllykkeidensä orja, todella sokea itselleen, ja siksi hyvin vaarallinen.
Jos toinen ei voi itselleen mitään, hän voi aiheuttaa vaikka kuinka paljon tuhoa koska tahansa, eikä hänen lähellään ole turvallista olla. Ja vaikka annan palautetta niin asiallisesti kuin vain voin, pienikin kritiikki murskaa hänet täysin ja niinpä hän vajoaa itsesääliin, haukkuu itseään ja samalla antaa itselleen luvan olla juuri sellainen kuin hän sanoo (omien tekojen oikeuttaminen). Sitten alkaa selittely. Samat syyt ja selitykset toistuvat yhä uudestaan ja nekin ovat vain yksi keino paeta vastuuta omasta toiminnastaan.
Ja vaikka kuinka yritän puhua järkeä, olla asiallinen, ei siitä ole mitään hyötyä.
Vahinko on jo tapahtunut: Mitäs menin kritisoimaan.
Vika on minussa.
Käytös on sama kuin sanoisi: "Katso nyt, mitä sait aikaan, katso kuinka surkeaksi lapseksi minä muutuin, koska kritisoit minua! En ole syyllinen, olen viaton uhri, raukka, joka ei voi itselleen mitään! Olen kamala! Säälikää minua!"
Niinpä asiallisesta keskustelusta ei tule mitään. Ja koska koko ajan olen valtavan tunnevyörytyksen kohteena, en minäkään jaksa asiaa kauan vatvoa. Niin kauan kuin toinen rypee itsesäälissä ja pitää yllä kauheaa draamaa, asiallisesta keskustelusta ei ole toivoakaan.
Onneksi lopulta asioita saatiin selvitettyä edes jonkin verran. Mutta nyt vain olisi oltava kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka liian paljon paskaa on tapahtunut. Ainakin minulle.
Ehkä satuttajan on helpompi olla kuin satutetun.
Minä ainakin koen tilanteen vittumaisena ja olo on kuin hyväksikäytetyllä. Henkisesti, ei seksuaalisesti. Minut on imetty kuiviin yhä uudestaan, minua on pidetty jonain hemmetin likasankona jo ties kuinka kauan. Minua on poljettu maan rakoon ja minusta on tehty se paha tyyppi, jos olen yrittänyt tuoda esiin haitallista toimintaa.
Ehkä on helpompi vetää uhrin viitta ylleen kuin ottaa vastuu teoistaan.
Ehkä on helpompi tehdä toisesta syyllinen tekeytymällä itse uhriksi, vaikka oikeasti on itse satuttanut toista.
Ehkä on helpompi elää raukkana kuin aikuisena.
Ehkä on helpompi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska ei itse koe tuskaa samalla tavalla kuin se, jota on satuttanut.
Nähtäväksi jää, tuleeko asioihin muutosta.
