Ajatuksia kärsivän ihmisen kohtaamisesta

 Kamppailu masennuksen kanssa jatkuu. Olen edelleen alamaissa ja koen voimakasta yksinäisyyden tunnetta. On kuin olisin putoamassa syvään, pimeään ja pohjattomaan kuiluun. Sisäinen tuska on voimakas, ja toivoisin, että se jo loppuisi. Mutta kun mikään ei auta, mikään ei vie sitä pois! Vähemmästäkin turhautuu ja muuttuu ärtyneeksi. Olen omalla ärtymykselläni ajanut varmasti jo monia ihmisiä pois, joten ei ihme, että koen yksinäisyyttä. Hyvä minä! Hemmetin urpo. Inhoan itsekin sitä, millaiseksi masennus minut tekee.

Onhan se ihan ymmärrettävää, että toisen kiukkua ja tunnevyöryjä on vaikea ottaa vastaan. Niille silti tulisi antaa tilaa, jos haluaa auttaa ja lohduttaa, eikä yrittää hengellistää kipua ja yrittää laastaroida sitä Jumalan sanalla, vieläpä väärään aikaan ja ylhäältäpäin. Sellainen saattaa vain pahentaa oloa, ja niin on käynyt.  Moni on sortunut siihen kohdallani, että kun olen yrittänyt purkaa tuskaani, silloin ihmiset vastaavat ikään kuin tietäisivät miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla, ja siitä on tullut sellainen vaikutelma, että minä olen väärässä. Sanoin mitä tahansa, vastaus antaa ymmärtää, että ei se ole niin, minä olen väärässä. Toinen ihminen tietää paremmin, mikä on totuus ja minulta se on ilmiselvästi hukassa. Ja miten moni tähän sortuukaan! Tiedän, että tarkoitus on yrittää auttaa, mutta valitettavasti tuollainen toiminta vain ajaa toista syvemmälle masennukseen. Minun tunteeni ovat vääriä, ajattelen väärin ja koen väärin. Olen siis kaikin puolin väärässä! Vaikka eihän se niin ole. Masennus on yhtä todellista kuin kauniit ja hyvät asiat. On myös pahoja asioita, ja masennus on yksi niistä. Ja vaikka se ei ole koko totuus, se on silti todellista. Eikä masennus ole kadottanut ymmärrystäni totuudesta, oikeasta ja väärästä. Mieleni on vain synkkyyden syövereissä. Sanokaa masentuneelle, että se on väärässä, ja se masentuu vain lisää! Kukapa ei masentuisi entisestään saadessaan vain vastaväitteitä tuskaansa ja kuullessaan yhä uudestaan olevansa väärässä! Jotkut ovat myös vähätelleet tuskaani sanomalla, että se on "vain masennus", ei siis mitään vakavaa. Tämä "vain masennus" kuitenkin ajaa monet ihmiset niin pohjalle, että he jopa saattavat tappaa itsensä. Helppoahan se on vähätellä asiaa, jota ei itse koe. Monelta olen saanut kuulla, mitä masennus on ja mitä se ei ole, ikään kuin en tietäisi sitä. Ihmiset alkaa selittelemään ja tyrkyttämään tietoa usein silloin, kun toisen tuskaa ei haluta kohdata. Omalla puhetulvalla hiljennetään kärsivä ihminen. Eikä tässä ole tarkoitus syyllistää eikä tuomita ketään, puhun vain asioista asioina ja tuon esiin ajatuksia, jotka ovat pyörineet synkässä mielessäni. Koska kärsivän ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, siitä on siksi hyvä puhua. En ole itsekään mikään ihmisten kohtaamisen ekspertti, tuon vain esiin ajatuksia, joita olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa. Joskus on hyvä tuulettaa.

Kun ihminen masentuu tai sairastuu muuten, silloin toiset helposti nousevat sairaan yläpuolelle antamaan neuvoja ja ohjausta. Sitä vaan ei kannattaisi tehdä. Eihän kukaan masentunut kykene ottamaan vastaan asioita, kun ne tulevat ylhäältäpäin. Sellainen saa vain ajattelemaan, että miksi tuo toinen on korottanut itsensä ja kuvittelee olevansa viisaampi kuin minä. Olenko oikeasti vajonnut jo niin alas, että olen muiden alapuolella, huonompi ja tietämättömämpi kuin muut? Ei masennus eikä mikään sairaus tee toista huonommaksi. Ihminen vain nousee helposti toisten yläpuolelle heti, kun tilaisuus koittaa. Hyvääkin tarkoittavat ystävät yrittävät usein ratkaista masentuneen kärsimystä liian aikaisin ja tavoilla, jotka saattavat enemmän loukata kuin auttaa. Meidän ei tarvitse eikä me edes voida ratkaista kärsivän ongelmia tai neuvoa kärsivää. Käytännön asioissa auttaminen on aina hyvä, mutta muuten olisi parempi olla mieluummin hiljaa kuin sanoa tyhmyyksiä toisen yläpuolelta. Olisi parempi tulla samalle viivalle toisen kanssa. Usein käy niinkin, että kärsivä ihminen jää yksin. Koska ihmisten on vaikea kohdata toisen tuskaa, hänet jätetään helposti yksin. Ja kun masentunut jää yksin, pimeys vain kasvaa. Sitä kokee itsensä niin pieneksi ja surkeaksi, ihmisten hylkäämäksi ongelmajätteeksi, ettei ole ihme, että itsetuhoiset ajatukset tunkeutuvat mieleen. Mitä yksinäisempi ihminen on kärsimyksensä kanssa, sitä vaikeampi hänen on siitä selvitä.

Usein parasta apua on pelkkä läsnäolo. Voi vain olla hiljaa ja antaa tilaa toisen tunteille. Kuunnella eikä selittää. Ja silloin ei kannata rynnätä kertomaan omista ongelmista. Niiden aika on myöhemmin. Kärsivää tulisi auttaa kärsivän ehdoilla, ei omilla ehdoilla. Jos yrittää auttaa toista omilla ehdoilla, auttaminen muuttuu pakolla auttamiseksi. Väkisin auttaminen on kuin rutistaisi ja vääntäisi särkynyttä esinettä ja huutaisi samalla: "Tule nyt jo kuntoon!" Mutta esine vain särkyy yhä enemmän, kun sitä rutistetaan kaikin voimin ja yritetään vääntää se kuntoon väkisin ja pakolla. Sellainen on kaukana todellisesta auttamisesta. Ja sitä paitsi, eihän kukaan kykene ottamaan väkisin väännettyä apua vastaan. Se tuntuu siltä kuin toinen yrittäisi pakottaa johonkin, mistä ei ole itselle hyötyä. Pakkoapu ei auta, se vain kääntyy itseään vastaan ja aiheuttaa vain tuhoa. Väkinäinen apu ei lähde vapaudesta vaan pakosta. Ja usein pakkoavun taustalla ovat auttajan omat tarpeet, ei toisen etu. Oikea apu lähtee vapaudesta. Oikea apu ei ajattele itseään vaan toisen parasta, se toimii kärsivän lähtökohdista käsin ja autettavan ehdoilla. Oikea apu on aitoa ja se hoitaa tehtävänsä. Se tulee oikeaan aikaan ja sen pystyy ottamaan vastaan. Pakolla auttamista on vaikeaa, ellei mahdotonta ottaa vastaan, koska väkisin auttaminen on usein enemmän itsensä auttamista kuin toisen. Sitä ei ole tarkoitettu toiselle, joten sitä ei voi ottaa vastaan. Ja jos me kuvitellaan tietävämme kärsivää paremmin, mitä hän tarvitsee, me ollaan menty harhaan ja pakkoauttamisen puolelle. Eiköhän anneta avun tarvitsijan itse tiedostaa, mitä apua hän tarvitsee. Joskus toki asia voi olla toisinkin päin. Joskus ihminen saattaa olla niin sokea omalle tilalleen, ettei hän edes tiedosta olevansa sairas ja avun tarpeessa. Silloinkin häntä tulisi auttaa vapaudesta käsin eikä pakosta. No, joskus kyllä pakkoapukin on tarpeen (useita kertoja M1-pakkohoitolähetteellä pöpilään joutunjut olen itsekin), ja sehän siinä onkin hankalaa, kun asiat voivat olla niin monella tavalla. Sen takia meidän ei kannattaisi kuvitella tietävämme, miten asiat ovat tai miten niiden tulisi olla. Asiat kun voivat olla monella tavalla. Ja jos me ottaisimme toisemme vakavasti, emmekä kuvittelisi tietävämme toista paremmin, miten asiat ovat, ehkä auttaminenkin olisi helpompi ottaa vastaan. Tai ehkä minä olen taas väärässä ja masennuksen synkistämät ajatukseni ovat pimentäneet ymmärrykseni.