Olen taas töissä syysloman jälkeen. Nukuin taas huonosti viime yön ja nyt väsyttää ankarasti. Kävin äsken purkamassa fiiliksiä flyygelin äärellä. Soittelin sävellyksiäni, itkin ja soitin ja ihmisiä tuli taas kuuntelemaan. Vaikuttaa siltä, että sävellykseni ovat pidettyjä. Ja se on vaan hyvä! Tulee itsellekin enemmän iloa siitä jos sävellykseni ovat iloksi myös toisille. Olen huomannut, että koko Poleenin ilmapiiri muuttuu rauhallisemmaksi kun alan soittamaan. Ihmisetkin vapautuu jännityksistään ja pääsevät rentoutumaan ja fiilistelemään. Minä vaan silti aina mietin, että enkai ole häiriöksi. En onneksi ole ollut, päinvastoin musiikkini on erittäin tervetullutta. Silti joku epävarmuus kiusaa minua. Olkoon. En jaksa välittää epävarmuudesta, koska joka kerta olen sen voittanut. Jos en olisi, en olisi soittanut säveltäkään. Nytkin soitin ainakin tunnin ja se teki hyvää. Väsymys vaan ei lähtenyt eikä masennuskaan, mutta saipahan ainakin fiilistellä.
Väsyneenä on vaikea jaksaa oikein mitään. Vaikka mulle on sanottu tänäänkin, ettei mun tarvii jaksaa, valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Mun täytyy jaksaa herätä huonon yön jälkeen, lähteä töihin, olla siellä, tehdä asioita, jutella, istua, olla, puhua, pysyä kasassa ym ym. Jaksettavaa on siis paljon. Ja vielä työpäivän jälkeenkin pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Jo pelkkä oleminen on vaikeaa, kun ei meinaa jaksaa olla. Voimat on vähissä, joten jokainen minuuttikin on raskas jaksaa ja selvitä. Jokainen hetki on vaikeaa jaksaa. Ja väsyksissä, masentuneena ja loppuunpalaneena ei vaan jaksaisi muuta kuin nukkua. Jos saisi nukuttua. Kun on vaikeaa, ei tahdo jaksaa. Mutta on vaan jaksettava, ja tässä tilassa jaksaminen on taistelua. Välillä tekisi mieli vaan luovuttaa, mutta minuahan ei perhana ole luotu luovuttamaan! Se ei tule kuuloonkaan. Se ei ole vaihtoehto. Haluaisin vaan vetäytyä omiin oloihin mahdollisimman pian. Yksin ollessa on vähemmän ärsykkeitä ja stressitekijöitä. Yksin ollessa voi vaan olla rauhassa. Ihmisten ilmoilla se ei onnistu. Ei nyt. En ole kovin sosiaalisella tuulella. En jaksaisi edes puhua. Haluaisin olla yksin. Nukkua. Levätä. Rauhassa.
Ei tällaisesta hermorauniosta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, päinvastoin minusta voi olla haittaa ja harmia. Siksi olisi vaan parempi vetäytyä mahdollisimman pian omiin oloihin. En tahdo aiheuttaa harmia enkä haittaa enkä masentaa toisia enkä aiheuttaa huolta enkä pelkoa enkä olla ärtynyt idiootti ja täysin elinkelvoton paskiainen.
Noniin, taas nähtiin, mihin tää meni. Alan haukkua itseäni. Koska koen, etten voi sietää itseäni tällaisena. Masennus painukoon helvettiin, sinne se kuuluu! Ehkä olisi parempi etten edes kirjoita, koska en saa aikaan mitään järkevää. Nyt aloin pelkäämään, että tekstini myrkyttävät lukijansa. En tahdo sitä!
Ja niin Hulttis vajoaa epätoivon syövereihin ja häpeää puheitaan.
Hulttis kävi häpeähöyryillä (sähkötupakalla) kasaamassa raunioituneita hermojaan.
Josko sitä uskaltaisi kirjoittaa. Meinaa tulla blokki, koska en halua olla masentava enkä hölmö, joka vain valittaa kurjuuttaan. Yritetään katsoa asiaa paremmasta näkökulmasta. Olen varma, ettei mikään ahdistus eikä tuska ole turhaa. Niihin voi suhtautua joko niin, että ne katkeroittaa tai että ne auttavat kasvuun. Vaikeudet vahvistaa on kulunut lause, mutta kokemukseni perusteella se pitää paikkansa. Emme siis kärsi turhaan. Eikä se ole olennaista, mitä meille tapahtuu, vaan se, miten me siihen suhtaudutaan. Vaikka minäkin vajoan välillä (usein) synkkyyden syövereihin, en silti menetä toivoani ja pystyn näkemään hyviä asioita ja jopa olemaan niistä kiitollinen. Saattaa kuulostaa jo hullulta, mutta olen oppinut jopa iloitsemaan ahdistuksista. Ne auttaa kasvamaan. Niistä oppii uutta. Ne karaisee ja opettaa empatiaa. Ties minkälainen kauhistava paskiainen minusta olisi tullut, jos en olisi kulkenut sitä kovaa ja helvetillistä tietä läpi huumehelvetin ja väkivallan. Eihän se ollut mukavaa, mutta jälkeenpäin olen saanut huomata, ettei se ollut turhaa. Olen tainnut puhua tästäkin jo monet kerrat. Toistan siis taas vain itseäni rohkaistakseni itseäni ja toivottavasti myös sinua, lukijani.
Kohta loppuu työaika ja Hulttion on aika jatkaa matkaa. Toivon, että matkani johtaisi mahdollisimman pian kotiin. Haluan lepäämään. Nyt alkaa olla aika lopetella. Olen taas viimeinen, joka saa tavaransa kasaan. Tyypillistä. Selvisin aamupäivän. Toivon, että selviän myös iltapäivän ja illan ja yön. Ja huomisen. En edes jaksa ajatella huomista vielä. Tässäkin päivässä on riittävästi ajateltavaa. Toivon, ettei sanani olleet turhia. Koen vaan, etten saa aikaan mitään järkevää tänään. Palaan asiaan taas kun saan aikaan jotain järkevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti