Kaikenlaisia ajatuksia Taideluolan hiljaisuudessa

 Noniin. Nyt on sopiva hetki kirjoittaa. Äsken maalasin taulun, siitä on kuvia instagramissa @hulttiotytto. Käykää katsomassa! 

Taidetta alkaa olla jo mielettömät määrät näyttelyä varten. Onpahan varaa mistä valita. En saisi niitä kaikkia mahtumaan siihen tilaan, vaikka tilaa onkin ihan reilusti. Alkaa jo pikkuisen jännittää tuo näyttelyn lähestyminen. Saanko kaiken valmiiksi ajallaan? Nyt tuntuu, että saan, mutta en ole varma. Vielä voi tulla lisää ideoita. Ja tuleehan niitä. Niitä tulee niin paljon, ettei kaikkia ehdi toteuttaa. Täytyy siis priorisoida, valita parhaat ideat ja toteuttaa ne.

On aika erikoista olla taiteilija. Se on niin sopivaa minulle. En olisi uskonut silloin huumemaailmassa, että minusta tulee taiteilija. Jos joku olisi sanonut niin, en olisi uskonut, vaikka lahjakas olinkin jo silloin. On tosi ihmeellistä, miten tää kaikki voi olla mahdollista! Kun ajattelee sitä Vanhaa Jennaa, ei siitä olisi ollut muuhun kuin kaman vetämiseen ja taitavaan piikittämiseen. Olin siinäkin tosi taitava, oli vähän pakko olla, koska suonet oli niin huonoina. Kauhu iskee jo pelkästä ajatuksesta. Väristyksiä kulkee pitkin selkärankaa, kun mietin piikittämistä. Hyi helv... Onneksi olen löytänyt parempia taitoja, ja olen niistä kiitollinen.  Olen vieläkin ihmeissäni tästä muutoksesta, tästä uudesta elämästä. Jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista muillekin. 

Mutta helppoa ei ole ollut tämä uusikaan elämä. Eikä sen helppoa kuulu ollakaan. Helppo elämä olisi tylsä elämä. Se olisi ehkä jopa turha elämä. Vaikeudet kuuluu elämään, ja niiden avulla me voidaan kasvaa ja oppia uutta. Siksi otan vaikeudet vastaan enkä enää pakene niitä. 

Edelleen koen, että maailma on vaarallinen paikka ja ettei missään ole turvallista. Ja se on totta. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa ja mistä syystä tahansa. Siispä varo hyökkääjää.

Olen usein vaikeuksissa traumatisoituneen mieleni kanssa. Se on usein kuin äärimmilleen jännitetty kuminauha, joka napsahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ja kun se napsahtaa, iskee pelko, paniikki, hätä, vaaran tunne, pakokauhu, ja minä vetäydyn kuoreeni, piiloudun ja vapisen jossain nurkassa.  Toinen selvä merkki kuminauhan napsahtamisesta on uupumus. The Grande Finale on yksi oire siitä, että nyt on taas kroppa ja psyyke joutunut äärirajoille, eikä se kestä enempää. Ja silloin on levättävä, oltava hiljaisuudessa ja omissa oloissa. 

Yksin oleminen on mulle akkujen lataamisen laatuaikaa. Silloin voin olla rauhassa ja ei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan ja antaa itsestään kaikkea toisille. Ei tarvitse luodata ilmapiirejä eikä toisten tunteita, ne kun kuormittavat aika lailla. Ei tarvitse olla toisten kainalosauva, joka tukee toisia uupumukseen asti. Ei tarvitse olla läsnä ja paikalla. Saa ottaa rennosti ja tehdä mielekkäitä asioita. Voi vaan olla rauhassa. Uskon, että jokainen tarvitsee aikaa myös yksin olemiseen. Se ei ole väärin eikä paha asia. Siitä ei tarvitse kokea syyllisyyttä, vaikka siitä joku syyllistäisikin. Ja joka siitä syyllistää, ei tajua asian ydintä. Jos en voisi olla välillä yksin, en jaksaisi olla tekemisissä kenenkään kanssa. Se olisi vain haitallista, jos en voisi viettää välillä aikaa itsekseen. Mun on saatava pääni kasaan ja aikaa lepoon. Ei se ole väärin, jos tarvitsee omaa tilaa, eikä siitä tulisi suuttua eikä syyllistää. Joka niin tekee, se ei ymmärrä toisen parasta. 

Ja joka ei ymmärrä toisen parasta, ei ymmärrä omaa parastaan. Ja se, joka ei arvosta omaa elämäänsä, ei arvosta toistenkaan elämää. Ja se aiheuttaa hyvin ikäviä asioita. Pahimmillaan sellainen tuhoaa toisen elämän täysin, eikä sallisi toisille mitään hyvää. Sehän olisi muka itseltä pois. Vaikka eihän se ole.

Kaikenlaista sitä onkin. Välillä tuntuu, et mua revitään useaan eri suuntaan samaan aikaan. Pitäisi sitä ja tätä. Minun pitäisi jaksaa jatkuvasti antaa kaikkeni toisille. Ja jos voimat loppuu, siitäkin saa kuulla moitteita. Ja vaikka teen parhaani, tuloksena on vain loppuunpalaminen. On kuin mun voimavarat riistettäisi yhä uudestaan. Ja kun en jaksa enää, siitä syyllistetään. Jo valmiiksi hyvin pahasti rikkinäisen ihmisen voimavarat ei vaan riitä siihen ns. normaaliin kanssakäymiseen. On jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia, joita en voi täyttää. Ja minulle itselleni ei tahdo jäädä tilaa. Minulta odotetaan jotain tiettyä käytöstä, ja se vaan vetää minut lukkoon. 

Toisten odotukset sitovat ihminen sanattomien vaatimusten kahleisiin. 

Kun toisella on odotuksia, silloin on vaikeampi toimia spontaanisti, koska odotukset vaativat minulta tiettyä toimintaa. Tulisi olla tietynlainen, toinen odottaa tiettyä toimintaa, ja se saa minut ahdistumaan, koska odotukset tukahduttaa vapauden. Ja se taas saa minussa aikaan sen, että en edes halua toimia toisten odotusten mukaan. Jos toinen odottaa minulta jotain tiettyä käytöstä, en halua käyttäytyä niin ja tukahdutan odotetun käytöksen. Siis, kun joku odottaa minulta jotain tiettyä käytöstä, se estää juuri sen toivotun käytöksen. 

Miksi minun pitäisi olla juuri sellainen, enkö muka kelpaa kokonaisuutena? Jos minulta odotetaan vain jotain tiettyä, silloin tulee sellainen kuva, ettei mikään muu kelpaa. Toisten odotukset aistii ja ne alkaa ajan myötä ahdistaa. Tulee sellainen fiilis, ettei todellakaan tahdo täyttää toisen vaativia odotuksia. Vetäydyn yhä enemmän kuoreeni ja tulen kyyniseksi. Alan suhtautua täysin päinvastaisella tavalla kuin mitä on odotettu. Alan piilotella niitä ominaisuuksia, joita minulta odotetaan. Ja se taitaa olla ihan luonnollinen reaktio. Odotukset aiheuttaa paineita, enkä tahdo elää elämääni toisten odotusten mukaan. En tahdo olla toisten odotusten orja! Minä en mukaudu toisten odotuksiin, koska minulla ei ole varaa antaa toisten odotusten kahlita minua. Tahdon olla aito, vapaa ja spontaani. 

Ja tämä ei tarkoita sitä, että käyttäytyisin miten tahansa, tietenkin tahdon pysyä asiallisena. Aitous ei hyväksy vääryyttä, vapauteen ei kuulu typerä käyttäytyminen ja spontaanius ei tarkoita ikävien yllykkeiden mukaan toimimista. 

Jos ei osaa hallita itseään, paska leviää pian käsiin ja sitä lentää myös toisten päälle. Kukapa jaksaisi tyyppiä, joka viskaa jatkuvasti paskaa toisten niskaan? Ihminen, joka ei hallitse itseään, on kuin kaupunki vailla varustusta. Sellainen johtaa vain sekasortoon ja kaaokseen. 

Tämmöistä tällä kertaa. Kaikenlaisia ajatuksia Taideluolan hiljaisuudessa.