Noniin. Olen töissä ja nyt ehdin kirjoittaa. Viime viikon torstaina mulla oli toimeksianto kokemusasiantuntijana. Vähänkö jännitin sitä, mutta se on ihan normaalia ja vain hyvä juttu. Toimeksianto oli erittäin onnistunut! Se meni tosi hyvin! Sain myös paljon hyvää palautetta luennosta ja myös persoonastani. Innokas luonnonlapsen persoonani inspiroi myös toisia. Ja myös sanomani on helpompi ottaa vastaan juuri persoonani takia, sekä sen, mitä olen kokenut ja mistä olen selvinnyt. Olen kuulemma hyvä puhuja ja osasin kertoa tarinani johdonmukaisesti, koskettavasti ja tyylillä. Hulttis -tyylillä. :D On erikoista, että se sama persoona, jota ennen halveksuttiin, vihattiin ja kammoksuttiin, onkin nyt persoona, josta tykätään, joka inspiroi ja innostaa tosia ja jonka tarina halutaan kuulla! Olen itsekin aika ihmeissäni tästä muutoksesta.
Pieksämäen mielenterveys- ja päihdepolin työntekijät tilasivat minut pitämään luennon omasta elämästäni. Yllätyin itsekin, kuinka sujuvasti osasin pitää tuon luennon. Alku hieman jännitti, mutta sitten sanat vain tulivat luonnostaan, ja juuri oikeat sanat. Jokainen kuunteli intensiivisesti ja sain luotua sellaisen symppis- ilmapiirinkin. :D Jotenkin vain sain aikaan ilmapiirin, jossa oli empatiaa. Ja Hulttiksen symppis olemus tarttui myös toisiin. Myös tunteeni välittyivät voimallisesti. Eikä jäänyt kukaan kylmäksi. Tarinallani oli voimakas vaikutus tälläkin kertaa. Mun on itse vaikea käsittää tarinan voimaa ja vaikutusta, koska se on ollut minun normaali, mutta toisille se on ihan kuin toisesta maailmasta. Ja vaikka kerroin myös hyvin rankoista asioista, puheessani oli positiivinen pohjavire kaiken aikaa. Olen kiitollinen tarinastani, olen kiitollinen jopa niistä helvetillisistä kokemuksista, koska ilman niitä mulla ei olisi mitään kerrottavaa. Ja etenkin olen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt niistä! Se onkin koko tarinan pointti. Millaisessa helvetissä elin aiemmin ja miten sieltä selvisin ja millaisen ihmeellisen elämän olen saanut helvetin tilalle. Helvetistä nousi taiteilija! En voi olla olematta kiitollinen! Ja vielä kiitollisempi olen, jos tarinani ja kokemukseni voivat olla toisille avuksi. Se todistaa, etten ole kärsinyt turhaan.
Kokemus oli sellainen, että kokisin saman uudestaan myöhemminkin. Mielelläni otan vastaan toimeksiantoja, niin antoisia ne on niin kuulijoille kuin minulle itsellenikin. Jos kokemuksistani on apua yhdellekin ihmiselle, jaan niitä mielelläni. Jos kokemukseni avartaa toisten ymmärrystä, kerron niistä mielelläni. Jos kokemukseni voivat olla vakava varoitus toisille, puhun niistä mielelläni. Jos kokemukseni voivat tuoda toivoa toisille, en voi olla puhumatta niistä.
Viime aikoina olen hoitanut kasveja ja tehnyt taidetta eri muodoissaan. Ei taida olla sellaista päivää, minkä aikana en kokisi kunnon FLOW-tiloja. Menen niihin niin helposti ja saatan olla FLOWssa tuntikausia. Minä vain teen ja tuotan taidetta kuin tehdas. Luovuuteni ryöppyää kuin mikäkin luonnonvoima, eikä sitä voi pysäyttää. Olen työstänyt nyt mun tulevaa näyttelyä. Ensi vuoden Tammi- ja Helmikuussa mulla on Monstera Madness - näyttely Pieksämäellä Poleenissa Galleria Uinossa. Aiheena ovat siis peikonlehdet (mikäpä muukaan...). Olen piirtänyt peikonlehtiä eri tekniikoilla, maalannut peikonlehtiä eri tekniikoilla, tehnyt savesta peikonlehtiä, ja kesän aikana keksin myös, kuinka makrameesta tehdään peikonlehtiä. Se oli mahtava oivallus, ja nyt olen keskittynyt makrameessakin peikonlehtiin. Olen myös piirtänyt jo 2 pienehköä kirjaa täyteen peikonlehtiä, ja kolmas kirja on menossa tällä hetkellä. Jokainen, joka on katsonut näitä kirjoja, on hämmästynyt. Moni on ihmetellyt, kuinka taitavasti olen piirtänyt. Useat ihmiset ovat sanoneet mulle: "Sä oot mestari tekemään peikonlehtiä." Hulttis on siis Monstera Master ihmisten mielestä :D On tää peikonlehtihulluus kyllä aika tuotteliasta ja hauskaa hulluutta. Joka muuten on tarttuvaa. Olen saanut useita ihmisiä hankkimaan peikonlehtiä ja myös huomaamaan peikonlehtien kauneuden omien tuotosteni kautta. Moni on innostunut hulluudestani, saanut siitä tartunnan ja niin Monstera Madness leviää. Saa nähdä, miten sen näyttelyn kanssa käy... :D
Ainakin tätä näyttelyä odotetaan innolla. Kun olen kertonut siitä ihmisille, he ovat kiinnostuneet siitä ja odottavat innolla näyttelyä. Myös minulle se on tehnyt hyvää. Nyt mulla on päämäärä, suunta jota kohti kulkea, johon panostaa ja jota varten työskennellä. Onneksi tässä on vielä aikaa siihen, että ehdin tuottaa taidetta lisää. Teoksia on jo aika paljon, mutta mä haluan tehdä monenlaista taidetta, että näyttely olisi monipuolinen. Peikonlehtiä taiteen eri muodoissa. Kuten yksikään peikonlehti ei ole identtinen, sama pätee mun töihin. Näyttelyyn tulee monenlaista peikonlehteä monenlaisella eri tekniikalla. Vähänkö olen innoissani! Jo pelkkä ajatus sytyttää luovuuteni liekkeihin.
Ja muistan myös LEVÄTÄ. Se on hemmetin tärkeää. On muistettava levätä, jotta jaksaa. Ja ettei tule taas The Grande Finale (TGF). Koska minä palan helposti loppuun, otan sen huomioon ja lepään. En tahdo palaa loppuun, joten muistan myös levätä ja ottaa rennosti. Sama koskee PTSD:tä. En tahdo joutua tilanteisiin, joissa saan lisää haavoja. Jo riittää traumat, niitä on ihan liikaa! PTSD ihanine oireineen vaikeuttaa elämää, ja siihen vielä loppuunpalaminen. Ne molemmat kietoutuvat toisiinsa, ovat syntyneet samoissa olosuhteissa. En olisi oppinut lepäämään ilman TGF:ää, joten eipähän sekään ole tapahtunut turhaan. Loppuunpalaneena osaan varoa loppuunpalamista. Ja vaikka olen ollut varovainen, läheltä piti -tilanteita tulee tuon tuosta. Viimeksi alkukesällä olin jo kivasti mennyt TGF:n puolelle, mutta onneksi heräsin uupumukseen ja muihin stressioireisiin. Ja niihin hemmetin painajaisiin, jotka pahenee aina, kun voin huonosti. Se, että näin käy niin helposti, johtuu siitä, etten ole päässyt toipumaan alkuperäisestä loppuunpalamisesta vieläkään. Enkä myöskään traumoista. Siksi TGF tulee niin hiton helposti. Siksi PTSD on osa elämääni edelleen. Olen edelleen tässä typerässä uupumuskierteessä. Luin vähän aikaa sitten loppuunpalamisesta, ja sain selville, että siitä toipuminen voi viedä VUOSIA. Ääääää mä en jaksa! Luin myös, että mitä enemmän ja kauemmin on joutunut kokemaan stressiä ja uupumusta, sitä pidempi aika toipumiseen menee. Tyyliin: Yhtä kauan kuin olet niitä kokenut, yhtä kauan joudut niistä toipumaan. Hitto vieköön. Jos tämä pitää paikkanasa, mulla menee vielä muutama vuosi TGF:stä ja PTSD:stä toipumiseen.
Mutta. Minä. En. Luovuta. Koskaan.
Minä aion toipua ja vaikka se vaatii aikaa, työtä ja kärsivällisyyttä, minä en luovuta. Ja vaikka olenkin rikki, sekään ei haittaa. Olen rikkinäisenäkin saanut aikaan monia hyviä asioita. Eikä tässä maailmassa täydellistä terveyttä olekaan. Jokainen on hajalla tavalla tai toisella. Minkäs teet, sellainen tää paha maailma on. Ei täällä kukaan ehjänä säily. Siksi meidän ei tulisikaan pitää rikkinäisyyttämme häpeällisenä tai nolona asiana. Se on ihan normaalia. Mitä enemmän haavojaan häpeää, sitä pahemmin ne oireilee. Ei haavoja tarvitse hävetä, koska haavoja voi käyttää myös hyvään.
Jos en olisi särkynyt, en voisi ymmärtää enkä auttaa toisia särkyneitä. Siispä mieluummin olen särkynyt, kuin särkyneitä ymmärtämätön ylimielinen ihminen. Se, joka ei itse ole kokenut kovaa elämää, katsoo särkyneitä nenän vartta pitkin, ei koe empatiaa vaan halveksuntaa särkyneitä ja heikompia kohtaan. Ylpeydessään tällainen ihminen kuvittelee olevansa toisten yläpuolella. Sellaisten mielestä heikot ja hajonneet voisi tuhota pois "parempien" ihmisten tieltä. Mutta onko se hyvä ja parempi ihminen, joka ajattelee noin? Ei minun mielestä. Tuollainen ajattelu on alhaista ja väärin.
Jokainen on arvokas, ihan jokainen! Sinäkin, lukijani, olet äärettömän arvokas ihminen. Jos et olisi, et olisi olemassa, etkä olisi ihminen.
Ei siis ole järjen hiventäkään siinä, että ihminen korottaa itsensä toisten yläpuolelle ja kuvittelee olevansa muita parempi. Yleensä sellainen on muita pahempi, koska ylpeys aiheuttaa aina tuhoa. Se, joka ajattelee, että heikommat voisi tappaa, ei ajattele terveesti. Millä oikeudella me voidaan toivottaa toisille kuolemaa? Ei millään. Millä oikeudella me voidaan kuvitella olevamme muita parempia? Ei millään. Samalla viivalla ollaan kaikki. Sillä ei ole väliä, mitä kukakin on tehnyt, jokainen on arvokas teoistaan huolimatta, koska on ihminen. Tätä ei tunnu monikaan ymmärtävän. Minäkin ymmärsin sen vasta, kun olin joutunut ihan pohjalle ja särkynyt hyvin pahasti. Vasta kärsimyksen kautta elämän arvo kirkastuu. Samoin ihmisten arvo. Kun särkyy sirpaleiksi ja joutuu pohjalle, silloin ihminen alkaa oppia myötätuntoa toisia kohtaan. Ilman syviä haavoja me ollaan niin kovia ja ylimielisen kylmiä, ettei me kyetä arvostamaan toisia. Usein asia on näin. Meidän kova kuori tulee murtaa ennen kuin voimme osoittaa aitoa empatiaa toisia kohtaan.
En toivo kenellekään sellaista kärsimystä ja haavoittumista kuin olen itse kokenut. Kuitenkin nämä haavat ja syvä tuska ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, millainen ja kuka olen. Arvelen, että olisin täysin empatiakyvytön sosiopaatti ilman haavojani ja kärsimystä. Mieluummin olen rikkinäinen ja kärsimyksissä koulittu tyyppi, kuin empatiakyvytön sosiopaatti! Olen kiitollinen, että olen särkynyt ja kohtaan toiset aitouden ja empatian kautta, en raivon tai ylpeyden kautta. Usein särkymisestä seuraa hyvää. Näin on käynyt minun kohdalla, ja uskon, että sama koskee jokaista. Uskon, ettei kukaan hajoa turhaan eikä kärsi turhaan. Ajan myötä niistä voi seurata paljon hyvää.
Lukijani, pysykäämme siis lujana! Vaikka mikä olisi, ei luovuteta koskaan!
