Kasvihulluus ja Operaatio Näyteikkuna

Hulttis täällä moi. Tässä tulee kaksi postausta yhdellä kertaa. Aiheena on kasvihulluus ja Operaatio Näyteikkuna.

Nää kuvat on otettu mun asunnolta. Kasveja on nyt Taideluolassa ainakin 100. Sekosin jo laskuissa. Ja edelleen peikonlehdet on mun suosikkeja. Tykkään kyllä kaikista asuntoni kasveista, ja sen huomaa myös kasveista. Ne selvästi viihtyy mun luona. Hulttiotytön hegemonia saa kasvitkin iloitsemaan ja kasvamaan hurjaa vauhtia.

 Tää on mun suosikki peikonlehti. Sain sen palkkioksi Operaatio Näyteikkunasta. Sain myös muita kasveja ja olen niistä ikionnellinen. Tän peikonlehden isoimmat lehdet olivat vielä rullalla aukeamassa kun sain sen, mutta nyt ne on jo suurimmat lehdet koko kasvissa. On ihmeellistä, miten elinvoimaisia peikonlehdet on. Ne vaan kasvaa ja levittäytyy massiivisella voimalla. Se on ihmeellistä!

Tässä Hulttio sumuttaa kasveja vedellä. Siitä ne tykkää ja niin tykkään minäkin. Näitä on ihanaa hoitaa! Kasvit pitävät minut kiinni elämässä. On joku, josta pitää huolta. Ja kun huomaa, että osaa ylläpitää elämää, siitä tulee tosi hyvä mieli.

Mä aina laulan kasveille ja kannustan niitä kasvamaan. Juttelen niille myös ja saatan viettää pitkiä aikoja hämmästelemässä kasveja ja seuraamassa niiden kasvua.

Kasvit osaa usein yllättää. Kun niitä tutkii, usein löytää niistä jotain uutta. Voi olla uusi lehti tulossa tai kasvi on alkanut kukkia tai sitten se tekee jotain muuta jännittävää. Välillä yllätykset ovat myös murheellisia: joku kasvi saattaa olla kuolemassa ja en tiedä mitä olen tehnyt väärin. Onneksi voi hankkia aina uusia kasveja, ja tahdon oppia virheistäni. Tämä kuvassa oleva peikonlehti on sellainen levittäytyjä, että olen joutunut moittimaan sitä, kun se levittäytyy ihmepensaan reviirille. Sit olen laittanut siihen tukikeppejä ja sitonut kasvin oksia yhteen. Ja silti se edelleen jatkaa levittäytymistään!

Siellä on ihmepensas, jonka vihreän väriset lehdet ovat kasvaneet sinä aikana, jonka se on viettänyt mun luona. Tää pensas on todella ihmeellinen. Se on tehnyt kahdenlaisia lehtiä, toiset pyöreitä ja toiset tuollaisia tavallisen muotoisia lehtiä, joita kasvissa on. Ensin se teki ne kummalliset pyöreät lehdet ja vasta sitten alkoi tehdä noita kaarevia lehtiä. Erikoinen tapaus.

Siinä mä juttelen kasveille. Niille on hauska puhua ja koska kannustaminen on mulla verissä, kannustan kasvejakin ihan luonnostaan. Rohkaiseminen vaan tulee, enkä usein sitä itsekään huomaa. Taidepiirissäkin mulle sanottiin: "Ihanaa Jenna kun oot aina niin positiivinen ja rohkaiset meitä! On ihanaa, että meillä on täällä tällainen rohkaisija. Kiitos että jaksat olla niin positiivinen ja kannustaa meitä." Uskoisin, että kasvit saattaa ajatella jotain samankaltaista. :D

Siinä on hauskanniminen kasvi: aaroninparta. Se tekee sellaisia tosi söpöjä roikkuvia juttuja. Ja se on muutenkin söpö ja hauska kasvi. Olen iloinen kun sekin on viihtynyt Taideluolassa. Alussa sillä oli sopeutumisvaikeuksia, mutta kyllä se lopulta sopeutui. Olen kiitollinen siitä.

Suosikkipeikonlehti saamassa rohkisua ja hempeilyä. On mukavaa aina olla tuossa sohvalla kun tää kasvi on mun vieressä. Se pääsi hyvälle paikalle ja on ollut paljon mukavampi olla tässä sohvalla kasvin saapumisen jälkeen. Kyllä ne vaan tuo kodikkuutta, ja myös puhdistaa ilmaa. Jokainen, joka on käynyt Taideluolassa kasvien invaasion jälkeen, on sanonut: "Kylläpä täällä on raikas ja puhdas ilma!" Ja se on totta. Minullakaan ei ole enää tullut hengenahdistusta ym astmaattisisa oireita kasvien invaasion jälkeen.

Meillä on siis kasvien kanssa YYA-sopimus. Mä hoidan niitä ja ne hoitaa mua. Mä pidän ne kiinni elämässä, ne pitää minut kiinni elämässä. Minä saan niistä iloa ja ne saa iloa minusta. Minä puhdistan niitä ja ne puhdistaa ilmaa. Mä kasvatan niitä ja ne kasvattaa mua. Mä rohkaisen niitä ja ne antaa mulle toivoa. Mä kastelen ja lannoitan niitä ja ne kasvaa ja voi hyvin, kuten olen niitä rohkaissut kasvamaan ja voimaan hyvin. Minä ilahdutan niitä ja ne yllättää minut. Mä laulan niille ja ne hehkuu ihmeellisesti kun laulan. Minä kehoitan niitä kasvamaan, ja nehän hitto vieköön kasvaa! Mä olen ja elän niiden kanssa ja ne elää ja on minun kanssa. Meillä on hyvä diili kasvien kanssa! Eikä tämä kattanut sopimusta kokonaisuudessaan. Siinä on monta hyvää ja hyödyllistä kohtaa.

Myös keittiö on valloillaan kasveja. Kuvassa oikealla puolella on Ryökäle, jättimäinen aloe-mehikasvi pienempien kaktusten ympäröimänä. Vasemmassa yläkulmassa on myös toinen hauska yksilö, jonka nimen aina unohdan. Siitä sojottaa uusia oksia kuin antenneja. Ne on kasvaneet siihen sinä aikana kuin se on ollut täällä. Se on hauska kaveri ja huvittavan näköinen yksilö. Sanon sitä siksak-kaktukseksi, koska sen lehdet on tuollaisia siksak-tyyliin meneviä. Joku lehtikaktus tää on, en vaan muista nyt sen nimeä. Kädessä mulla on herttaköynnös. Kaunis uusi kasvinalku. Mulla on toinenkin herttaköynnös, mutta se kuoli. Itkekäämme ja valittakaamme tätä suurta surua! En tiedä mikä meni pieleen, joten otan uuden erän ja kokeilen uudestaan, josko tämä herttaköynnös selviäisi elossa.

Ja tässä on Operaatio Näyteikkuna. Sain kutsun vakiokukkakauppaani tekemään ikkunapiirroksia koristeeksi. Kyseessä on Pieksämäen torin laidassa oleva Kukkatori-kukkakauppa. Ihan paras kukkakauppa koko Spänkhillissä! Vähänkö oli siistiä piirtää ikkunoihin peikonlehtiä! Ja vähänkö piirroksistani on tykätty. Kaupan omistajakin yllättyi lopputuloksesta ja sanoi, ettei osannut arvatakaan, miten hienoa jälkeä saisin aikaan. Työstä tuli hienompi kuin hän oli odottanut. Prosessin aikana moni ohikulkija jäi seuraamaan työtäni ja kauppakin sai asiakkaita. Sain kuulla olevani todellinen taiteilija. Ja sehän minä olen. Nyt voin jo itsekin sanoa ilman epäilystä, että olen taiteilija. Siitä on jo niin monia todisteita, etten voi väittää vastaan.

Työ näkyy parhaiten paljaalla silmällä, koska lasi tekee heijastuksia ja sitä on vaikea sen takia valokuvata. Kannattaa siis käydä vilkaisemassa Kukkatorilla. Siinä se on torin laidalla Keski Cafen vieressä. Kukkatorilla on paljon ihania kasveja. Todella hyvä ja kaunis valikoima. Suosittelen käymään kaupassa vaikka ihan vain katselemassa, kuinka kauniita kukkia voikaan olla olemassa. Siellä on hyvä ja rauhoittava ilmapiiri ja minusta on ollut mukavaa mennä sinne aina töiden jälkeen rauhoittumaan ja hengähtämään. Siinä kaupassa sielu lepää ja ihmettelee, kuinka kauniita voikaan kukkaset olla.

Olen kiitollinen kun pääsin tekemään tämän työn. Sain kaunistaa ympäristöä ja käyttää lahjojani ihmisten iloksi. Se ilo, mikä ihmisillä oli työtä tehdessäni, oli ihmeellistä. Miten innoissaan ihmiset olikaan peikonlehdistä, joita piirsin. On ihan parasta kun pääsee käyttämään lahjojaan ihmisten iloksi! Se on ihan parasta.

Tietenkin olen itsekin innoissani kun käytän lahjojani. Luovuuteni on kuin luonnonvoima, joka ryöppyää minusta ulos kuin tsunami ja tekee sen mitä se aikoo tehdä. Olen todella kiitollinen kaikista lahjoistani, olen kiitollinen multitalentismistani. En olisi ansainnut yhtäkään lahjaa, ja silti minut on varustettu monella lahjalla. Olen itsekin siitä ihmeissäni ja olen hyvin otettu. Minulle, joka en mitään ole, on annettu paljon lahjoja, joita saan käyttää ihmisten iloksi monin tavoin. Lahjakkuus on nimenomaan lahjaa, se ei ole ihmisen itsensä omaamaa siinä mielessä, että ihminen itse saisi aikaan lahjakkuutensa. Lahjakkuus on lahjaa, armosta meille itse kullekin annettu. Käyttäkäämme lahjojamme oikein, ei vain itsemme iloksi, vaan myös toisten iloksi! Laitetaan lahjat käyttöön ja kiertoon. Koska me ollaan lahjakkuutemme lahjaksi saaneet, antakaamme lahjoistamme lahjoja toisillekin.

 

Olen itsekin oppinut iloitsemaan aikaansaannoksistani. En enää mitätöi itseäni ja töitäni, vaan arvostan aikaansaannoksiani. Aiemmin vähättelin töitäni ja mitätöin itseäni. "Eihän tää nyt mitään ole, ei tää ole hieno" tai "V**** mitä paskaa taas sain aikaan" Tällainen itsensä vähättely ja suoranainen itsehalveksunta on hyvin tyypillistä taiteilijoille. Se on aika erikoinen ilmiö, sitä tapaa usein. Olen taidepiirissäkin sanonut, että älkää aliarvioiko itseänne, älkää väheksykö töitänne, koska ne ovat oikeasti hienoja. Opin hyväksymään oman taiteeni luopumalla perfektionismista. Kun lakkasin vaatimasta itseltäni täydellistä lopputulosta ja tyydyin siihen, että ihan hyväkin on riittävän hyvä, sen jälkeen tuotokseni alkoivat onnistua paremmin ja aloin tosissani iloita aikaansaannoksistani. Luovuuteni vapautui perfektionismin kahleista ja alkoi toteuttaa itseään vapaasti. Ei tässä elämässä täydellistä voi edes tavoittaa, joten miksi vaatia itseltään mahdottomia? Ihan hyvä on ihan riittävän hyvä. Ja kun hyväksyy oman rajallisuutensa ja tyytyy siihen, mitä saa aikaan, siitä on paljon helpompi iloita.

Kuinka voit olla taiteilija, jos et itsekään usko töihisi, jos et itsekään arvosta aikaansaannoksiasi? Itsensä vähättely ja tuotostensa mitätöinti on myrkkyä luovuudelle. Se kahlitsee luovuuden ja lyö taidot lukkoon. Jos ei itsekään arvosta töitään, kuinka voi odottaa muidenkaan niitä arvostavan? Jos taas arvostaa töitään, iloitsee aikaansaannoksistaan, se myös näkyy niistä. Kun luopuu perfektionosmista ja turhasta vertailusta, siinä oma luovuus pääsee vapautumaan täyteen potentiaaliinsa. Ja sekin näkyy omissa tuotoksissa. On järjetöntä ja turhaa vertailla itseään ja töitään toisiin ja toisten töihin. Jokaisen tyyli ja työt ovat arvokkaita ja tuotosten erilaisuus täydentää toisiaan. On turhaa vertailla, koska jokaisen lahjat ovat yhtä arvokkaita. Vertailukin on luovuudentappaja, varsinkin jos se synnyttää kateellisuutta. Ei kannata vertailla. Ei mitään. Vertailu on turhaa. Jokainen on arvokas juuri sellaisena kuin on.

 Outous on okei ja aitous hyväksyy kaiken outouden ja arvostaa sitä. 

On hyvä olla oma outo itsensä. Ihminen ei voi hyvin, ellei voi olla sitä mitä on. Oikeasti. Outous on okei! Usein ihmiset paheksuu ja halveksuu erilaisuutta, siis outoutta, koska se on erilaista. Mutta miten tylsä tämä maailma olisikaan, jos outoutta ja erilaisuutta ei olisi! 

Minäkin jouduin kiusatuksi koulussa erilaisuuteni vuoksi, koska ihmiset pelkäävät erilaisuutta. Minua vihattiin, koska olin erilainen. Tämä on niin tyypillistä. On järjetöntä vihata erilaisuutta. Samanlaisuus on minun mielestäni ikävämpi ilmiö kuin erilaisuus. Olisi kauheaa, jos me oltaisi vain samannäköistä massaa, eikä kukaan erottuisi toisestaan. Sellaista massaa olisi hyvin helppo hallita. Ja vaikka minua on kiusattu, hakattu, haukuttu, halveksittu, alistettu, mitätöity, nöyryytetty, piinattu ja vihattu, silti en ole luopunut itsestäni, en ole lakannut olemasta oma outo itseni. Vaikeuksien keskellä aitouteni ja outouteni ovat vain vahvistuneet. On tullut sellainen "Perhana, minähän en alistu ahtautumaan laatikkoon, johon en mahdu! -ajatus. Olen oma itseni ja jos se ei ole jollekin ok, se ei ole mun ongelma.

Ja nyt aikuisuudessa outouttani arvostetaan. Minut hyväksytään omana outona itsenäni ja persoonallisuuteni on ollut avuksi ja iloksi toisillekin. 

Joten, kävi mitä hyvänsä, en lakkaa olemasta oma aito ja outo itseni. Älä lakkaa sinäkään, rakas lukijani, olemasta oma aito ja outo itsesi. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Sinä voit parhaiten ollessasi oma itsesi. Ja jos joku ei hyväksy sinua, vika ei ole sinussa, vaan se on hänen ongelmansa, joka ei sinua hyväksy. Sinun ei tarvitse muuttua joksikin muuksi ollaksesi hyväksytty. Jos joku ei sinua hyväksy, se ei ole sinun ongelmasi. Älä välitä sellaisista, ei kaikkien tarvitse meitä hyväksyä. Arvosta niitä, jotka hyväksyvät sinut omana outona itsenäsi. Ne ovat niitä, jotka oikeasti sinusta välittävät. Jos joku ei sinua hyväksy, se kertoo enemmän vain hänestä itsestään, ei sinusta. Ole siis rohkeasti mitä olet, asiallisuuden rajoissa. Tietenkään en kehoita ketään toteuttamaan pahoja taipumuksiaan, vaan päinvastoin kehoitan jokaista irtautumaan pahoista taipumuksistaan. Ne aiheuttavat vain tuhoa itselle ja ympärillä oleville. Ja se, että me tuhotaan itseämme ja toisia, ei ole aitoutta, se on vain vääryyttä, joka sitoo meidät kahleisiinsa. Aitous voi vapautua vääryyden vallasta, ja kun se vapautuu, se ei halua enää harjoittaa vääryyttä. Olkaamme siis mitä olemme, järkevästi, ei typerästi. Olkaamme outoja fiksusti ja aidosti, aiheuttamatta haittaa toisille.

Tämmöistä tällä kertaa. Hulttis kuittaa.

Stalkkeri

 Törmäsin yhtenä päivänä sattumalta yhteen tyyppiin. Se tervehti mua niin tuttavallisesti, et luulin, että ollaan tuttuja. Vaan eipä oltu. Tuli täysin uusi tuttavuus ihan yllättäen. Juttelin sen kanssa asioista ja Jumalasta. Se vaikutti ihan asialliselta, ja ensimmäinen virhe oli, et annoin sille mun puhelinnumeron. 

Sitten se alkoi. Soittelu ja viestittely. Joka päivä tuli "milloin nähdään" viestejä ja puheluja, joihin lopulta en enää vastannut. Se sanoi olevansa ihastunut muhun, vaikka olin tehnyt sille selväksi, että ei onnistu mikään seurustelujuttu. No, sitten hän halusi olla ystävä. 

En ole mikään mestari työntämään ihmisiä pois. Olen ehkä jopa liiankin ystävällinen. En haluaisi loukata, mutta kuitenkin asiat on tehtävä selväksi. Törmäsin siihen pari päivää sitten kaupassa. Tein uudestaan sille selväksi, että olen varattu ja vaikka en olisikaan, en lähtisi mihinkään parisuhteeseen koska olen niin RIKKI. Vaikutti siltä, että asia meni jakeluun. Toinen virhe oli, että suostuin siihen, et se kulkee yhtä matkaa mun kanssa ja se näki siis paikan, jossa asun. Onneksi se ei tiedä asuntoa kuitenkaan. 

Sitten eilen. Olin aamulla ulkona odottamassa kyytiä taidepiiriin asuntoni edessä. Yhtäkkiä huomasin, että joku kävelee mua kohti ja tervehtii. Meni hetki tajuta kuka siinä oli, mutta kun tajusin, että se on tää tyyppi, mua alkoi ahdistaa. Se käveli mun luo hyvin määrätietoisesti. Onneksi just silloin mun kyyti tuli ja pääsin pois tilanteesta. "Ai, sun pitää mennä" se äijä vaan sanoi ja minä menin pois hyvin helpottuneena siitä, että pääsin pois. Taidepiirissä ollessani se tyyppi lähetteli mulle taas niitä "milloin nähdään" viestejä. Mua alkoi jo ärsyttää. Laitoin sille viestin, jossa sanoin, "Oletko sattunut ajattelemaan, että mä haluaisin olla välillä rauhassa?" Ja siitähän se hätääntyi. 

Alkoi tulla viestejä, joissa se väitti, ettei oo mitään tehnyt ja haluaa nähdä mua. Niin, eikä tietenkään häiritse... Jälleen tuli siis "milloin nähdään en häiritse" viestejä, jotka kyllä häiritsi mua. Tein taas selväksi, että en jaksa nyt ja haluan olla rauhassa. Nyt olen saanut olla rauhassa. 

Eilen illalla vaan tuli pelko. Tässä pelon vallassa eilen kirjoittamiani viestejä ystävälle: 

 Tuli sellainen pelko, että se äijä vaanii mua nytkin tuolla ulkona ja etsii kiikareilla katsellen ikkunoita et näkyykö mua. Sillä kun ei vaikuta olevan omaa elämää muuten kuin ryyppäämällä ja se ei haluaisi olla yksin asunnollaan. Joten, näistäkin voi päätellä, että pelkoni saattaa olla aiheellinen. En halua et se saa tietää missä asunnossa asun. Ahdistavaa kun tulee pelkoja. Tää on samankaltainen pelko kuin oli silloin yhden pahan asian jälkeen kun olin täällä asunnolla ekoja viikkoja. Silloin pelkäsin samaa sillä erotuksella, et tyyppi katsoisi mua kiikaritähtäimestä ja ampuisi minut. Silloin kuljin ihan matalana täällä asunnolla ja nyt tekee mieli toimia Samoin. En meinaa uskaltaa mennä laittaa verhoja kunnolla kiinni, kun se saattaisi huomata mut jos olisi tuolla. Kun ei voi tietää onko se siellä, sekin vaikeuttaa asiaa. Kusessa ollaan🤣 

Hetken päästä mä kirjoitin: 

Nyt mä jo hiippailen täällä matalana😂 Sain makuuhuoneen verhot kiinni, mutta ongelmana on olohuone ja keittiö. Olohuoneen verhoja yritin matalana saada kiinni enemmän, mutta kasvit ovat tiellä. Mutta kasvit myös suojaa ja estää näkyvyyttä! Mahtavaa! Jes! 😁 En voi alkaa niitä siirtelemään, koska paljastuisin varmasti muuten. Keittiössä taas ei ole sellaisia vedettäviä verhoja ollenkaan. Siellä täytyy olla varovainen. Täytyy pysyä valppaana ja kulkea vain matalana täällä. Ja sammuttaa valoja! Silloin tänne ei näe ellei ole pimeänäkökiikarit. Sekin vaara täytyy ottaa huomioon, joten MATALANA MENNÄÄN KUIN KÄÄRMEET KONSANAAN!🤣 Pakko heittää huumoria, koska onhan tää aika koominen tilanne. Hulttis hiipii matalana omassa asunnossaan stalkkerin pelossa😆😆😆 

Ja hetkenä päästä kirjoitin: 

Noniin. Nyt olen täällä lähestulkoon pimeässä. Sain sammutettua valoja. Matalana mennään edelleen. Vielä on keittiö jäljellä. En uskalla mennä sinne. Tarvitsen rohkeutta. Herra minua auttaa, ilo Herrassa on väkevyytemme! Vaikka mua pelottaa, mua samalla naurattaa tää pelko ja matalana hiippailu, ja samalla riemuitsen Herrassa! 😆 

Ja kohta: 

Ja niin minä Herrassa riemuiten uskaltauduin hiippailemaan matalana keittiöön. Sammutin valot ja söin muroja. Jääkaappi oli ongelmallinen, oli vaikeuksia matalana pysyen saada sieltä otettua maitoa. Otin pöydäkseni keittiön tuolin ja söin kyykyssä lautasen tyhjäksi. Bravo! Hyvä Jenna! Sitten hiippailin takaisin olohuoneeseen ja nyt aion käydä nukkumaan. Alkaa jo selkään sattua tää hiippailu. Tuo matala asento ei tee selälle hyvää. Mutta kyllä se siitä! Hyvää yötä Jeesus myötä! 

Että sellaista. 

Tässä näkee, miten järjettömiä pelot on ja miten koomisia asioita niiden vuoksi voi ihmiset tehdä. Jos joku olisi eilen ollut näkemässä mun hiippailua täällä, tuskin olisi voinut olla nauramatta.  Nauroin itsekin itselleni, niin hullua se oli. Mutta pelko oli todellinen. Silti en antanut sen saada mua kauhun valtaan, vaan huumorilla pystyin siihen suhtautumaan, ja koin jopa iloa Jumalassa kaiken keskellä. Eilen illalla mulla olo tullut riitaa yhden toisen ihmisen kanssa, ja se riita laukaisi minussa PTSD-oireilun ja sitten vielä tuon stalkkeripelon. Selvisin niistä ihan hyvin ja sain jopa nukuttua yön hyvin. Tiedän, että suurin osa peloista ei edes käy toteen. Mutta silti "varmuuden vuoksi" hiippailin täällä asunnolla matalana. 😄 Tämmöistä tää välillä on ja joskus tapahtuu kummallisia juttuja. 

Todella toivon, että saisin jatkossa olla rauhassa. Tänään olen saanut olla rauhassa, huomisesta ei voi tietää. Olin hölmö kun edes annoin sille mun numeron. Olen liian hyväuskoinen ja liian kiltti vieläkin. Vaikka olen oppinut vetämään rajoja, silti olen liian kiltti. Onneksi voin estää sen tyypin soitot, jos muu ei auta. Mutta koen senkin vaikeaksi. Siis sen, että estää toisen puhelut sanomatta edes syytä. Sen jälkeen se saattaisi alkaa kadulla ahdistelee mua tai jotain. Noh, katsotaan miten asiat menee ja miten käy. Uskon, että tämäkin pieni koettelemus kääntyy vielä hyväksi. Pahempaakin on ollut, joten eiköhän tää tästä selviä.  Hulttis kuittaa.

7 vuotta uutta elämää + kokemustarina

 Viime kuun loppupuolella, 25.3 tuli täyteen 7 vuotta uutta elämää. Kun ajattelee sitä, millainen elämä mulla aikoinaan oli, ja millainen elämä mulla on nyt, ne ovat kuin yö ja päivä. En olisi uskonut, että voisin saada elämäni kuntoon. Enkä ollut uskaltanut edes toivoakaan, millaisen elämän olen saanut. Olen ihan äimänä vieläkin ja ihmettelen kovasti tätä muutosta vieläkin. 

Seiska on mun suosikki luku, ja tätä täytyy juhlistaa jotenkin. Olen todella kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, mistä olen selvinnyt, kiitollinen siitä, mitä olen saanut, kiitollinen siitä, mitä olen oppinut, kiitollinen siitä, että olen päässyt käyttämään lahjojani, kiitollinen lahjoista, kiitollinen siitä, että olen saanut muuttua ja helpottunut siitä, etten ole enää se sama Jenna, joka se Vanha Jenna oli. Hävettää ajatellakin sitä. 🤭 Onpahan ainakin aihetta kiitollisuuteen. Kiitos Jumalalle Hänen suuresta armostaan! 

Olen päässyt kertomaan kokemustarinaani ihmisille. Koulutuksessa ja sen ulkopuolella. Sillä on ollut iso merkitys monelle. Ihmiset ovat itkeneet ja iloinneet, kun olen kertonut tarinani. Jotkut ovat sanoneet, etteivät ole rankempaa tarinaa kuulleet, vaikka monia tarinoita ovatkin kuulleet. Ja kun olen kertonut tarinani, olen osannut välittää tunteet hyvin voimakkaasti. En ole tietoinen siitä kuinka se tapahtuu, niin vain käy. Miten monia se on järkyttänyt, ja myös lohduttanut, tunteita on ollut monenlaisia. Ja mikä ilo ihmisillä on ollut, kun olen päässyt tarinan loppuosaan! Ajattelin, että voisin jakaa tarinani myös täällä. Enhän halua, että rakkaat lukijani eivät kuulisi sitä. Joten. Minä julkaisen sen. 

Hulttiotytön kokemustarina 

Halusin kuolla jo lapsena. Koin, että olin jotenkin viallinen, pilalle mennyt yksilö. Usein minulta kysyttiin: ”Mikä sinussa on pieleen mennyt kun olet tuollainen?” En silloin osannut vastata. Ihmettelin asiaa itsekin. Vasta 13-vuotiaana sain tietää, että vika on ADHD. Silloin se diagnosoitiin Moision sairaalassa.

Lapsena sain hyvin pahoja raivareita, en pystynyt keskittymään koulussa ja olin häirikkö. Mahdoton tapaus kuulemma. Vihasin itsekin itseäni, koska en voinut itselleni mitään. Hoitamaton ADHD on helvetti oman pään sisällä. Se teki elämästäni hyvin vaikeaa.

Koulussakin koettiin, että minussa on jotain vialla. Minua kiusattiin koko se aika, jonka olin koulussa. Kun olin 5-luokalla, kiusaajat ajoivat minut niin ahtaalle, että yritin silloin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Pakenin kiusaajia kerrostalon katolle. Kiusaajat huusivat alhaalla: ”Hyppää susi, hyppää! Kuole pois!” Olisin hypännyt ellei poliisi olisi tullut hakemaan minua pois. Sen jälkeen kiusaaminen paheni. ”Ei se pystynyt edes tappamaan itseään, ihan turha tyyppi ” huusivat kiusaajat. Pulpetteihin kirjoitettiin ”Kuole susi!” ”Tapa ittes susi!”. Tykkään susista, siitä tuo haukkumanimi.

Olin 11-vuotias kun päihteet tuli elämääni. Ensin alkoholi, pian myös huumeet. Sain pidettyä asian salassa jonkin aikaa. Pian homma karkasi lapsesta ja jäin kiinni. 13-vuotiaana jouduin ekan kerran psykiatriselle masennuksen ja päihdeongelman takia. Silloin sain ADHD-diagnoosin. Sitä vaan ei hoidettu! Moni piikki olisi varmasti jäänyt vetämättä, jos ADHD olisi hoidettu aiemmin. Olin moisiossa kaikkiaan 9 kertaa, lopulta sain reilu parikymppisenä porttikiellon sinne. Narkkaria ei haluttu hoitaa. Huumeongelma ei ole mielenterveysongelma heidän mielestään.

Kun olin 15-vuotias, jouduin erityislastensuojeluyksikköön Loikalan kartanoon. Sinne kuulemma laitettiin Suomen pahimmat nuoret. Sellainenkin leima tuli otsaan sitten. En nähnyt siellä Suomen pahimpia nuoria, vaan rikkinäisiä ja eksyksissä olevia nuoria, jotka olisivat tarvinneet rakkautta ja rajoja, eikä mielivaltaisia rangaistuksia, simputusta, alistamista, mitätöintiä, julmia sanoja ja fyysistä väkivaltaa. Kun sinne jouduin, minut laitettiin eristykseen 1-huoneeseen. Se oli pieni tyhjä huone, jossa oli kalterit ikkunassa, valvontakamera, sänky ja ei omia vaatteita vaan kylpytakki päällä. 2 viikkoa eristyksissä oli kamalaa. Jotkut olivat 1-huoneessa jopa kuukausia. Tällainen on lainvastaista. Paikka oli brutaali eikä siellä tunnettu empatiaa ja armoa. Siellä ei saanut tehdä mitään ilman lupaa. Ei edes tulla omasta huoneesta ja käydä vessassa. Siellä oli puhekielto, pakkotyötä, eristämistä ja ilkeät kasvattajat. Me nuoret nimettiin paikka Helvetin esikartanoksi. Olin siellä vuosina 2004-2006. Sen jälkeen olin robotti. Kysyin kaikkeen lupaa ja pelkäsin pahinta. En uskaltanut olla varma mistään muusta kuin työnteosta ja rangaistuksista. Ne kun olivat ainoat varmat asiat Loikalassa.

Loikalan jälkeen meno vain paheni. Sekaannuin satanismiin, koska olin niin täynnä vihaa ja katkeruutta Loikalan jälkeen. Käytin yhä enemmän päihteitä, sain niin pahoja raivareita, ettei poliisitkaan meinanneet saada mua rauhoittumaan. Olin putkassa vähän väliä. Olin jatkuvasti sekaisin, vedin mitä eteen vain tuli, olin itsetuhoinen ja tein rikoksia. Homma lähti todella huonoon suuntaan. Halusin vain kuolla.

Ihan sama mistä hain apua, minut tuomittiin toivottomaksi tapaukseksi joka paikassa. ”Ei sua voi auttaa. Sä oot toivoton tapaus.” ”Ei me voida auttaa sua.” ”Me ei haluta auttaa sua.” Yksi Moision lääkäri sanoi jopa ”Tapa ittes! Ainiin, sähän teet sitä koko ajan!” Tuolloin minut oli yritetty tappaa ja olin ollut 3 päivää jatkuvan väkivallan ja kidutuksen kohteena. Vaikka lääkäri näki, että minut oli pahasti hakattu, silti se kehotti mua itsemurhaan. Tämä tapahtui joskus vuonna 2011.

Huumemaailmassa koin hyvin paljon seksuaalista hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, raiskauksia ja kaltoinkohtelua. Minua kohdeltiin kuin jotain esinettä, jota sai rikkoa ja heittää pois kuin roskan. Joskus jopa suostuin siihen saadakseni aineita. Olin hyvin epätoivoinen ja minua oli helppo käyttää hyväksi, koska inhosin vieroitusoireita yli kaiken. Vieroitusoireissa olin valmis mihin tahansa saadakseni olon helpottumaan. Naisen osa huumemaailmassa on hirveä. En toivoisi sitä kenellekään.

Elin jatkuvassa pelossa väkivaltaisen miehen kanssa. Sekin oli yksi helvetti. Koin kaikki väkivallan ja julmuuden muodot. Jouduin kokemaan niin sadistista kohtelua, etten voinut uskoa sitä todeksi. Minua alistettiin ja manipuloitiin, väitettiin, että olen hullu ja kuvittelen kaiken sen julmuuden. Minuuteni ja tahtoni yritettiin tuhota systemaattisesti. Se ei kuitenkaan onnistunut. Traumatisoiduin kyllä todella pahasti. Väkivaltaa oli paljon. Eniten henkistä väkivaltaa. Myös fyysinen ja seksuaalinen väkivalta olivat arkea. Hän lopulta yritti tappaa minut. Siitäkin varjelluin ihmeellisesti.

Yritin usein tappaa itseni. Halusin vain kuolla, koska eihän mua voinut auttaa. Olinhan toivoton tapaus. Narkkasin kuollakseni ja vedin usein överit ja jouduin sairaalaan. Kerran, kun heräsin yliannostuksen jälkeen, lääkärit hämmästyivät ja sanoivat kauhuissaan: ”Sun pitäis olla kuollut! Eihän tää voi olla mahdollista!” Lääkärit raivosivat jotain lääketieteen rajojen ylittymisestä. Itse olin vain pettynyt. Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka ihmeellisesti Jumala on varjellut henkeni.

Yhden itsemurhayrityksen jälkeen koin jotain erikoista. Heräsin taas Mikkelin sairaalassa ja menin ulos tupakalle. Kaikki näytti uskomattoman kauniilta siinä ankeassa sairaalan pihassa. Värit hohtivat ja kaikki oli todella kaunista. Ihmettelin sitä ja kuulin äänen, joka sanoi: ”Elämä on ainutlaatuinen lahja. Älä heitä sitä hukkaan ”. Liikutuin siitä syvästi ja itkin. Joku rakastaa minua sittenkin. Käymällä lähellä kuolemaa aloin oppia elämän arvon. Jokaisen elämä on arvokas. Jopa tällaisen toivottoman narkkarin.

Olin silti edelleen kusessa aineiden kanssa ja hyvin epätoivoinen. Käyttäjäkaveritkin olivat huolissaan. Minun narkkaamisessa oli jotain sairasta, jopa kokeneet käyttäjät kauhistelivat ankaran harrasta narkkaamistani. Se oli minun epäjumalianpalvontaa. Näytinkin jo kuolleelta. Olin kuin luuranko. Ajauduin niin pohjalle, että jouduin nöyrtymään. En selviä tästä yksin. Aloin rukoilla vuonna 2012. Moni kristitty rukoili mun puolesta, samoin läheiset.

2013 pääsin korvaushoitoon. Silti vedin edelleen aineita, vaikka yritin olla vetämättä. Se oli vaikeaa aikaa. 2014 tapasin mieheni, joka sanoi, että asiaan on olemassa ratkaisu: ADHD:n hoito. En uskonut sitä aluksi itsekään. Kun 2015 maaliskuussa tapasin ADHD-lääkärin, hän sanoi: ”Et sä ole toivoton tapaus! Kyllä sua voi auttaa!” Olin ihan äimänä noista sanoista. Ja vielä enemmän yllätyin siitä, kun sain lääkityksen, joka rauhoitti päänsisäisen helvettini. Rauha ja tyyneys tuli jatkuvan sekasorron ja hälinän tilalle. Pian huomasin, että en enää halua käyttää aineita, koska minun ei tarvitse. Massiivinen huumeongelma jäi pois itsestään. Se oli ihmeellistä! Oma kokemukseni ADHD:n hoidosta on saanut minut ymmärtämään, kuinka tärkeää ADHD:n hoito on. Tämä kirjainyhdistelmäsairaus tulisi ottaa vakavasti. Hoitamattomana se pilaa monen ihmisen elämän. Se,miten suuri apu minulle siitä on ollut, on näyttänyt myös ympärilläni oleville ihmisille sen, kuinka suuri apu ADHD:n hoidosta voi olla.

Kun sain lääkityksen, ja sen myötä pääni kuntoon, alkoi suuri muutokseni. Aloin kasvaa ulos narkkarin kuoren sisältä, ja aito Jenna pääsi esiin. Rikolliset tavat jäivät pois. Rakastuin Raamattuun ja aloin kasvamaan siksi ihmiseksi joka minun on tarkoitus olla. Sain kokea totaalisen mielenmuutoksen. Kaikki arvot, asenteet, ajatukset, tahto ja toiminta muuttui parempaan suuntaan. Halu kuolla vaihtui elämisen iloksi. Katkeruus vaihtui kiitollisuuteen anteeksiannon myötä. Anteeksianto oli yksi tärkeimpiä valintoja, joka edisti kasvuani ja toipumistani. Kun annoin anteeksi kaikille minua loukanneille, itsellenikin, henkinen kasvuni lähti todella etenemään.

Ennen anteeksiantoa olin täynnä vihaa ja katekruutta. Vihasin kaikkea ja kaikkia, itseänikin. Toivotin kuolemaa kaikille, jotka olivat tehneet minulle pahaa. Katkeruus on kauhea myrkky, sen olen huomannut ja karvaasti kokenut. Uskoon tultuani sain kaikki syntini anteeksi. Se herätti minussa ajatuksia. Jos minä sain anteeksi kaikki suuret syntini, niin mikä minä olen kantamaan kaunaa toisille? Aloin kuunnella puheita anteeksiannosta ja kesällä 2016 valitsin anteeksiannon. Yhtenä iltana kävin rukouksessa läpi kaikki, joille halusin antaa anteeksi. Se oli pitkä rukous. Rukouksen jälkeen valtava rauha täytti minut ja suuri taakka putosi harteiltani. Totesin, että nyt tein oikean valinnan ja nukuin sen yön paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Seuraavasta päivästä lähtien minussa näkyi merkkejä muutoksesta. En ollut enää vihainen ja minusta näkyi sen sijaan tyyneyttä, iloa ja rauhaa. En enää äännähtänyt kuin uhri, jos minua vahingossa tönäistiin tai varpailleni astuttiin. Olin energisempi ja kiitollisuus paistoi minusta esiin kuin aurinko. Olin kaiken kaikkiaan vapautuneempi ja positiivisempi. Negatiivisuuteni oli muuttunut positiivisuudeksi. Huomasin, etten enää toivo kuolemaa kenellekään, vaan päinvastoin toivon hyvää niillekin, jotka minua olivat satuttaneet. Armoa minä toivon, en kostoa. Aiemmin asia oli päinvastoin. En enää puhu menneistä katkeraan ja syyttävään sävyyn, vaan käsittelen asiat asioina ja otan vastuun itsekin omista virheistäni. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja toisille. Armollisuuden opin antamalla anteeksi itselleni. Se oli ehkä vaikeinta. Mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Itselle anteeksi antaminen vei aikansa, mutta sen myötä olen kasvanut ja oppinut armollisuutta. Jos ei voi armahtaa edes itseään, kuinka voi armahtaa toisia? Juuri se, kuinka me suhtaudumme itseemme vaikuttaa myös suhtautumisessamme toisiin. Miten kohtelemme itseämme, siten kohtelemme myös toisia. Siksi itselle anteeksi antaminen on tärkeää.

Anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä vaan siitä vapautumista. Anteeksiantamattomuus sitoo tapahtuneeseen vääryyteen ja sen tekijään. Anteeksianto vapauttaa niistä. Se vapauttaa ihmisen kasvuun ja antaa takaisin kaiken sen energian, jonka katkeruus oli sitonut. Katkeruus vie voimat ja estää kaiken kasvun. Katkeruuteen jääminen on yksi ihmisen huonoimpia valintoja. Katkeruus tuhoaa eniten ihmistä itseään. Se myös leviää ympäristöönsä ja myrkyttää ympäristöä ja ihmisiä kuin syöpä. Katkeruuteen jääminen on kuin hidas kuolemantuomio ihmiselle itselleen, itse langetettu tuomio. Anteeksianto poistaa tuon tuomion ja vapauttaa elämään. Anteeksianto ei ole sitäkään, että suostuu yhä uudelleen kaltoinkohteluun. Todellinen anteeksianto johtaa parannukseen. Jos toinen kohtelee huonosti ja pyytää anteeksi, ja silti jatkaa kaltoinkohtelua, sellainen anteeksipyyntö ja anteeksianto ei ole aito, vaan se on anteeksiannon vääristämistä. Anteeksiannon varjolla ei kuulu jatkaa kaltoinkohtelua. Eikä anteeksiantoa saisi vääristää ja vetää pimeyden tekojen verhoksi.

 Anteeksianto vapautti minut vuosien vihan ja kaunan kierteestä ja auttoi minua näkemään asiat laajemmasta perspektiivistä. Tässä prosessissa olen edelleen. Anteeksianto ei ole vain kertaluontoinen tapahtuma, se jatkuu läpi elämän. Anteeksianto on prosessi. Minulle se on elämänasenne, joka ohjaa minua eteenpäin. Joka ilta palaan tähän valintaan ja työstän sitä. Anteeksianto ei ole aina helppoa, ei todellakaan, ja joskus sitä joutuu työstämään pitkään. Pysyn valinnassani, tuntui miltä tuntui. Tunteet ovat tunteita, anteeksianto on tahdon valinta. Tunteet seuraavat tätä valintaa aikanaan.

Tapahtui mitä tapahtui, minä tahdon antaa anteeksi, koska se on oikein ja hyväksi minulle ja tosille. Vaikka olen kokenut hirveitä asioita, se ei oikeuta minua ikuiseen katkeruuteen. Katkeruus tuhoaisi minut, jos jäisin siihen. Kun tiedostan tämän ja sen, kuinka paljon olen itse saanut anteeksi Jumalalta ja ihmisiltä, tahdon itsekin antaa anteeksi. Tämä tahtoni on saanut aikaan hyvää ympärilläni, toisissa ihmisissä. Jotkut ovat olleet katkeruuden kahleissa ja kuultuaan tarinani ja nähtyään tahtoni antaa anteeksi kaikesta huolimatta, on saanut heidätkin lähtemään anteeksiannon prosessiin. Siitä olen valtavan iloinen. Anteeksianto on nimenomaan prosessi, se jatkuu läpi elämän. Vaikka välillä katkeroituminen uhkaa, ja uusia haavoja tulee, tahdon silti pysyä anteeksiannossa. Koska olen saanut itse paljon anteeksi ja kokenut, miten paljon hyvää minussa on tapahtunut anteeksiannon valinnan jälkeen, tahdon pysyä siinä elämäni loppuun saakka.

Anteeksianto vapautti minut olemaan aito oma itseni. Uudessa elämässäni pääsin käyttämään niitä lahjoja, jotka olen saanut, löysin piilossa kyteneen multitalentismini ja niin narkkarista tulikin taiteilija. Muutokseni myötä myös muut ihmiset alkoivat suhtautua minuun uudella tavalla. Minua ei enää pidetä narkkarina, vaan taiteilijana. Minua ei enää vihata, vaan minusta tykätään ja minut hyväksytään omana outona itsenäni. Olen 100% kiitollinen.

Lahjojeni käyttäminen on ollut minulle myös traumaterapiaa. Piirtäminen, maalaaminen, makramee, virkkaaminen, pianon soitto ja oman musiikin säveltäminen, laulaminen, kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat olleet todella iso apu toipumiseen. On ollut mahtavaa huomata, että niistä on hyötyä, apua ja iloa myös toisille!

Raamattu on myös ollut iso apu. Se on lohduttanut, rohkaissut, ojentanut ja kasvattanut minua. Väkivallan keskellä pelossa eläessäni Raamattu oli minulle tuki ja turva. Sen avulla pysyin järjissäni kaiken sen mielivallan keskellä. Sen kautta ymmärsin, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas, minäkin. Sen avulla tajusin myös, ettei minua saa kohdella miten tahansa. Se esti minua lähtemästä koston ja katkeruuden tielle. Sen avulla opin anteeksiannon tärkeyden.

Väkivaltaisista oloissa eläminen opetti minulle jotain hyvin tärkeää: Vain heikot sortavat toisia. Julmuuden keskellä ajattelin, etten itse tahdo kohdella ketään julmasti. En tahdo riistää kenenkään ihmisarvoa, vaan päinvastoin palauttaa sen ja kohdella jokaista empatian kautta, en julmuuden kautta. Kenenkään ei kuuluisi alistaa toista, eikä kohdella julmasti, ei millään tavalla. Vaikka minut yritettiin tuhota täysin, tahtoni ja minuuteni vain vahvistuivat.

Kun olen kertonut joillekin väkivallan alla elämisestä, jotkut ovat sanoneet: ”Jenna, sä olet vahva. Moni ei olisi selvinnyt noissa oloissa, eikä säilynyt itsenään.” Ne sanat sai minut tajuamaan, että olen vahvempi kuin sortajani. Jos en kelpaa omana itsenäni, niin ei tarvitse kelvata! En ala olemaan jotain mitä en ole, en edes väkivallalla pakottaen. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, se ei ole minun ongelma. Vain heikot alustavat toisia ja yrittävät ahtaa toiset muottiin, johon he eivät sovi. Alistaja yrittää alistaa toista, koska hän pelkää sitä toista, jossa hän näkee vahvuutta, joka häneltä itseltään puuttuu. En ole syyllinen toisen tekoihin. Väkivalta ei ole väkivallan kohteen syy, vaan tekijän. Vain heikot turvautuvat väkivaltaan, anteeksianto taas on vahvojen ominaisuus.

Olen saanut myös huomata, kuinka pahimmista kun kokemuksista on seurannut myös hyvää. Ei pahaa tapahdu vain pelkkää pahuuttaan, vaan sen on tuotava myös jotain hyvää mukanaan. En olisi minä ilman näitä kokemuksia. Minun oli kuljettava tämä tie, eikä se ollut turhaa. Pahimmissakin tilanteissa on aina toivoa. Ja mitä rankemmista kokemuksista selviää, sitä vahvempi ihmisestä tulee. Rankat kokemukset myös kasvattaa. Ja sen myötä voi auttaa toisia samassa tilanteessa olevia.

 Tämä on minun tahtoni, auttaa toisia. Tahdon myös tuoda esiin sen, että päihdeongelmainenkin on arvokas ihminen, joka ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun ongelmastaan huolimatta. Päihdeongelmaisten kohtelu terveydenhuollossa on vääristynyt. Ei nähdä sitä ihmistä, joka on ongelman takana. Monia ei haluta edes nähdä eikä auttaa. Liian moni saa toivottoman tapauksen leiman otsaansa. Ketään ei tulisi sanoa toivottomaksi tapaukseksi. Toivottomia tapauksia ei ole! Olen siitä elävä esimerkki.