Todellisuuden pakenemisen turhuudesta

 Hulttis täällä taas moi! Ajattelin taas kirjoittaa tännekin vaihteeksi. Ulkona on ahdistavan pimeää ja olen huomannut, että taas tän syksyn aikana mulla on ollut enemmän huumeisiin liittyviä kiusauksia. Varsinkin narkkaamiseen keskittyviä unia on ollut liiankin paljon. Melkein joka yö vedän kamaa unissani ja se narkkaamisen pakkomielteisyys tulee voimakkaasti esiin unissa. Pakko vetää kamaa. Ihan mitä vaan mikä pärähtää. Pakko piikittää kaikki. Piikki on ystävä joka pelastaa hädästä. Joissakin unissa en muuta teekään kuin piikitän. Ja teen kaikkeni saadakseni kamaa. Yhdessäkin unessa tappelin kaverin kanssa viimeisestä subupalasta, vaikka olin vetänyt niistä suurimman osan. Huusin vaan: "Se on mun!" ja taistelin kaikin voimin saadakseni subupalan. Hitto mitä paskaa oikeasti. 

En halua nähdä tällaisia unia! Se on kidutusta. 

Ja kun sitten herään, joudun tarkistamaan käsivarret, et eihän niissä ole neulan jälkiä ja kauhulla ajattelen, et enkai ole retkahtanut. Vielä näinkin monen vuoden jälkeen huumemaailman asiat kiusaa ja vaivaa. Onneksi ei ole enää ollut varsinaisia huumehimoja, ei ole tehnyt enää mieli niitä. Mutta kyllä se Vanha Jenna edelleen repii ja potkii ja kuiskii: "Eikö olisi kiva kokeilla, miltä ne aineet tuntuu pitkästä aikaa?" tai: "Etkö muista miten ne aineet vei pois kaiken tuskan ja ahdistuksen? Eikö olisi mukavampi olla euforiassa eikä dysforiassa?" Vastaan sille yleensä: "Turpa kiinni! Minä en halua mitään kemiallista illuusiota turruttamaan tuskaani. Se olisi vain todellisuuden pakenemista eikä siitä olisi mitään hyötyä. Minä en palaa enää niihin kuvioihin! En heitä elämääni hukkaan." 

Kamahimot ei ole enää niinkään himoja, vaan kiusauksia. Koen voimakasta vastenmielisyyttä narkkaamista kohtaan, mutta välillä tulee niitä yllykkeitä, jotka aiemmin johtivat ankaraan narkkaamiseen. Asiat, jotka tuottavat tuskaa, kipua tai ahdistusta, oli aiemmin syy vetää aineita. Enää ei ole. Mutta silti kiusauksia tulee. Ja viime aikoina mieleen on tullut enemmän muistoja huumehelvetistä. Ehkä se kuuluu asiaan. Ei tän taistelun kuulukaan olla helppo. Ja mitä useamman kiusauksen voittaa, sitä helpompi niitä on vastustaa. Nää kiusaukset siis vain vahvistaa mua. 

Muistan, miten vaikeita ekat vuodet olivat. Silloin olin heikoilla ja jatkuvasti tuli kamahimoja, jotka oli tosi voimakkaita. Ulkonakin liikkuessa tuli mieleen paikkoja, joissa olen vetänyt kamaa ja jo pelkästään ne paikat ja muistot herätti kamahimot. Nykyään pystyn kulkemaan niiden paikkojen ohi ilman kamahimoja. Saatan jopa huvittuneena naurahtaa, että tuollaikin tuli sitten käytyä vetämässä piikki. Se, että pystyn suhtautumaan myös huumorilla siihen vanhaan elämään, on vain hyvä juttu. Ja olenkin saanut aikaan monia vitsejä Vanhan Jennan toilailuista. Työpaikallakin ollaan saatu porukalla nauraa niille jutuille. 

Vaikka ne ekat vuodet olivat hemmetin vaikeita, silti olen nyt tässä, jo seitsemättä vuotta elän uutta elämää. Ja olen vahvistunut voittamalla kiusauksia. Alussa olin heikkohermoinen ja hätäinen. Nyt olen kärsivällinen ja vakaa. Välillä tietenkin hajoilen, kun mieli rakoilee ja traumat puskee pintaan. Mutta se on normaalia. Ennen en olisi kestänyt kohdata niitä tuskaa tuottavia asioita. Nyt suorastaan haluan kohdata ne ja käsitellä ne. Ja se on hyvä juttu. 

Jos vieläkin jatkaisin traumojen pakenemista, en voisi kasvaa. Jos en käsittelisi tunteitani, en voisi kasvaa. Jos en kohtaisi tuskaa, en voisi kasvaa. Todellisuuden pakeneminen on turhaa. Se vain estää kasvun. Ja myös itsensä pakeneminen on turhaa. Sekin estää kasvun. Moni vaan ei kestä kohdata todellisuutta ja itseään totuuden mukaisesti. Siksi valitaan itsepetos ja valheessa eläminen. Kehitetään oma illuusio, jossa eletään. Ja jos todellisuus tulee liian lähelle, sitä vastaan hyökätään vihalla. Ja jos omat ongelmat ja viat tulee liian lähelle, niistä syytetään toisia. Vika ei ole minussa. Olen vain viaton uhri, joka ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa. Kaikki muut ovat syyllisiä, minussa ei ole mitään vikaa. Ja tietenkin minä olen aina oikeassa ja muut väärässä, jos eivät ole samaa mieltä kanssani. Hyvähän sellaista on uskotella itselleen, kun silloin voi välttää vastuun ottamisen. On heikkoutta syyttää toisia omista virheistään. Jos ei voi kohdata omia vikoja ja virheitä rehellisesti, silloin joutuu valehtelemaan itselleen jatkuvasti enemmän ja enemmän. Ja syyttämään muita sitäkin enemmän. Ihmettelen vaan, että kuinka kukaan jaksaisi elää tuollaisessa kuplassa. Se puhkeaa joskus kuitenkin. Eikä itsepetos hyödytä mitään. Se vain estää kasvun ja uuden oppimisen. Jos ihminen syyttää jatkuvasti toisia omista virheistään, hän ei voi tulla tuntemaan itseään aidosti. Itsetuntemukseen kuuluu omien vikojen ja virheiden tunnustaminen ja tiedostaminen. Ja myös vastuun ottaminen. Muuten jää vain keskenkasvuiseksi kakaraksi, joka elää aikuisen kropassa.

Tämmöistä tuli tänään mieleen. 

On aika erikoista, miten kirjoittaessa asiat vain menee miten menee. Aloitan yhdestä aiheesta, ja pian kirjoitakin jo jostain ihan muusta. Ehkä sen kuuluu mennä niin. Hyvähän se on, jos ajatus kehittyy ja etenee asiasta a) asiaan b) ja c) jne. 

Ja tekstin tarkoitus ei ole loukata ketään eikä syyttää ketään. Ilmaisin vain ajatuksiani. Jos joku ottaakin itseensä, ottakoon. Se kertoo, että mun sanat koskettivat jotain kohtaa, joka olisi itsessään hyvä kohdata. Yleensä jos ihminen suuttuu tällaisesta puheesta, se kertoo, että se osui liian lähelle omaa kuplaa. Mun sanojen tarkoitus ei ole loukata, mutta jos joku loukkaantuu, se on hänen reaktio. En ole vastuussa siitä, miten kukin reagoi mun sanoihin. Sanoillani on hyvä tarkoitus ja toivon, että suurin osa lukijoista ymmärtäisi sen. 

On tämäkin huvittavaa, kun joutuu puolustamaan omia sanojaan. Eihän siinä ole järkeä. Sanoin mitä sanoin, ja sanoin sen asiallisesti. Nykyään vaan joutuu varomaan sanojaan (mikä on väärin), kun joku voi loukkaantua! Eihän se ole minun vastuulla, miten kukakin reagoi. Eikä loukkaantuminen ole paha asia. Jokainen loukkaantuu joskus. Mitä sitten? Kukin ottakoon itse vastuun omista tunteistaan. Jos me joudutaan alkaa varomaan sanojamme, koska joku saattaa loukkaantua, sehän kapeuttaa sananvapautta. Ja pian ei kukaan uskalla sanoa enää mitään. En todellakaan halua kirjoittaa tätä blogia jonkin itsesensuurin läpi! 

Mutta minä luotan teihin lukijani, ja uskon, että te ette vähästä loukkaannu, ja ymmärrätte kyllä sen, mikä mieli Hulttiksella on. Tekstieni tarkoitus ei ole loukata, vaan herättää ajattelemaan ja antaa tukea ja toivoa. Olla varoittava esimerkki sekä toivon tuoja. Tsemppiä kaikille ja pysytään lujana kiusauksissa! Ei luovuteta koskaan!