Toipumisen tuskallinen tie

Voinko minä toipua? 

Voinko koskaan elää täysipainoista elämää ilman jatkuvia PTSD-oireita ja ilman traumoja, jotka vääristävät elämää? 

Usein tulee mieleen, että olen niin rikki, etten voi toipua koskaan. Liian pahasti särkynyt. Lopullisesti paskana. Toivoton tapaus.

"Ei sua voi auttaa. Sä oot toivoton tapaus." 

Koko elämäni ajan sain kuulla nuo sanat, mistä ikinä apua hain. Ja vaikka tiedän, ettei toivottomia tapauksia ole, silti toivoton tapaus-ajattelu on syöpynyt mieleeni ja vaikuttaa edelleen. Se on iskostunut mieleeni jatkuvan toiston seurauksena kuin mikäkin aivopesu.

Kiitti vaan lääkärit. 

Ja muut terveydenhuollon työntekijät. Te, jotka hokemalla hoitte, ettei minua voi auttaa, että olen toivoton tapaus. Ja myös te, jotka kehoititte minua ennemmin kuolemaan kuin jatkamaan vaikeaa narkkarin elämääni. (Jos eutanasia olisi ollut laillinen Suomessa, minulle olisi varmaan annettu "armomurha" väkisin ja vastoin tahtoani.)

Vaikka selvisin huumehelvetistä ja olen saanut elämäni kuntoon, silti minulla on vielä paljon vaikeuksia. Traumat. Suunnaton traumojen kasautuma, jota on hiton vaikea selvittää. 

Lapsuudesta lähtien olen kokenut hyvin monenlaista kaltoinkohtelua ja väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta, seksuaalinen väkivalta, kiusaaminen, hyväksikäyttö, raiskaus, kidutus, you name it. Joka ikinen vuosi, joka kuukausi, usein joka päivä. Vuosia toistensa perään traumaattisia kokemuksia on kasautunut toistensa päälle ja lopulta niistä on kasvanut massiivinen traumojen vuori, jonka alle olen jäänyt, ja jonka alta en jaksa nousta. Se on liian raskas. 

Todellakin tuntuu, että tästä ei selviä. Tästä ei ole mahdollista toipua. Tässä on ihan liikaa tuskaa, liikaa haavoja, liikaa paskoja kokemuksia, liikaa toistoa, liian monta tekijää. Liikaa, liikaa, liikaa. 

Ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Ja valitettavasti en ole ainut, joka on kokenut samaa. Liian moni on joutunut kärsimään maailman ja ihmisten julmuudesta.

Välillä meinaan vajota epätoivoon ja toivoton tapaus-ajattelu ottaa vallan. 

Olen solmussa. 

Olen lukossa. 

Olen jumissa. 

Olen hajalla. 

Mitä teen? 

En ainakaan luovuta. 

Minä en luovuta koskaan. Se ei ole vaihtoehto. Vaikka olisinkin toivoton tapaus, minä en luovuta. Koska jos luovuttaa, silloin ainakaan ei selviä eikä voi toipua. Luovuttaminen ei ole hyödyllistä, se ei edistä mitään eikä se kannata. Se on huonoin mahdollinen ratkaisu. 

Aina on toivoa. Jopa toivottomilla tapauksilla on toivoa. Aina. Ei ole tilannetta, jossa ei olisi toivoa, paitsi kuolema. Vain kuolleilla ei ole enää toivoa. Elävillä on toivoa aina kuolemaan asti. Ja kristityillä sen ylikin. 

Ja jos minä olen selvinnyt huume- ja väkivaltahelvetistä, niin luulisi, että minä voin selvitä myös niiden aiheuttamista traumoista. Tai ainakin oppia elämään niiden kanssa, niistä huolimatta. 

Kun vain en oireilisi niin paljoa enkä olisi näin lukossa. Kunpa en kokisi enää niitä uudelleen elämisen hetkiä, fläsäreitä, joissa traumaattiset tapahtumat heräävät eloon ja koen sen kaiken uudestaan kuin se tapahtuisi nyt. Kunpa ne traumaattiset muistot jättäisivät minut rauhaan, kunpa en jatkuvasti vatvoisi niitä. Kunpa en näkisi jatkuvasti painajaisia, en heräisi yöllä omaan huutooni. Kunpa en katsoisi maailmaa niin, että näen vaaran kaikkialla, en ajattelisi, että jokainen vastaan tuleva mies on potentiaalinen väkivallantekijä. Kunpa uskaltaisin käydä ulkona ja kaupassa ilman pelkoa ja paniikkioireita. Kunpa en pelkäisi, että jokaisella tyypillä on pahat mielessä, tarkoitus satuttaa minua, tarkoitus käyttää minua hyväksi. Kunpa en kavahtaisi kosketusta, en säikähtäisi, kun minua kosketetaan. Kunpa en olisi seksuaalisesti täysin hajalla ja lukossa. Kunpa en kokisi jatkuvaa turvattomuutta ja pelkäisi, että maa pettää jalkojeni alla hetkenä minä hyvänsä ja kaikki romahtaa. Kunpa en pelkäisi, että jokainen äkkinäinen liike on lyönti. Kunpa en säikkyisi tavallisia ääniä, kunpa en olisi jatkuvasti hälytystilassa. Kunpa en kävisi ylikierroksilla, en olisi yli- ja alivirittynyt samaan aikaan. Kunpa en olisi niin uupunut, en väsyisi niin helposti enkä enää palaisi loppuun. Kunpa en näkisi itseäni vääristyneesti, kunpa tulisin toimeen kehoni kanssa. Ja kunpa en olisi oman itseni pahin vihollinen, kunpa minulla ei olisi syömishäiriötä. 

Elämäni on yhtä traumaoireiden sekamelskaa. Vieläkin, hemmetti, vieläkin! 

Vaikka eihän se toisaalta ole ihme. On vain luonnollista, että ihminen traumatisoituu vakavasti kokiessaan hyvin traumaattisia tapahtumia yhä uudestaan läpi elämänsä. Kun elää traumatisoivissa olosuhteissa ja hajoaa kappaleiksi pikkuhiljaa. Ei sellaisesta hetkessä toivu. 

Toipuminen on helvetillisen pitkä ja hidas prosessi, joka vaatii paljon aikaa ja motivaatiota. Onneksi minulla on motivaatiota, tuntuu vaan, ettei aika riitä. Elämä kulkee todella nopeasti ja pian se onkin jo ohi. Ehdinkö edes toipua ennen kuin kuolen? Ei voi tietää, mutta tahtoa minulla on. Tahto toipua, tahto kohdata kipu, tahto kohdata vaikeat asiat, tahto käsitellä ne, tahto päästää niistä irti, tahto jatkaa eteenpäin, tahto kasvaa ja kehittyä, tahto muuttua, tahto oppia uutta, tahto elää elämäni niin, että siitä olisi hyötyä ja apua toisille. 

Nähtäväksi jää, onnistunko. 

Ainakin minä yritän ja teen parhaani. Enkä hemmetti vieköön luovuta! 

On parempi edes yrittää kuin olla tekemättä mitään. Jos ei edes yritä, silloin ainakaan ei onnistu. Kun yrittää, silloin on parempi mahdollisuus onnistua. 

Toipuminen on siis hyvin, hyvin paljon itsestä kiinni. On eri asia vain haluta toipua kuin oikeasti alkaa tekemään jotain sen eteen. Pelkkä haluaminen ei auta asiaa, on myös nähtävä vaivaa oman toipumisen eteen. On tehtävä töitä itsensä kanssa ja on uskallettava kohdata ne kipeät asiat, joita mieluiten vain pakenee. Koska jos niitä ei kohtaa ja käsittele, ne jäävät vain taustalle aiheuttamaan vahinkoa. Ja niin mikään ei muutu. 

Toipuminen vaatii rohkeutta kohdata oma pimeys, kaikki se synkkä saasta, jota itsessä on. Se vaatii myös rohkeutta kohdata totuus itsestään. Ja rohkeutta lähteä kasvun ja muutoksen tielle, päästä kasvamaan omaksi aidoksi itsekseen. Traumat vääristävät persoonaa, ja kun ne vääristymät tunnistaa, tunnustaa ja kohtaa, niistä voi päästä kasvamaan irti, ja silloin vääristymien tilalle pääsee kasvamaan jotain uutta ja aitoa. Ja vaikka se on helvetin tuskallinen ja vaikea prosessi, se on todellakin vaivan arvoista! 

Voinko minä siis toipua? 

Totta helvetissä voin, jos se on minusta kiinni! 

Vaikka välillä tulee synkkiä epätoivon hetkiä, ja vaikka välillä toivoton tapaus-ajattelu ottaa vallan, minä en luovuta, vaan jatkan edelleen kulkua toipumisen tiellä. 

Tähän asti olen jo päässyt, joten jatkan eteenpäin. 

Ja vaikka mitä tulisi vastaan, Hulttis ei luovuta koskaan! 

Antisosialistit ja paskamyrskyjä

 Parempaa kuin sosiaalisuus on antisosiaalisuus. 

Oletko sinäkin eristäytyvä, ihmiskontakteja parhaasi mukaan välttelevä persoona? Oletko yksin viihtyvä kummajainen? Ei hätää! Tule mukaan Antisosialisteihin!

Antisosialistit ovat vetäytymisen ja piiloutumisen mestareita, jotka välttelevät kaikenlaista sosiaalisuutta, koska he eivät yksinkertaisesti pidä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Antisosialistit pitävät eristäytymistä ja yksinäisyyttä kunniassa. Kun pakollisia sosiaalisia tilanteita ilmenee, he vetäytyvät piiloon johonkin hiljaiseen ja rauhalliseen nurkkaan välttyäkseen kokemasta sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa voimakasta kauhua. Mieluiten he pakenevat paikalta mahdollisimman pian. Jos heidän täytyy olla sosiaalisia, he ovat sitä vain välttämättömissä tilanteissa ja pakosta. Ja pakenevat tilanteesta heti kun se vain on mahdollista.

Antisosialistit eivät ole misantrooppeja. He eivät vihaa ihmisiä eikä heillä ole pahoja aikeita. He vain välttelevät sosiaalisia tilanteita, koska he yksinkertaisesti pelkäävät niitä. He eivät pidä sosiaalisesta kanssakäymisestä, koska heidän erikoinen  ja hieman tavallisuudesta poikkeava persoonallisuutensa saattaa aiheuttaa pahennusta ja väärinkäsityksiä. He eivät ole tahallaan hankalia, he ovat vain erilaisia. Suojellakseen toisia omalta outoudeltaan ja suorasukaisen kummalliselta huumoriltaan (jota harva ymmärtää), he vetäytyvät sosiaalisista tilanteista ASAP. 

He ovat mestareita pilaamaan juhlat (tahtomattaan), aiheuttamaan hämmennystä ja he puhuvat usein turhankin suoraan (totuus vapauttaa). Heitä harvoin ymmärretään, koska heidän huumorinsa on mustaakin mustempaa ja oudompaakin oudompaa. Moni uskookin, että heillä on foliolla vuorattu hattu ja että he ovat hiukan tärähtäneitä. Heidän kokemustaustansa on kaukana normaalista, hyväksyttävästä elämästä. He ovat niitä sukujen mustia lampaita ja yhteiskunnan syrjäytyneitä laitapuolen kulkijoita, joita paheksutaan ankarasti ja tuomitaan armottomasti. Koska useat ihmiskontaktit ovat haavoittaneet heitä, he mieluiten välttävät ihmiskontakteja.

Niinpä Antisosialistit vetäytyvät taktisesti kaikista sosiaalisista tilanteista, koska se on kaikille osapuolille paras mahdollinen ratkaisu. Vältellessään sosiaalisia tilanteita Antisosialistit suojelevat toisia itseltään. Koska heitä ei ymmärretä, he mieluummin vaikenevat ja vetäytyvät. Kokemuksensa mukaan he ovat aiheuttaneet tahattomasti (ja joskus tahallaan) monia hämmentäviä tilanteita, aiheuttaneet paljon pahennusta sutkauttelemalla poliittisesti epäkorrekteja vitsejään (josta toiset usein ovat järkyttyneet) ja he ovat epäsosiaalisuudellaan pilanneet monet juhlat ja kokoukset. He ovat ottaneet näistä opiksi (tai sitten eivät) ja siksi he pakenevat sosiaalisia tilanteita kuin ruttoa. 

Jo pelkkä sana "sosiaalisuus" aiheuttaa heissä sydämentykytystä ja muita paniikkioireita. Ihmisten ilmoilla oleminen on heille kauhistus ja siksi he saavat äärimmäisiä paniikkikohtauksia sosiaalisissa tilanteissa. Tietenkin äärimmäinen paniikkikohtaus on heille hyödyksi (vaikka myös haitaksi): Se auttaa heitä pakenemaan paikalta tavallistakin nopeammin. Samalla se vahvistaa heille sen totuuden, etteivät he ole kykeneviä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Siksi he vetäytyvät mieluiten omiin oloihinsa. Antisosialistit viihtyvät parhaiten yksin, koska heistä yksin on parasta olla. Silloin ei tarvitse olla sosiaalinen, ei tarvitse sietää kenenkään seuraa, vaan voi olla ihan rauhassa ja vapaasti omissa oloissaan. 

Antisosialistit viihtyvät vain kaltaistensa seurassa, koska vain toinen antisosialisti ymmärtää kaltaistaan. He kokoontuvat Antisosialistien koteihin ja milloin minnekin ja yhdessä he jakavat antisosiaalisia kokemuksiaan. Yhdessä he miettivät uusia antisosiaalisia ideoita ja suunnittelevat sosiaalisten tilanteiden välttelyä jo hyvissä ajoin etukäteen. Yhdessä he kehittävät uusia sosiaalisten tilanteiden välttelyn metodeja ja tekevät paniikinsietokokeita. He yrittävät jalostaa paniikkihäiriön yhteisen hyvän edun tavoitteluun. Koska paniikki auttaa pakenemaan ja kirkastaa ajatukset ja näkökentän, se on antisosialisteille hyödyllinen työkalu. 

Yhdessä he saavat monenlaisia ahaa-elämyksiä ja he toteuttavat yhteistyössä antisosiaaliset ideansa. He ovat sosiaalisten tilanteiden välttelyn mestareita. Ja kun Antisosialistit lyövät viisaat päänsä yhteen, he keksivät parhaat keinot sosiaalisten tilanteiden välttelyyn.

Jos olet yksi meistä, tule siis mukaan Antisosialisteihin! Yhdessä olemme vahvempia! Yhdessä keksimme parhaat keinot sosiaalisten tilanteiden välttelyyn! 

Antisosialistit ovat yksinäisten kummajaisten klubi, johon jokainen antisosiaalinen persoona on erittäin tervetullut.

 

Tämä oli yksi keksimäni mainos. Yllätys, että keksin sen juurikin sosiaalisessa tilanteessa. Tai itseasiassa vältellessäni sitä puolisoni kanssa. Minä ja mieheni olemme todellakin Antisosialisteja. Yhdessä välttelemme sosiaalisia tilanteita ja olemme siinä taitavia. :D

Viime aikoina olen ollut aika antisosiaalinen. Koska jotkut sosiaaliset tilanteet ovat aiheuttaneet minulle haavoja, olen vetäytynyt yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Pitää saada pää kasaan. Ja siihen tarvitaan aikaa ja yksinäisyyttä. Viime viikolla en saanut olla yksin yhtenäkään päivänä, en voinut levätä enkä olla vain omissa oloissani lataamassa akkuja. En yhtenäkään päivänä. Ja se oli minulle liikaa. Ja niinpä minä väsyin ja uuvuin ja masennuin. Hemmetin traumatisoituminen on tehnyt minusta heikon ja helposti uupuvan tyypin. Ja se suututtaa. En tahtoisi olla tällainen. En tahtoisi väsyä niin nopeasti, niin helposti ja niin vähästä. Vaikka onhan tässä viime aikoina ollut kyllä paljon rasittavia tilanteita ja vittumaisia tapahtumia, jotka ovat haavoittaneet minua ja jääneet jylläämään käsittelemättöminä. 

Paskamyrskyjä siis. 

Vitun paskamyrskyjä.

Niitä on kaikkialla. 

Olen joutunut sietämään jo liiankin kauan kaikenlaista paskaa, ja raja tuli vastaan jo ajat sitten. Mutta paskamyrskyt valitettavasti kuuluvat elämään. Kun yksi on mennyt, toinen tulee. Ja sitten taas toinen ja niin edelleen. Vittumaisinta on se, kun paskamyrskyjä tulee saman aikaan usealta suunnalta. Ja on itse ihan yksin niiden keskellä. 

Se on todella, todella PERSEESTÄ. 

Ja se on helvetin UUVUTTAVAA.

Kun useampi tyyppi tökkii samoihin haavoihin samaan aikaan, iskujen aiheuttama kipu on infernaalinen. Ja kun useampi antaa samaan aikaan vielä ymmärtää, että vika on minussa, siinä alkaa itsekin uskoa niin. 

Vika on tietenkin aina minussa. 

Aina.

Se on itsestäänselvyys. 

Tai sitten ei. 

Eihän vika voi olla aina minussa. 

Vai voiko?

 

Olen ollut ihan jumissa viime aikoina. Niin jumissa, etten ole pystynyt edes kirjoittamaan blogia. Vieläkin se tuntuu vaikealta, koska en tiedä, mitä uskallan sanoa ja mikä kannattaa jättää sanomatta. Vaikeaa. En tahtoisi joutua sensuroimaan itseäni vain siksi, että joku voi ottaa itseensä. On vaan ollut helvetin vaikeaa sietää paskaa usealta suunnalta samaan aikaan. Siinä väkisinkin etääntyy, vetäytyy ja eristäytyy. Lisäksi luottamus on mennyt. Täysin. On niitä, joihin voi luottaa, ja niitä, joihin ei voi luottaa. Ja ihmisen teot kertovat sen, voiko häneen luottaa. Teot kun puhuvat enemmän kuin sanat. Ja jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, silloin hälytyskellojen tulisi soida. 

Kun joku väittää, ettei halua satuttaa, ja silti satuttaa, mitä siitä tulisi ajatella? Jos toinen sanoo, ettei halua satuttaa, mutta silti omalla toiminnallaan satuttaa, eikö siinä ole aikamoinen ristiriita? 

Kumpaa tulisi uskoa? 

Sanoja? 

Vai tekoja? 

Minä uskon enemmän tekoja kuin sanoja. 

Sanoja voi suoltaa suustaan vaikka millä mitalla ja ihminen voi valehdella mennen tullen sanoillaan. Ihminen voi sanoa mitä vain tarkoittamatta sitä ja ihminen voi manipuloida sanoillaan. Mutta teot puhuvat enemmän. Teot antavat luotettavamman kuvan ihmisestä kuin sanat. Jos ihminen puhuu yhtä ja tekee toista, silloin teot puhuvat enemmän kuin sanat. Ja kun sanat ja teot ovat ristiriidassa, silloin sanat menettävät merkityksensä. Niihin ei pysty uskomaan, kun ne ovat ristiriidassa tekojen kanssa. On turhaa sanoa, ettei halua satuttaa, jos kuitenkin satuttaa. Toistuvasti vieläpä. 

On turhaa sanoa, ettei halua satuttaa, kun samalla polkee toisen jalkoihinsa yhä uudestaan. Ja samalla riistää kaiken voiman ja energian niin, että maahan poljettu ei jaksa enää nousta ylös. 

Minua on pidetty kuin jonain helvetin likasankona, johon voi tyhjentää omat ongelmat, vaikeat tunteet ja kokemukset, johon voi projisoida kaikki huonot puolensa ja jota voi kohdella omien selviytymiskeinojen nyrkkeilysäkkinä. Ja minun olisi vain otettava kaikki vastaan. Sehän on minun osa (ja paskat ole). Minut on voinut imeä täysin kuiviin. Minut on voitu uuvuttaa yhä uudestaan, ikään kuin en edes saisi voida hyvin. Minun tulisi olla se heikko ja uupunut osapuoli, joka ei jaksa mitään eikä pysty mihinkään. Sen tulisi olla itsestäänselvyys, että minä olen jatkuvasti väsynyt, uuvuksissa ja helvetin heikko. Ja jos en ole, minusta halutaan tehdä sellainen. Mutta se ei ole itsestäänselvyys. En ole ollut näitä muiden seurassa. Koska muut eivät ime minusta energiaa eivätkä riistä voimiani pelkällä läsnäolollaan. 

En ole enää aikoihin pystynyt olemaan vapautunut, iloinen ja oma herkkä ja aito itseni sellaisessa ympäristössä, jossa minua on kohdeltu haavoittavasti. 

Eikä ihme. 

Kun joku kohtelee huonosti, TraumaJenna nousee suojelemaan LuonnonlapsiJennaa. Ja koska haitallinen tilanne on jatkunut kauan, TraumaJenna on ollut eniten pinnalla, suojelemassa herkkää LuonnonlapsiJennaa mahdollisilta haavoilta ja kaltoinkohtelulta. LuonnonlapsiJenna kun on liian kiltti, liian empaattinen, liian herkkä ja aito, liian haavoittuva, liian luottavainen ja liian hyväuskoinen. 

Siksi TraumaJennan on suojeltava sitä. 

 

Onneksi on niitäkin tilanteita ja ympäristöjä, joissa LuonnonlapsiJenna saa olla vapaasti esillä ja olla rohkaisemassa ihmisiä. Sellaisia tilanteita ja ympäristöjä, joissa ei ole niitä, jotka satuttavat minua. Vasta hetki sitten kuulin, kuinka yksikin tyyppi sanoi, miten häneen vaikutti voimallisesti rohkaisu, jonka olin vuosia sitten hänelle antanut. Sanani olivat rohkaisseet häntä niin, että sanani innoittivat hänet toimimaan ja ne sanat jäivät hänen mieleensä, kuten myös rohkaiseva persoonallisuuteni. Olen rohkaissut monia kokeilemaan uusia asioita ja olen myös ollut tukena useammalle ihmiselle. Yksikin sanoi, kuinka tärkeää tukeni on ollut hänelle. Hän arvosti suuresti sitä, että sanon asiat suoraan. Joitakin toisia rehellisyyteni häiritsee, ja siksi olikin mukava kuulla, että suorapuheisuuttani myös arvostetaan. Moni on iloinnut rohkaisevasta ja aidosta LuonnonlapsiJennasta, ja se on ilo myös minulle. 

Uskallan olla oma aito itseni vain niiden seurassa, jotka arvostavat minua niin, etteivät he satuta minua. 

Mutta jos joku satuttaa minua, silloin sulkeudun kuoreeni kuin simpukka. 

Enkä avaudu helposti. 

Se on yksi TraumaJennan suojamekanismi.

On hassua puhua itsestään kahdessa eri osassa, mutta niin se on minulle selkeämpää. Olen hajonnut pirstaleiksi ja on kuin minussa olisi kaksi puolta tai moodia. Vaikka TraumaJenna ja LuonnonlapsiJenna ovat kaksi eri puolta minussa, ne ovat silti molemmat vakiintunut osa minua, yhtä tärkeitä kumpikin. Ja kummallakin on omat tehtävänsä. Koska olen niin herkkä ja aito, minulla on oltava myös keino suojautua haavoittamiselta. 

TraumaJenna on syntynyt nimenomaan siksi, kun minua on haavoitettu. 

Ilman sitä LuonnonlapsiJenna olisi jatkuvassa vaarassa. Ja jos LuonnonlapsiJennaa satutetaan, se aiheuttaa pahaa tuhoa ja paljon tuskaa. Siksi TraumaJennaa tarvitaan suojelemaan herkkää LuonnonlapsiJennaa. Ja jos joku satuttaa LuonnonlapsiJennaa, TraumaJenna suuttuu ja mustaksi muuttuu. TraumaJennan yksi käyttövoima on viha. 

Viha on ratkaisukeskeistä. 

Viha suojelee ja auttaa asettamaan rajat. 

Vihan vimmalla TraumaJenna ei päästä ketään sellaista LuonnonlapsiJennan lähelle, joka on haavoittanut LuonnonlapsiJennaa. Myös LuonnonlapsiJenna haluaa pysyä kaukana haavoittajista. Mutta LuonnonlapsiJenna on liian hyväuskoinen. Siksi TraumaJenna muistuttaa, että niihin ei voi luottaa, jotka satuttavat. Jos ihminen satuttaa toistuvasti, siihen ei voi luottaa. LuonnonlapsiJenna tietää tämän, ja suree sitä.

Maailma on julma ja vaarallinen paikka, jossa missään ei ole turvassa. 

Kuka tahansa voi hyökätä koska tahansa, missä tahansa, milloin tahansa, mistä syystä tahansa, täysin mielivaltaisesti. 

Siispä varo hyökkääjää!