8 vuotta uutta elämää

 Taas on tullut täyteen yksi vuosi uutta elämää. Jo peräti kahdeksas vuosi, mikä tuntuu niin ihmeelliseltä, että se mykistää minut. Välillä pelkään, että tämä uusi elämä on vain unta, ja kun herään, herään kerkeltä painajaista, keskeltä huumehelvettiä, jossa en päässyt ylös sängystäkään ilman piikkiä. Kaikki oli sen hemmetin piikin varassa. Vain aineet olivat elämäni tarkoitus. Ja minua kauhistuttaa ajatuskin siitä, että olisin taas siinä tilassa. En tahdo palata siihen elämään, en enää. 

On vaan vieläkin vaikea käsittää, kuinka tämä kaikki on mahdollista. Kuinka valtavan muutoksen olen käynyt läpi ja millaisen ihmeellisen elämän olenkaan saanut entisen vanhan huonon elämän tilalle. Vaikka ei tämä uusi elämä ole helppoa ollut, se ei ole ongelma. En edes haluaisi helppoa elämää. Vaikeudet kuuluu elämään ja ilman niitä ei voi kasvaa. Jos vain yrittää suojella itseään ja toisia kaikilta vaikeuksilta, silloin estää itseään ja toisia kasvamasta. Ja kuka haluaisi estää ketään kasvamasta? Tuskin kukaan tervejärkinen ainakaan. 

Eilen kohtasin pitkästä aikaa yhden ihanan ihmisen, joka ilahtui valtavasti nähdessään minut. Hän ihmetteli sitä, kuinka valtavasti olen kehittynyt taiteilijana ja luonut yhä vain uutta valtavalla innolla. "Sinähän nouset ihan kuin tähti." Hän sanoi. Hän ihmetteli edistystäni ja ihasteli minua. Se oli koskettavaa. Vielä 8 vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan tällaista kohtaamista, tällaisia sanoja ja tällaista elämää. Olen itsekin ihmeissäni siitä, että minusta todella tuli taiteilija, ja voin käyttää monia lahjojani ihmisten iloksi, avuksi ja hyödyksi. Ja tietenkin Jumalan kunniaksi. Narkkari on kadonnut ja taiteilija on syntynyt. En meinaa käsittää tätä muutosta itsekään. 

Jo 8 vuotta! Aivan käsittämätöntä. 

Tekisi mieleni kysyä: Mitä helvettiä? Voiko tää oikeasti olla totta? Enkai elä jossain harhamaailmassa, unessa, jota ei olekaan? Vai onko tämä oikeasti totta? Hetken ajan olo on taas epätodellinen. Sitten tajuan: Kyllä tämä vain totta on. Olen oikeasti tässä. Olen saanut elämäni kuntoon. Päässyt eroon narkkaamisesta. Ja kaiken kaikkiaan olen pääsyt eroon huumemaailmasta ja siitä sairaasta kulttuurista, mikä siellä vaikuttaa. Ja vieläkin, 8 vuoden jälkeen, olen edelleen ihmeissäni. Ja todella kiitollinen. 

Enää en elä narkkarin elämää. Enää aineet eivät ole elämäni tarkoitus ja keskipiste. Enää ei tarvitse piikittää. Ei tarvitse säätää kamanhakintakuvioissa. Ei tarvitse elää enää huumemaailmassa. Saan elää uutta elämää, jossa olen päässyt käyttämään monia lahjojani ja lahjojani käyttämällä minusta on tullut taiteilija, jota jo monet selvästi arvostavat. Olen valtavan kiitollinen. 

Tämä muutos ei olisi onnistunut ilman ADHD:n hoitoa. ADHD on helvetti oman pään sisällä, ja se teki elämästäni täysin sietämätöntä. ADHD-lääkityksen saaminen oli ratkaiseva tekijä huumemaailmasta irtautumiseen. Kun sain päänsisäisen helvettini tasapainoon, ei ole enää tarvetta vetää päätä sekaisin. Myös korvaushoito on ollut valtava apu minulle. Ja vaikka mulla on ADHD-lääkitys ja olen korvaushoidossa, se ei tee minusta narkkaria. Ei enää. Entinen narkkari olen kyllä, ja tiedostan riippuvuuden riskit ja pidän huolen siitä, etten enää palaa riippuvuuskäyttäytymiseen. Näiden lääkkeiden asianmukainen käyttö ei tee minusta narkkaria. Ei ole kyse siitä, mitä sä vedät, vaan miten sä vedät. Eikä lääke itsessään ole huume, vaan vasta väärinkäytettynä siitä tulee huume. Ja koska käytän lääkkeeni niin kuin kuuluu, en ole enää nisti. Jos olisin nisti, käyttäisin lääkkeeni päin persettä, vetäisin kaikkea muuta kamaa myös siinä sivussa ja pilaisin siten elämäni. Ja läheisteni elämän. Mutta en tahdo enää elää niin. Minun ei tarvitse, ja siitä olen kiitollinen. Ja jos olisin nisti, elämäni näyttäisi aivan toisenlaiselta. Kukaan lähelläni oleva ihminen ei pidä minua enää narkkarina. He ovat nähneet sen valtavan muutoksen, mikä minussa on tapahtunut. Ja he ovat nähneet myös sen, kuinka olen taistellut saadakseni elämäni kuntoon. Ja he ovat nähneet, että olen onnistunut. 

Ja jatkan edelleen taistelua. Vaikka pääsin eroon huumehelvetistä, taistelu ei ole päättynyt. Minun on taisteltava, koska haasteita riittää edelleen. Olen todella pahasti traumatisoitunut ja menneisyyden demonit kiusaa välillä vieläkin. Väkivallan ja hyväksikäytön aiheuttamat haavat ovat niin syvät, että ne vaikeuttavat elämääni paljon. Koen, etten ole kokonainen nainen, vaan olen joku rikkinäinen ja puolinainen nainen, joka ei pysty elämään täysipainoisena naisena. Hyväksikäyttäjien häpeän varjo on edelleen ylläni. Enkä saa sitä pois, vaikka tiedän, ettei häpeä kuulu minulle. Naiseuteni on tuhottu, rikottu ja hajoitettu yhä uudestaan. Ja siten myös trauma on päässyt kasautumaan ja toistuessaan traumaattinen tapahtuma hajoittaa yhä pahemmin. Kaikenlainen kokemani julmuus, väkivalta ja armoton hyväksikäyttö todella rikkoi minut pahasti. On kuin olisin tuomittu ikuiseen rikkinäisyyteen. Välillä tuntuu, ettei tästä edes voi toipua. Olen lopullisesti rikki. Mutta se ei pidä paikkaansa. Vaikka en ole vielä kunnossa, paljon on tapahtunut edistystä. Olen toipunut monesta asiasta ja päässyt eteenpäin, koska minä taistelen, enkä luovuta. Teen kaikkeni saadakseni itseni edes jokseenkin kuntoon, niin, etteivät traumaattiset tapahtumat enää vaikuttaisi elämääni. Että en olisi mikään kompleksinen PTSD-kasauma, vaan tasapainoinen, kokonainen nainen. Paljon on siis tekemistä. Ei tää vielä tässä ollut. Vieläpä näette. :D

Hulttis palaa asiaan taas!

Surua ilmassa

Suru on rankkaa. 

Suru on vaikeaa. 

Suru on vahvaa.

Suru on musertavaa. 

Suru on masentavaa.

Suru on syvältä.

Koska sitä mitä suree, ei tule saamaan takaisin. 

Koska suru tuo mieleen muistoja, jotka haluaisi unohtaa. 

Ja koska suru saa kaipaamaan niitä, jotka ovat poissa. Vaikka kuinka suree, se ei tuo heitä takaisin. 

Suru on turhaa. 

Vai onko? 

Suru voi olla myös ystävä, joka auttaa pääsemään irti menneistä, joka auttaa päästämään irti siitä, mistä ei kannata enää pitää kiinni ja voi auttaa myös eteenpäin, kasvamaan ihmisenä ja antaa tilaa uudelle menetetyn sijaan. 

Suru raivaa tilaa. 

Me sanotaan usein, että teemme surutyötä, mutta oikeastaan suru tekee työtään meissä. Se tulee ja menee ja tuo mieleen kaikenlaista. Suru ei tule väkisin, vaan se tarvitsee tilaa ja rauhallisen ympäristön. Ja sitten ne tunteet tulee... Kaipaus, menetys, kuolema, luopuminen, pettymys ja epäonnistumiset... Suru tuntuu ikävältä, mutta sen on tarkoitus rakentaa uutta. Päästämällä irti vanhasta voi saada uutta tilalle. 

Mutta minä en jaksaisi surra. 

En jaksaisi käydä läpi niitä asioita, joista päästää irti, kaivata niitä ihmisiä, jotka on menettänyt, koska kaipaus ei tuo heitä takaisin. 

He ovat poissa. 

Eikä mikään tuo heitä takaisin. 

Suru vain syövyttää mielen.

Mitä järkeä on surra jotain, jota ei enää voi saada takaisin? 

Mitä järkeä on murehtia niitä, jotka ovat poissa, koska se ei tuo heitä takaisin? 

Mitä järkeä on surra? 

Tuntuu, että se on turhaa. Ajanhukkaa. Vai onko? 

Voiko suru todella auttaa pääsemään eteenpäin kun surun avulla voi päästää irti menneistä asioista? 

On vaikea vastaanottaa uutta, jos entistä ei ole saanut tyhjentää pois. Me ihmiset kun ei pystytä ottamaan loputtomasti vastaan uutta. Jostain on luovuttava saadakseen uutta tilalle. 

Muutos alkaa aina luopumisesta ja luopumista pitää voida surra.

Jos ei sure koskaan, suru jää taustalle vaikuttamaan ja jos sitä pakenee, jos sen työntää pois, se ei kuitenkaan mene pois vaan jää odottamaan aikaansa päästä esiin, tulla käsittelyyn. Ja kun suru jyllää taustalla, se voi aiheuttaa hankaluuksia. Suru ikään kuin vaatii päästä käsittelyyn. Ja jos surua ei kohtaa, ei voi päästä eteenpäin.

Suru täytyy käsitellä. 

Mutta kun minä en jaksa! 

Olen vuosikausia vältellyt surua. Aina kun joku on kuollut, olen vain työntänyt surun jonnekin pois, pois tietoisuudesta. Mutta eihän se mitään ole auttanut. Suru on vain päässyt kasautumaan. Ja nyt vaikuttaa siltä, että olisi aika käsitellä suuri kasa surua. Kirjan kirjoittamisen myötä piilossa ollut suru on noussut pintaan. Enkä voi enää paeta sitä. Hemmetin hankalaa... 

Tekisi mieli vain vastustella, työntää suru pois kuten aina ennenkin. Mutta en voi, koska en halua jäädä paikalleen. Haluan päästä eteenpäin ja kasvaa. Haluan päästä yli menneistä ja jos en käsittele surua, se ei onnistu.

Enää en pakene. Otan surun vastaan.

Koska suru ei ole vihollinen, vaan ystävä, joka auttaa meitä. Suru jäsentää, kokoaa, siivoaa ja järjestelee käsiteltävää asiaa ja siihen liittyviä tunteita syvällä psyyken syövereissä. Jos en anna sen tehdä työtään ja jos en suostu yhteistyöhön, en tule pääsemään eteenpäin. Siltä vaikuttaa.

Hemmetti vieköön en voi muuta kuin antaa sen tulla. 

Ja tehdä surullista työtään. 

Antaa tunteiden tulla. 

Ja itkeä. 

Ja kirjoittaa. 

Välillä itkeä ja kirjoittaa. 

Onneksi edes kirjan kirjoittaminen etenee ihan hyvin, vaikka rankkaa onkin. Ja olen varma, että tällä kirjalla on suuri merkitys mun toipumisen suhteen. Jo nyt siitä on seurannut hyviä asioita, olen päässyt useammankin vaikean asian yli kun olen kirjoittanut kirjaa. Pystyn suhtautumaan moneen vaikeaan kokemukseen neutraalimmin, eikä ne enää vaivaa samalla tavalla.

Jatkan siis samaan malliin, tuntui miltä tuntui. 

Ja otan surun kaveriksi auttamaan mua kirjaprojektissa. 

Ehkä me tästä selvitään. 

Ainakin toivon niin.

Hulttiksen kuulumiset

 Noniin. Sain itseni vihdoinkin kirjoittamaan. Välillä aloittaminen on vaikeaa, mutta kun päättää aloittaa ja alkaa tekemään, sitten se onnistuu. Yleensä. Kai. Ainakin nyt. 

Mitä Hulttiolle kuuluu? 

Ihan ok kai. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa, paitsi eilen. Olin taas ihmisten edessä Pieksämäen One Way seurakunnassa laulamassa laulujani ja pidin puheen anteeksiannosta. Ensin lauloin aiheeseen liittyvän laulun, jonka sain noin vuosi sitten jos oikein muistan. Vapisin laulaessani jälleen kerran, mutta ei se mitään. Jännitys kuuluu asiaan. Siitä huolimatta lauluni onnistui hyvin. Laulusta tykättiin valtavasti ja yksikin sanoi, että laulan kuin ammattilainen. Sanat kosketti monia ja myös melodiasta tykättiin. Sain raikuvat aplodit lauluni jälkeen ja sitten aloin puhua. 

Puheen aiheena oli siis empiirinen tutkimus anteeksiannosta ja katkeruudesta. 

Oman kokemukseni pohjalta rakensin kattavan puheen aiheesta ja huomasin jo puhuessani, kuinka se kosketti monia. Yksikin itki puheen aikana ja todella moni oli liikuttunut ja sanoma tuli sydämestä. Sepä siinä olikin, että puhuin sydämestä ja kokemuksen pohjalta. Ja vieläpä asiaa! Se on aivan eri asia kuin päntätä tietoa kirjasta ja puhua siitten siitä vailla kokemuspohjaa. Koska olen itse käynyt läpi ne asiat, myös sanoman vastaanottaminen on helpompaa. Vaikka mua jännitti aivan vietävästi, puhe onnistui loistavasti. Vähänkö siitä tykättiin! Sain todella paljon hyvää palautetta ja ihmiset olivat ihan innoissaan. Sain tuotua hyvin esiin tärkeimmät asiat, uskalsin olla oma outo itseni ja sillä oli jälleen kerran suuri vaikutus kuulijoihin. Yksikin sanoi, että puhe oli todella kattava ja hyvä ja sanoma kosketti, koska se tuli sydämestä. Osa jopa yllättyi ja yksikin ihmetteli, kuinka rohkeasti olen uskaltautunut taas puhumaan ja varsinkin laulamaan. Sain valtavasti hyvää palautetta ja vähänkö se rohkaisi mua! Minusta on tähän. Hyvä Hulttis! 

Kerroin puheessa entisestä elämästäni, kuinka olin ennen täynnä vihaa ja katkeruutta. Kerroin myös, kuinka pääsin niistä vapaaksi anteeksiannon avulla. Olin listannut ylös asioita, joita olin tajunnut katkeruudesta ja myös oppinut anteeksiannosta. Kerroin oman kokemukseni pohjalta, millaista myrkkyä katkeruus on ja miten se vaikuttaa ihmiseen ja kuinka siitä ei ole mitään hyötyä vaan pelkkää haittaa. Katkeruus tukahduttaa kaiken kasvun ja tekee ihmisestä pikkusieluisen paskiaisen, joka myrkyttää kaiken ympärillään. Mutta anteeksianto vapauttaa ihmisen kasvuun ja elämään. Sen olen saanut kokea konkreettisesti elämässäni ja olen siitä valtavan kiitollinen. Sanoin myös, ettei mikään pahakaan tapahdu turhaan. Pahimmistakin kokemuksista on seurannut jotain hyvää aikanaan. Ja kuinka juuri anteeksiannolla on ollut tekemistä siihen. Anteeksiannon kautta olen oppinut olemaan kiitollinen jopa niistä hirveimmistä kokemuksista, koska niistäkin on seurannut jotain hyvää. Sain kiitollisuuden katkeruuden tilalle ja armollisuuden vihanpidon tilalle. Anteeksianto vapautti minut koetuista vääryyksistä ja sen avulla pystyn suhtautumaan niihin neutraalimmin. Ja vaikka anteeksianto ei todellakaan ole aina helppoa, se kannattaa. On parempi pysyä anteeksiannon valinnassa kuin jämähtää katkeruuteen, joka myrkyttää koko elämän. Anteeksianto on valinta, prosessi, joka jatkuu läpi elämän. Tuntui miltä tuntui, minä pysyn tässä valinnassa ja rohkaisin myös toisia samaan. Ja miten valtava vaikutus puheellani ja lauluillani oli ihmisiin, se todisti, etten puhunut turhaan. En osaa edes kuvata sanoin sitä vaikutusta. Näytti kuin se olisi vapauttanut ihmisiä ja kaikki iloitsi valtavasti. Olin itsekin yllättynyt jälleen kerran lauluni ja puheeni voimallisesta vaikutuksesta. Kiitos Jumalalle!

Jännittäviä asioita tapahtuu, kun uskaltaa toimia ja tehdä asioita. Koska jos ei tee, silloin mitään ei tapahdu. Ja jos ei edes yritä, silloin varsinkaan mitään ei tapahdu. Kun edes yrittää, silloin on paremmat mahdollisuudet onnistua. Ja minä yritin ja tein, rohkaistuin menemään ihmisten eteen ja antamaan jotain itsestäni. Enpä olisi vuosia sitten uskonut, että tällaista tapahtuu. Vanhaa Jennaa ei olisi kutsuttu puhumaan mihinkään, niin tutkalla se aina oli. Vanha Jenna oli kauhistava öykkäri, jota pelättiin ja vihattiin. Mikä valtava muutos minussa onkaan tapahtunut! En meinaa pystyä sitä edes käsittämään. Olen superkiitollinen! 

Tässä kuussa tulee täyteen jo 8 vuotta uutta elämää ilman narkkaamista. Käsittämätöntä. Joka kerta, kun tulee taas yksi vuosi täyteen uutta elämää, olen ihmeissäni ja mykistynyt. Ja tietenkin helpottunut ja kiitollinen. Mutta samalla mä suren niitä, jotka jäi sinne ja niitä, jotka kuoli sinne. 

Tajusin vasta muutama päivä sitten yhden asian. Aikaisemmin olen aina ihmetellyt, miksi suren kuolleita käyttäjäkavereita tähän aikaan vuodesta. Mutta lopulta tajusin miksi: koska juuri näihin aikoihin tulee täyteen taas uusi vuosi uutta elämää. Elämää, jota moni ei saanut nähdä. Minä selvisin sieltä, ja ne eivät. Ja vähänkö se surettaa! Välillä tuntuu melkein epäreilulta koko juttu. Miksi minä, joka eniten halusin kuolla, selvisin sieltä? Aivan liian moni kuoli sinne, täysin yllättäen vielä, ja osa hyvin ikävällä tavalla, mutta minä, joka yrittämällä yritin kuolla, selvisin sieltä. Se tuntuu järjettömältä! Mutta silti olen kiitollinen siitä, että selvisin. Olisin vain halunnut, että muutkin selviäisi, mutta minkäs teet. Välillä tuntuu melkein väärältä, että minä selvisin ja ne ei. Eihän mun kuulu kokea syyllisyyttä siitä, että selvisin huumehelvetistä? Hitto vieköön: ei kuulu. Taas nämä samat tunteet ja samat kysymykset pyörii mielessä. Joka kerta sama juttu. Kun pääsisin edes eteenpäin tässä suruprosessissa! 

Uskon, että pääsen ja siihen on syy. Se, että kirjoitan kirjaa elämästäni. Moni hirveän vaikealta tuntunut asia ei ole enää tuntunut niin vaikealta enää sen jälkeen, kun olen kirjoittanut niistä kirjaan. Vaikka kirjoittaminen on vaikeaa, se on myös parantavaa. Enää jopa Loikalan kartanon ajat ei tunnu niin pahalta kuin aiemmin. Ja se on merkittävä muutos. Kun olen pystynyt kohtaamaan niitä vaikeita asioita, kirjoittanut niistä, se on jotenkin auttanut mua pääsemään niiden yli. Nyt olen kirjoittamassa ajoista, jolloin eräs tärkeä ja edesmennyt läheinen ystävä ja auttaja oli elämässäni. En ole vielä päässyt hänen kuolemaansa asti, ja silti jo nyt on tullut monenlaisia tunteita, varsinkin kaipausta ja surua. Yksikin ilta itkin itseni uneen. Mutta tämä kuuluu asiaan. Ennen en ole pystynyt kunnolla suremaan hänen kuolemaansa, mutta nyt on aika. Vaikka tää on hiton hankalaa, minä kuljen tästä läpi kirjoittaen omaan tahtiin. Välillä tuntuu, etten pysty kirjoittamaan. Sitten pidän pienen breikin, ja jatkan siitten myöhemmin. Joitain asioita joutuu käymään läpi pidempään, ja siksi en kiirehdi. Parempi työskennellä omaan tahtiin ja kaikessa rauhassa. Olen kirjoittanut jo valtavan paljon, mutta silti vielä paljon puuttuu. Mutta mä etenen koko ajan ja se on pääasia. En jätä tätä hommaa kesken, en vaikka mikä tulisi. Olen sen velkaa myös teille lukijoille. Moni teistä on jaksanut näiden vuosien varrella kannustaa ja tukea mua tähänkin projektiin, ja ilman teitä tuskin olisin päässyt alkuunkaan. Te saitte mut ymmärtää, että minulla on kirjan verran kerrottavaa ja kirjan arvoinen tarina. Tarina, joka oikeasti kiinnostaa. Kiitos siis teille! Suurkiitos! 

Hulttis palaa asiaan taas. 

Vanha Jenna |--[████]>---

 

 

Moro taas! Kävin pitkästä aikaa Irc-Galleriassa katsomassa vanhaa profiiliani [Destroyer]. Kaikenlaista nousi mieleen kuvia katsellessani ja niitä tallentaessani. Voimakkain tunne oli järkytys ja kauhistus. Olen ollut hiton huonossa kunnossa silloin joskus aikoinaan. Järkytyksestä huolimatta kävin koko profiilin läpi ja tallensin kuvia Vanhasta Jennasta tulevaa kirjaani varten. Ajattelin, että voisin laittaa tännekin joitain kuvia tuosta hullusta narkkarista, joka olin aikoinaan.

Oli se Vanha Jenna aikamoinen öykkäri. Ihan kipee tyyppi. Aina sekaisin keinolla millä hyvänsä. 

"Ihan mitä vaan mikä pärähtää!" "Liinat kiinni kohti kuolemaa." "Se on myöhäistä rykiä, kun on jo mäntä pohjassa." "Kuositus on mun suosistus." Tuollaisia mottoja mulla oli, ja todellakin elin niiden mukaisesti.

En taida olla yhdessäkään kuvassa selvänä... On kauheaa nähdä itsensä tuollaisessa tilassa. En sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin en ihmettele yhtään, miksi minua kauhisteltiin. 

Harrastukset: Opiaateilla onnelliseksi. Subutexia ja vapaasukellusta. Xanoreita ja kuviokelluntaa. Amfetamiinia ja tuulipukulenkille. Kannabista ja kuumia käpyjä. Ekstaasia ja afrikkalaisia tansseja. Sieniä ja videopelejä. Metamfetamiinia ja kukkotappeluja. Silokkeja ja yksisarvisia. Mikä ei tapa, nostaa toleranssia. (Ja katossa se toleranssi olikin.)

Mul ei oo telkkaria. Syön sienii ja katon mattoo. Vedän vauhtii ja kasaan palapelejä. Subulla saan sieluni kukoistamaan. Essoja ja discotansseja. Valvoin vähän liikaa ja nyt vainottaa. Johan oli tyypillä harrastukset!

Tässä kuvassa näkyy vammainen käsi. Meni käsikin halvaantumaan kerran, kun olin liian tutkalla ollessani nukahtanut huonoon asentoon oman käteni päälle. Olen tainnut kertoa siitä täällä aikaisemminkin. Oli kauheaa kun heräsin ja vasen käsi oli halvaantunut. Eka ajatus oli: "Miten mä nyt piikitän?" Mut sit mä tajusin: Osaanhan mä piikittää molemmilla käsillä. xD 

Vammainen käsi pysyi vammaisena puolisen vuotta. Lopulta se onneksi palautui normaaliksi. Jos se olisi jäänyt vammaiseksi, kuinka olisin voinut soittaa sävellyksiäni, joista vielä tykätään paljon? Paljon olisi jäänyt sävellyksiä soittamatta ja tekemättä. Ja ihmisiltä kuulematta. Ajatuskin kauhistuttaa. Olen valtavan kiitollinen, että olen selvinnyt näinkin hyvässä kunnossa tuosta helvetistä!

Kyttäautossa taas. Poliisin vanha tuttu. Ja täydellinen typerys.

Selfieitä kyttäautossa. 

DXM:ää ja saatanallista raamattua. Erikoinen yhdistelmä, mutta toimii! (Kyl oli kipeetä meininkiä!)

Ihan sekaisin jossain päin kaupunkia. Olin tainnut valvoa liikaa ja vetänyt essoja ja piriä jo ties kuinka monetta päivää (ja yötä). 

Kerran riehuin kaverin parvekkeella. Tai ehkä useammankin kerran. Hyvä etten hypännyt sieltä. Joskus taisin yrittää, mutta onneksi joku tuli estämään.

Tosi "hyvässä" kunnossa olin tosiaan... Pelkkä luuranko ja kädessäkin viiltohaavat, joihin meinasin kuolla. Pistojäljistä puhumattakaan...

Valtavat lautaspupillit! Amfetamiinia ja ekstaasia. Vaikka olinkin ihan tutkalla, katseesta kyllä huomaa, etten ollut todellakaan onnellinen. Narkkaaminen EI ollut hauskaa. Se oli yhtä helvettiä.

Ja niin Hulttiosta tuli DXM-robotti. 

Opiaatteja, opiaatteja ja lisää opiaatteja. 

Minipupillit opiaattien käytön seurauksena. Välillä silmät loisti lautasina, välillä taas pupillit olivat neulankärkinä. Lasittunut katse ja sekava pää, ei voi olla huomaamatta, että tuo tyttö vetää...

Helevetin satanisti. Olin tuolloin. Mutta en onneksi enää. Vaikka tyylini onkin edelleen pukeutua mustaan, en ole enää satanisti. Ja tyyliini on tullut myös joitain esteettisiä muutoksia. Asiallisempaan suuntaan. Jopa vanhukset tykkää nykyään mun tyylistä. Olen kuulemma kaunis kuin kukka. Aikaisemmin minua kauhisteltiin, vaan ei onneksi enää!

Ja mitähän hittoa mä tuossakin olen mennyt vetämään? Varmaan oli taas "Sekakäyttö kunniaan!"- päivä, ja niitä päiviä oli todella usein.

Nistiäinen vetää röökiä. Ja pilveä. Polttipa vielä kärpässieniäkin ja ties mitä salviaa ja muuta möyhyä.

Notkut. Ei hajuakaan, mitä taas olen kiskonut, mutta ainakin kama toimii. Huh huh. Nää notkukuvat on kyllä sieltä noloimmasta suunnasta. 

Siinä näkyy taustalla mun piirtämä susi. Joskus piirtelin kamapäissäni ja onnistuin saamaan aikaan ihan jees kuvia. Mutta ei se ole mitään verrattuna tähän nykyiseen taiteiluun, jota harrastan, ja vieläpä selvänä. Paljon parempi näin. On ihan mukava muistaa, milloin on minkäkin kuvan tehnyt, kuin sekoipäissään ihmetellä, että milloinkas minä tuonkin tein.

Jotenkin kylmä katse. Olin tuolloin täynnä vihaa ja raivoa, ja joissakin kuvissa niistä näkyy välähdyksiä. Maksimaalisen megavitutuksen multihuipennus.

Itsesaastutus, perseestä oleminen, mielentilahäiriöt, tutkimuskemikaalit ja salaiittoteoriat olivat tyypillisiä harrastuksiani tuohon aikaan. Eniten arvostin itsesaastutusta.

Ei niillä opiaateilla onnelliseksi tule. Ei tule. Se on vain kemiallinen illuusio, joka kestää aikansa ja haihtuessaan jättää vain kauhean olon, jonka vuoksi sitä on otettava aina vain lisää ja lisää. Sellainen on kaukana onnellisuudesta. Se on aineiden orjuutta. 

Eläimellinen Hulttio hulluuden tilassa. Mitähän sillä on tässäkin mielessään? (En voi muistaa. Olin liian tutkalla. En edes muista, missä kuva on otettu.) Ilmeestä vaan näkee, että jotain kiusaa sillä on taas mielessään.

Pärinä Pore OY ja Lautaspupillien yhdistys. 

Nuori nistiäinen noin 20-vuotiaana. Ja pistojäkiä näkyy.

Amfetamiini-Ekstaasi-Lautaspupillit. Tuima katse ja pistojälkiä kädessä. On vastenmielistä edes nähdä noita jälkiä. Voin pahoin.

Opiaattiautuus tai jotain sen kaltaista. Ainakin opiaatteja on vedetty, mutta autuudesta ei näytä olevan tietoakaan. Eikä ihme. "Sumea katse ja pehmennyt pää, Hulttiksen tässä sä näät..."

Emperorin paita ja lautaspupillit jälleen kerran. Hemmetin piripää!

Neulankärkipupillit opiaateista. Onnellisuudesta ei tietoakaan. Huumeiden avulla on turha etsiä onnellisuutta. Se tuo vain mukanaan helvetillisien aineiden orjuuden, joka ei todellakaan ole ihanaa eikä hauskaa. Hauskaa voi pitää paljon fiksummilla tavoilla ja ihania asioita on paljon enemmän ilman aineita. Aineet eivät tuo onnellisuutta, päinvastoin. En suosittele kenellekään sellaista elämää. Se on helvettiä. Ja sekin on liian lievä sana kuvaamaan sitä kauheutta, mitä huumemaailmassa on. 

Helvetin piripää lautaspupillihullu! 

Ja tässäkin! Piripää, piripää, piripää, vitun idiootti.

ADHD pipo, Dimmu Borgirin paita, subua ja pistojälkiä. Todella surullista katsottavaa. 

Kylmä tyyppi, vaikka käyttäjäkaverit kutsuivatkin mua SymppisSatanistiksi. 

Ja olinhan minä symppis tuolloinkin. Olen aina ollut, siitä ei pääse mihinkään. 

Mutta mun oli pakko piiloutua kylmän ja kovan narkkarin kuoren sisään. Muuten en olisi selvinnyt siinä maailmassa. Vain läheisimmät kaverit pääsivät näkemään minun symppis-puoleni ja herkkyyteni. 

Hitto noita pistojälkiä. Voin taas pahoin. Onneksi tuon ajan kamerat eivät olleet yhtä tarkkoja kuin nykyään, mutta siitä huolimatta pistojäljet ovat nähtävissä molemmissa käsissä.

Masentunut ja yksinäinen mummonpotkijanarkkari. En onneksi potkinut mummoja, mulla on aina ollut myötätunto ja kunnioitus vanhuksia kohtaan. Mutta masentunut narkkari olin kyllä.

"OMG taivaalta tippuu nappeja!" oli tämän kuvan kuvateksti. 

Siinä on Bandidosin support-paita sekavan Hulttion päällä. Ja Dark Funeralin lippu taustalla. 

Hemmetin puolinotku-notku. Sekakäyttöä ilmiselvästi.

PiriPrinsessa Jenna Isa Mirella. Kannattaa pysyä kaukana, se saattaa puraista ja repiä korvatkin päästä... jos sille päälle sattuu.

Amfetamiinin voimilla jaksoi valvoa vaikka kuinka pitkään. Mutta sitten alkoi psykoosit paukkua ja homma meni entistäkin hullummaksi. Olen kirjoittanut mun tulevaan kirjaan jo useammasta amfetamiinipsykoosista, muunmuassa. Niitä kirjoittaessani olen saanut nauraa, vaikka ne olikin kauheita tilanteita silloin kun ne tapahtui. Mutta jälkeenpäin niistä löytyy huvittavia puolia. En silti halua kokea enää yhtäkään piripsykoosia, enkä varmasti tule kokemaankaan, koska en enää narkkaa. Ellen sitten retkahda. Ei, en tahdo retkahtaa!

PiriPrinsessalla lautaspupillit loistaa... Niissä on nähtävissä kylmää intoa, joka ei tiedä, mihin suuntautuisi, ja niinpä homma menee yhdeksi säätämiseksi, on monta rautaa tulessa, tekemistä riittää ja suu käy koko ajan ja juttua riittää...

Helevetinmoinen hullunkiilto silmissä! Iiik! Hullu! Varokaa! Se hyökkää!

Vihamielinen PiriPrinsessa. Välillä viha meinasi päästä valloilleen ja silloin oli usein käydä huonosti. Hulttiksen viha ei ollut tuolloinkaan leikin asia. Eikä taida olla vieläkään. Pelkään itsekin omaa vihaani, joka aika ajoin tulee esiin (onneksi lievempänä kuin ennen) kun traumat palaavat mieleen tai jokin triggeröi mun haavoja. Onneksi en ole enää sellainen raivopää kuin ennen. En ole saanut enää yhtäkään raivokohtausta 8 vuoteen! Raivarit jäivät pois, kun sain ADHD-lääkityksen. Ja se on valtava helpotus.

Kummajainen lautaspupilli piripää nistiäinen pöpökki piu piikkiJenna raivonarkkari.

Hyi helv... noita pistojälkiä! Ja hyi tuota murhanhimoista katsetta! Metamfetamiinia ja hemmetin kovia ekstaasinappuloita piikitettynä jo ties kuinka monetta päivää...

Metamfetamiini-Ekstaasi-Lautaspupillit ne vasta ovatkin isot ja loistavat! Näyttää kuin silmät olisi kokonaan mustat. Hui hitto miten kovaa se kama oli silloin... Muistan, kuinka pelkäsin jokaisella piikillä, että lähteekö henki, ja toisaalta toivoin, että lähtee, toisaalta taas en, koska halusin vetää sitä vielä lisää. 

Pist pist pistojäljet hyi hitto. Mutta ei tää vielä mitään, pahempaa on luvassa... 

Molemmat kädet tykitetty täyteen reikiä. Taipeet, ranteet, kämmenselät, sormet... Jaloista puhumattakaan. Voin pahoin kun katson noita jälkiä, ja mun käsissä alkaa tuntua sellainen vastenmielinen kutina vanhojen pistoarpien kohdilla. Hyi! Saan väristyksiä ja aloin juurikin vapisemaan... 

Hyi hyi hyi! Oksettaa... On inhottavaa nähdä omat kädet tuossa kunnossa. Hyi helvetti vieköön! Voin todella pahoin.

Ja tässä vielä muka tyytyväinen opiaattionnellisuuden ilmentymä. Huh huh! Oli hiton rankkaa käydä läpi nää kuvat. Vieläkin vapisen ja koen pahoinvointia. Mutta on vaan hyvä, että nää nistikuvat herättää minussa vastenmielisyyttä. Se vastenmielisyys suojelee mua. Enpähän ainakaan tahdo palata enää tuohon entiseen elämään. Vaikka Vanha Jenna välillä repii ja riuhtoo, en anna sille enää valtaa. 

Olen valtavan kiitollinen, että olen tässä, nyt, muuttuneena, omana aitona itsenäni. Sain kasvaa ulos narkkarin kuoresta ja tulla omaksi aidoksi ja oudoksi itsekseni. Sain tulla taiteilijaksi, vieläpä monilahjakkaaksi sellaiseksi. En olisi ikinä osannut aavistaa, että näin voisi käydä. Luulin kuolevani huumemaailmaan, mutta minä selvisin sieltä hengissä. Olen kiitollinen.'

Vaikka välillä koenkin melkein syyllisyyttä siitä, että minä selvisin sieltä ja todella moni muu kuoli sinne. Tosi moni hyvä tyyppi meni kuolemaan, ja taas ne kuolleet käyttäjäkaverit kummittelee mun mielessä. On jälleen se aika vuodesta, kun on aika surra kuolleita käyttäjäkavereita. Tuntuu melkein epäreilulta, että minä, joka halusin eniten kuolla, selvisin sieltä, ja ne muut menivät kuolemaan ja moni jäi sinne odottamaan kuolemaa. Kyselen usein tätä "Miksi?"- kysymystä, johon en kuitenkaan tule saamaan vastausta. Siksi on turhaa kysyä miksi, koska siihen ei aina ole vastausta. Niin vain kävi, eikä sille voi mitään. 

Mutta vaikka vajoankin välillä syviin vesiin ja surun syövereihin, olen silti erittäin kiitollinen. Kiitollinen tästä uudesta elämästä ja kiitollinen jopa siitä vanhasta elämästä, koska sekään ei ollut turhaa. Koska olen itse kärsinyt, voin olla tukena niille, jotka kärsivät. Se on mun tehtävä ja tahdon tehdä sen tyylillä ja uskollisesti. 

 

Hulttis palaa taas asiaan!