Todellisuuden pakenemisen turhuudesta

 Hulttis täällä taas moi! Ajattelin taas kirjoittaa tännekin vaihteeksi. Ulkona on ahdistavan pimeää ja olen huomannut, että taas tän syksyn aikana mulla on ollut enemmän huumeisiin liittyviä kiusauksia. Varsinkin narkkaamiseen keskittyviä unia on ollut liiankin paljon. Melkein joka yö vedän kamaa unissani ja se narkkaamisen pakkomielteisyys tulee voimakkaasti esiin unissa. Pakko vetää kamaa. Ihan mitä vaan mikä pärähtää. Pakko piikittää kaikki. Piikki on ystävä joka pelastaa hädästä. Joissakin unissa en muuta teekään kuin piikitän. Ja teen kaikkeni saadakseni kamaa. Yhdessäkin unessa tappelin kaverin kanssa viimeisestä subupalasta, vaikka olin vetänyt niistä suurimman osan. Huusin vaan: "Se on mun!" ja taistelin kaikin voimin saadakseni subupalan. Hitto mitä paskaa oikeasti. 

En halua nähdä tällaisia unia! Se on kidutusta. 

Ja kun sitten herään, joudun tarkistamaan käsivarret, et eihän niissä ole neulan jälkiä ja kauhulla ajattelen, et enkai ole retkahtanut. Vielä näinkin monen vuoden jälkeen huumemaailman asiat kiusaa ja vaivaa. Onneksi ei ole enää ollut varsinaisia huumehimoja, ei ole tehnyt enää mieli niitä. Mutta kyllä se Vanha Jenna edelleen repii ja potkii ja kuiskii: "Eikö olisi kiva kokeilla, miltä ne aineet tuntuu pitkästä aikaa?" tai: "Etkö muista miten ne aineet vei pois kaiken tuskan ja ahdistuksen? Eikö olisi mukavampi olla euforiassa eikä dysforiassa?" Vastaan sille yleensä: "Turpa kiinni! Minä en halua mitään kemiallista illuusiota turruttamaan tuskaani. Se olisi vain todellisuuden pakenemista eikä siitä olisi mitään hyötyä. Minä en palaa enää niihin kuvioihin! En heitä elämääni hukkaan." 

Kamahimot ei ole enää niinkään himoja, vaan kiusauksia. Koen voimakasta vastenmielisyyttä narkkaamista kohtaan, mutta välillä tulee niitä yllykkeitä, jotka aiemmin johtivat ankaraan narkkaamiseen. Asiat, jotka tuottavat tuskaa, kipua tai ahdistusta, oli aiemmin syy vetää aineita. Enää ei ole. Mutta silti kiusauksia tulee. Ja viime aikoina mieleen on tullut enemmän muistoja huumehelvetistä. Ehkä se kuuluu asiaan. Ei tän taistelun kuulukaan olla helppo. Ja mitä useamman kiusauksen voittaa, sitä helpompi niitä on vastustaa. Nää kiusaukset siis vain vahvistaa mua. 

Muistan, miten vaikeita ekat vuodet olivat. Silloin olin heikoilla ja jatkuvasti tuli kamahimoja, jotka oli tosi voimakkaita. Ulkonakin liikkuessa tuli mieleen paikkoja, joissa olen vetänyt kamaa ja jo pelkästään ne paikat ja muistot herätti kamahimot. Nykyään pystyn kulkemaan niiden paikkojen ohi ilman kamahimoja. Saatan jopa huvittuneena naurahtaa, että tuollaikin tuli sitten käytyä vetämässä piikki. Se, että pystyn suhtautumaan myös huumorilla siihen vanhaan elämään, on vain hyvä juttu. Ja olenkin saanut aikaan monia vitsejä Vanhan Jennan toilailuista. Työpaikallakin ollaan saatu porukalla nauraa niille jutuille. 

Vaikka ne ekat vuodet olivat hemmetin vaikeita, silti olen nyt tässä, jo seitsemättä vuotta elän uutta elämää. Ja olen vahvistunut voittamalla kiusauksia. Alussa olin heikkohermoinen ja hätäinen. Nyt olen kärsivällinen ja vakaa. Välillä tietenkin hajoilen, kun mieli rakoilee ja traumat puskee pintaan. Mutta se on normaalia. Ennen en olisi kestänyt kohdata niitä tuskaa tuottavia asioita. Nyt suorastaan haluan kohdata ne ja käsitellä ne. Ja se on hyvä juttu. 

Jos vieläkin jatkaisin traumojen pakenemista, en voisi kasvaa. Jos en käsittelisi tunteitani, en voisi kasvaa. Jos en kohtaisi tuskaa, en voisi kasvaa. Todellisuuden pakeneminen on turhaa. Se vain estää kasvun. Ja myös itsensä pakeneminen on turhaa. Sekin estää kasvun. Moni vaan ei kestä kohdata todellisuutta ja itseään totuuden mukaisesti. Siksi valitaan itsepetos ja valheessa eläminen. Kehitetään oma illuusio, jossa eletään. Ja jos todellisuus tulee liian lähelle, sitä vastaan hyökätään vihalla. Ja jos omat ongelmat ja viat tulee liian lähelle, niistä syytetään toisia. Vika ei ole minussa. Olen vain viaton uhri, joka ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa. Kaikki muut ovat syyllisiä, minussa ei ole mitään vikaa. Ja tietenkin minä olen aina oikeassa ja muut väärässä, jos eivät ole samaa mieltä kanssani. Hyvähän sellaista on uskotella itselleen, kun silloin voi välttää vastuun ottamisen. On heikkoutta syyttää toisia omista virheistään. Jos ei voi kohdata omia vikoja ja virheitä rehellisesti, silloin joutuu valehtelemaan itselleen jatkuvasti enemmän ja enemmän. Ja syyttämään muita sitäkin enemmän. Ihmettelen vaan, että kuinka kukaan jaksaisi elää tuollaisessa kuplassa. Se puhkeaa joskus kuitenkin. Eikä itsepetos hyödytä mitään. Se vain estää kasvun ja uuden oppimisen. Jos ihminen syyttää jatkuvasti toisia omista virheistään, hän ei voi tulla tuntemaan itseään aidosti. Itsetuntemukseen kuuluu omien vikojen ja virheiden tunnustaminen ja tiedostaminen. Ja myös vastuun ottaminen. Muuten jää vain keskenkasvuiseksi kakaraksi, joka elää aikuisen kropassa.

Tämmöistä tuli tänään mieleen. 

On aika erikoista, miten kirjoittaessa asiat vain menee miten menee. Aloitan yhdestä aiheesta, ja pian kirjoitakin jo jostain ihan muusta. Ehkä sen kuuluu mennä niin. Hyvähän se on, jos ajatus kehittyy ja etenee asiasta a) asiaan b) ja c) jne. 

Ja tekstin tarkoitus ei ole loukata ketään eikä syyttää ketään. Ilmaisin vain ajatuksiani. Jos joku ottaakin itseensä, ottakoon. Se kertoo, että mun sanat koskettivat jotain kohtaa, joka olisi itsessään hyvä kohdata. Yleensä jos ihminen suuttuu tällaisesta puheesta, se kertoo, että se osui liian lähelle omaa kuplaa. Mun sanojen tarkoitus ei ole loukata, mutta jos joku loukkaantuu, se on hänen reaktio. En ole vastuussa siitä, miten kukin reagoi mun sanoihin. Sanoillani on hyvä tarkoitus ja toivon, että suurin osa lukijoista ymmärtäisi sen. 

On tämäkin huvittavaa, kun joutuu puolustamaan omia sanojaan. Eihän siinä ole järkeä. Sanoin mitä sanoin, ja sanoin sen asiallisesti. Nykyään vaan joutuu varomaan sanojaan (mikä on väärin), kun joku voi loukkaantua! Eihän se ole minun vastuulla, miten kukakin reagoi. Eikä loukkaantuminen ole paha asia. Jokainen loukkaantuu joskus. Mitä sitten? Kukin ottakoon itse vastuun omista tunteistaan. Jos me joudutaan alkaa varomaan sanojamme, koska joku saattaa loukkaantua, sehän kapeuttaa sananvapautta. Ja pian ei kukaan uskalla sanoa enää mitään. En todellakaan halua kirjoittaa tätä blogia jonkin itsesensuurin läpi! 

Mutta minä luotan teihin lukijani, ja uskon, että te ette vähästä loukkaannu, ja ymmärrätte kyllä sen, mikä mieli Hulttiksella on. Tekstieni tarkoitus ei ole loukata, vaan herättää ajattelemaan ja antaa tukea ja toivoa. Olla varoittava esimerkki sekä toivon tuoja. Tsemppiä kaikille ja pysytään lujana kiusauksissa! Ei luovuteta koskaan! 

Monstera Madness näyttelyn mainoksia

 Olen taas touhuillut kaikenlaista, 

tehnyt taidetta monenlaista. 

Välillä mua väsyttää 

ja sit on mentävä lepäämään. 

Täytyy muistaa levätä, 

että jaksaa työtä tehdä. 

Mulla taas monta rautaa tulessa on, 

ja ajantajuni on olematon. 

Aika vain menee 

ja Jenna taidetta tekee. 

Tuntuu että oon irti ajasta, 

ja kadonnut kokonaan tästä maailmasta.

En tiedä saanko kaiken valmiiksi ajallaan, 

täällä hommat on hieman hajallaan. 

Mutta mitä siitä, 

eiköhän tässä aika riitä! 

Taidetta on vähän siellä sun täällä, 

ja valtavat Flow -tilat on taas päällä. 

Palanko loppuun taas vai en, 

vielä on olo aika voimallinen. 

Tai sitten mä vaan kuvittelen, 

ja uuvuksissa hulluttelen.

Ehkä mä kaiken valmiiksi saan, 

kun teen tyylillä hommat innoissaan. 

No voi hitto mitä runoilua taas pääni suoltaa... Melkein nolottaa. En taida olla enää ihan järjissäni tai sitten vain hulluttelen. Mun oli tarkoitus laittaa tänne kuvia mun tekemistä Monstera Madness näyttelyn mainosjulisteista, mutta aloinkin kirjoittamaan blogitekstiä runomuodossa. Ihme sekoilua taas. Mutta laitan tänne myös niitä mainoksia. Olen tehnyt niitä paljon ja jokainen mainos on erilainen. Eilen aloitin mainosten levittämisen ja voisin laittaa tännekin kuvia mainoksista aika ajoin. 

Tuntuu vaan hassulta, kun olen nähnyt paljon vaivaa mainosten tekemiseen, ja nyt vien niitä sinne tänne eri paikkojen ilmoitustauluille. Ne on siellä aikansa ja toivon, että ihmiset näkisi ne. 

Ja sit ne menee roskiin. 

Se on hieman surullista. Mutta minkäs teet. Paperia se vain on, ja ne on mulla tallessa tietokoneella. Minä vaan kiinnyn usein tuotoksiini. Mutta näiden mainosten tehtävä on vain mainostaa tulevaa näyttelyä, ja kun ne ovat hommansa hoitaneet, ne menee roskiin. Hyväksyn sen. 

Tää näyttelyn tekeminen on aika erikoista hommaa. On mahtavaa tehdä taidetta, mutta sitten se näyttelyn suunnittelu ja ripustaminen on oma juttunsa. Se on aika työlästä ja vaikeaa, mutta onneksi saan siihen apua. Näyttelyn avajaiset on vielä kysymysmerkki. En ole varma, kuinka nopeasti näyttelyn saa valmiiksi, mutta tarkoitus olisi saada se valmiiksi Tammikuun ekalla viikolla. Ilmoittelen siitä sitten kun tiedän paremmin. 

Välillä mua melkein pelottaa tää koko juttu. Onko tekemäni taide katsomisen arvoista? Ainakin tähän asti on ollut, mutta väkisinkin tulee mieleen ihan hölmöjä kysymyksiä, kuten: mitähän muut tästä ajattelee? Mitä väliä silläkään on? Entä jos töistäni ei tykätä? No sitten ei tykätä. Mutta tähän asti niistä on kyllä tykätty valtavasti. Ja moni odottaa näyttelyä innolla. Turha mun on vatvoa tällaisia kysymyksiä. Se todella on turhuuksien turhuutta. Mutta entä jos näyttelynikin on turhuuksien turhuutta? No sitten on, mutta onpahan ainakin komeaa turhuutta. Toivottavasti. 

Mikä hemmetin epävarmuus minuun taas iski? Äly hoi Hulttis! Nyt tuntuu etten saa aikaan mitään järkevää, joten on parempi olla hiljaa ja mennä rakentamaan lämmin pesä, jonne voin piiloutua. 

Tässä tulee muutama mainos, jotka olen jo saanut laitettua ilmoitustauluille. 

Noniin. Siinä ne nyt on. Vielä on 20 mainosta laittamatta. Kyllä nekin paikkansa löytää, kunhan jaksan liikkua. Nyt ainakin väsyttää niin paljon, ettei jaksa liikkua. Ehkä huomenna. Kyllä. Minä teen sen huomenna. Minä liikun. Huomenna. Enkä siirrä sitä enää ylihuomiseen. Minä perhana vieköön teen sen. Hulttis ei luovuta. Älä luovuta sinäkään, rakas lukijani. 

Hulttiksen terveiset

Noniin. Ajattelin laittaa tänne itse tekemiäni julisteita, joihin olen kirjoittanut rohkaisevia lauseita teille lukijoille. Samalla olen rohkaissut myös itseäni ja muita, jotka ovat nämä kuvat nähneet.

Toivottavasti näistä olisi edes jotain hyötyä. Ainakin näiden tekeminen on ollut mukavaa. Olen ajatellut, mikä olisi sellaista, mitä haluaisin sanoa vaikeuksissa oleville. Ja koska olen hyvä rohkaisemaan toisia, ei näiden lauseiden keksiminen ole ollut vaikeaa. Ne ovat vaan tulleet.

Tein näitä aika monta.. Toivottavasti en laittanut liian monta yhdellä kertaa. Halusin nyt kuitenkin laittaa nämä. Ehkä sillekin on syynsä, miksi laitoin nämä tänne tänään.

Tää on yksi mun motto. Ja se pitää paikkansa. Oma kokemus sen todistaa.

On se aika huvittavaa, että "toivoton tapaus" puhuu toivosta. Vaikka ihmiset leimasi minut toivottomaksi tapaukseksi, ja aikanaan uskoin siihen itsekin, silti olen tässä nyt ja saanut uuden elämän. Toivottomia tapauksia ei ole! Eikä ole toivottomia tilanteitakaan.

Tämäkin on kuin kortti. Olisi hauska tulostaa näitä ja lähettää ihmisille. Ehkä minä vielä teen niin joku päivä. Uskon, etten ole tehnyt näitä turhaan. Jos edes yksikin näistä rohkaisee jotakuta, en ole tehnyt näitä turhaan.

Ei asiat tapahdu turhaan. Ei edes särkyminen. Olen huomannut, että omista haavoistani on jopa hyötyä. Ne ovat auttaneet minua kasvamaan ja oppimaan uutta. Haavojeni kautta voin auttaa muita haavoittuneita. En usko, että kukaan särkyy turhaan. Särkyminen voi olla jopa lahja. Ainakin minä koen oman särkymiseni niin. 

Ei elämän kuulu olla helppoa ja hauskaa. Ilman vaikeuksia me ei voitaisi kasvaa. Ja ilman vaikeuksia me ei osattaisi arvostaa hyviä hetkiä. Arvelen, että helppo elämä on enemmän kirous kuin siunaus. Helppo elämä ei opeta meitä, ei kasvata meitä eikä auta meitä ymmärtämään toisten tuskaa. Helppo elämä voi tehdä ihmisestä itsekkään paskiaisen, joka ajattelee vain omaa etuaan. En ikinä vaihtaisi vaikeaa elämääni helppoon elämään. Se olisi liian tylsää ja tyhjää elämää.

Tämän olen havainnut omassa elämässäni. Ja se on lohdullista. Vaikka me ei aina nähdä sitä, miksi meille tapahtuu mitäkin, siitä voi olla varma, ettei mikään tapahdu turhaan. Kaikella on tarkoitus. Myös tuskalla. Se, miten siihen suhtautuu, on tärkeämpää kuin se, mitä meille tapahtuu. Toiset katkeroituu tuskasta, toiset taas näkevät sen mahdollisuutena kasvaa ja oppia uutta. 

Kerrankin TraumaJenna ja LuonnonlapsiJenna ovat samaa mieltä. Usein me taistelemme keskenämme siitä, miten tulisi toimia, mutta tässä olemme yksimielisiä. Me emme luovuta koskaan!

Kenenkään ei tule suostua toisten julmaan kohteluun. Ihmisen ei kuulu alistaa  eikä hallita toisia, sellainen toiminta on vääristynyttä. Ihminen voi hallita vain itseään. Jos ihminen alkaa alistaa ja hallita toisia, jokin on pielessä. Sellaiseen kohteluun ei kuulu alistua. Se on henkistä väkivaltaa, jonka tarkoitus on nujertaa toinen ja riistää toisen ihmisarvo. Sitä ei pidä koskaan hyväksyä!

Näin on. Jotkut eivät näe sitä, että erilaisuus on lahjaa ja se rikastuttaa meitä. Olisi kamalaa, jos me kaikki oltaisi samanlaisia, samaan muottiin väkisin tungettuja, massaa, josta ei erotu kukaan. Minuakin vihattiin koko kouluaika, koska uskalsin olla erilainen, oma outo itseni. En käsitä, miksi erilaisuus herättää ihmisten vihan. Ehkä taustalla on pelkoa. Ne, jotka eivät pysty hyväksymään toista omana aitona itsenään, ovat umpimielisyytensä vankeja. Ja umpimielisyydessään he yrittävät ahtaa väkisin toisia samaan muottiin. Se on väärin. Ehkä he vihaavat erilaisuutta siksi, etteivät he itse uskalla olla omia aitoja itsejään. Mene ja tiedä. On järjetöntä pilkata ja vihata niitä, jotka uskaltavat olla aitoja. Sellainen toiminta kertoo vain ihmisen omasta heikkoudesta.

 

Tämäkin on yksi mottoni. Nämä sanat ovat rohkaisseet monia kokeilemaan asioita, joita eivät olisi uskaltaneet kokeilla ilman rohkaisua. Joskus me jäädään pelkomme vangiksi, eikä uskalleta edes yrittää. Entä jos kaikki meneekin pieleen? Entä jos se ei onnistu? Mitähän muut ajattelevat? Mitä väliä? Se selviää vain yrittämällä! Nämä kysymykset saavat ihmisen jumiin. On turhaa ajatella sitä, meneekö jokin yritys pieleen, jos ei edes yritä. Silloin se ainakin menee pieleen. On turhaa kysyä, onnistuuko jokin asia, jos ei uskalla edes yrittää. Silloin se ei ainakaan onnistu. On vieläkin turhempaa miettiä sitä, mitä muut mahtavat ajatella. Sillä ei ole väliä! Tärkeintä on, että itse yrittää parhaansa. Muiden mielipiteillä ei ole niinkään väliä. On parempi edes yrittää kuin olla yrittämättä. Jos edes yrittää, on parempi mahdollisuus onnistua. Jos ei edes yritä, ei ainakaan onnistu. Silloin ei myöskään kehity. Eikä me voida etukäteen tietää, miten asiat menee. Aina kannattaa yrittää. Kun on yrittänyt, ei tarvitse syyttää itseään siitä, ettei yrittänyt. Ja vaikka epäonnistuisi, sekin voi olla hyödyllinen ja opettavainen kokemus. Usein juuri epäonnistumiset opettaa ja ohjaa onistumiseen.

Todellakin. Luovuttaminen ei ole hyödyllistä. Meitä ei ole luotu luovuttamaan. Opin sen itse juuri luovuttamalla. Luovutin entisessä elämässäni monta kertaa, ja pikkuhiljaa aloin huomata luovuttamisen turhuuden. Luovuttamalla ei ainakaan edisty eikä selviä vaikeuksista. Silloin vaan jää paikalleen, eikä mikään muutu. Kun ihminen luovuttaa, silloin hän alistuu pahan edessä. Ja jää siihen itsekin kiinni. Ja lopulta katkeroituu. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto! Jos haluaa selvitä vaikeuksista, ei pidä koskaan luovuttaa. Jos haluaa kasvaa ja kehittyä, ei kannata luovuttaa. Luovuttaminen johtaa vain saamattomuuteen ja se tekee meistä luusereita. Usein luovuttajasta tulee olosuhteiden uhri, joka valittaa sitä, kuinka kauheita elämä ja muut ihmiset ovat olleet hänelle, eikä itse huomaa, miten kauhea hän on itse ollut muille. Luovuttaja katkeroituu, koska ei viitsi taistella vaikeuksia vastaan. Ja katkeruudessaan hän syyttää kaikesta vain toisia. Hän on olevinaan viaton uhri, jolla on oikeus syytellä toisia ja myrkyttää ympäristöään, mutta ei huomaa omaa vääristynyttä toimintaansa. Tällaisen ihmisen lähellä ei ole terveellistä olla, eikä ole ihme, että kaikki ihmiset kaikkoavat hänen ympäriltään ja hän jää yksin. Tästäkin huolimatta luovuttaja usein jatkaa toisten syyttelyä, ei mene itseensä eikä tunnista eikä tahdo tunnustaa omaa toimintaansa. Niin kauan kuin luovuttaja pysyy katkeruudessaan eikä aio lakata luovuttamasta, hän on oman toimintansa vanki.

Asenne vaikuttaa enemmän kuin olosuhteet. Annan esimerkin omasta elämästäni, koska en voi puhua muiden puolesta. Moni ihmettelee, miten minä voin olla näin positiivinen ja kiitollinen kaiken kokemani jälkeen. Syy on asenne. Näen vaikeudet haasteina ja mahdollisuuksina kasvaa. Valitsen elämän, en kuolemaa. Valitsen anteeksiannon enkä katkeruutta. Valitsen toivon enkä toivottomuutta. Aion taistella enkä paeta. Tahdon kasvaa enkä taantua. Tahdon elää totuudessa enkä valheessa. Tahdon arvostaa tosia enkä syytellä muita omista ongelmistani. Olen kiitollinen enkä katkera. Ja olen kiitollinen myös haavoistani vaikka ne sattuivat, ja myös vaikeuksista, koska ne opettavat minua hyvin monella tavalla. Vaikeuksien tullessa en lannistu, vaan kysyn, mitähän kerrottavaa tälläkin vaikeudella on minulle. Ja vaikka olen joutunut kärsimään, en pidä sitä turhana. Olen kärsinyt osittain omasta syystäni, oman hölmöyteni vuoksi, ja ilman näitä kärsimyksiä en olisi tajunnut omaa hölmöyttäni, vaan olisin jatkanut samalla tavalla. Olen kärsinyt myös toisten takia, mutta sellaista elämä on. Kukapa täällä ei olisi joutunut kärsimään toisten takia? En silti syyttele toisia, enkä koe enää vihaa ja katkeruutta niitä kohtaan, jotka ovat minua satuttaneet. Anteeksianto vapautti minut vihasta ja katkeruudesta. Koska olen itse saanut paljon anteeksi, tahdon myös antaa anteeksi niille, jotka ovat minua satuttaneet.

Sama ajatus uudestaan hieman eri muodossa.

Mitäpä tähän lisäisi. Kunpa jokainen voisi käsittää tämän sydämellään, ettei kukaan heittäisi itseään eikä elämäänsä hukkaan.

Taas tätä aitoa Hulttista, joka usein käyttää sanaa paska. Vaikka paskoja asioita tapahtuu, silti ei ole hyödyllistä jäädä paskaan makaamaan. Puhun kokemuksesta, olen siellä paskassa maannut, ja voin sanoa, ettei se ollut kivaa eikä siitä ollut mitään hyötyä.

Nimenomaan! Olen samaa mieltä itseni kanssa! On hassua kommentoida omia julisteitaan. Täydentää omia sanojaan. Tää homma alkaa jo huvittaa. 

Jees! Kuten olen sanonut, luovuus ja mielekäs tekeminen on parasta traumaterapiaa. Ja se, joka yrittää niitä lytätä ja estää, on täysi ääliö, joka ei ymmärrä toisen parasta. Jokaisen tulisi voida tehdä niitä asioita, joista tykkää. Jokainen meistä on omalla tavallaan luova. Vaikka kaikki eivät ole taiteilijoita, silti kaikki ovat luovia. Luovuus vain esiintyy meissä eri tavoilla. Ja siksi sen pitäisi antaa kukoistaa, koska eri ihmisten erilainen luovuus vain täydentävät toisiaan.

Tämän julisteen tein tänään. Aamukoomassa vieläpä. 

Tää on jatkoa edelliselle aamukoomassa tehdylle julisteelle. 

 Ja vihdoinkin viimeinen juliste. Toivottavasti jaksoit lukea tämän pitkän tekstin loppuun kuvineen päivineen. Ja toivottavasti tästä oli edes jotain hyötyä. Nyt alan olla jo ihan tööt, joten eiköhän ole aika sanoa taas hei hei ja palataan. Kohta loppuu työtkin. Tässä oli Hulttiksen terveiset tältä erää. Moni näistä julisteista on kirjoitettu ja tehty syvän masennuksen ja The Grande Finalen keskellä. Niistä huolimatta olen pystynyt säilyttämään positiivisen toiveikkaan asenteeni, vaikka ei se ole helppoa ollutkaan. Välillä olen ollut ihan toisissa ajatuksissa, mutta onneksi en ole lannistunut niiden takia. Välillä on vaikeaa, mutta juuri siksi olen nämä tehnyt, että vaikeuksissa olevat ihmiset voisivat saada rohkaisua ja muistutusta siitä, että pahimmissakin hetkissä on toivoa. Don't ever give up, my dear reader!

Yli-innokas kokemusasiantuntija

 Tänään mulla oli kokemusasiantuntija toimeksianto. Pidettiin kokemustarinaluento yhden toisen kokemusasiantuntijan kanssa. 

Taidan olla hieman liian yli-innokas kokemusasiantuntija, koska menin tähän tilaisuuteen jo viikkoa etuajassa. Viime viikon tiistaina olin siinä käsityksessä, et se olisi ollut silloin. Ja minä kävin paikan päällä ja ihmettelin kun ketään ei ollut paikalla. 😁 Soitin sitten tilaajalleni, ja hän kertoi, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Hän olisi mielellään ottanut minut jo kertomaan tarinani, mutta kun ei ollut kuulijoita paikalla. Olin taas sekoillut päivissä! Kiitos The Grande Finalen päivätkin menee sekaisin. Mutta ei se mitään! Vähän hassuahan tuo oli. 

Tänään menin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja menin sinne valtavan jännityksen vallassa. Jenskaa jänskättää aina kun on mentävä ihmisten eteen puhumaan. Vaikka tarinan kertominen sujuu jo hyvin, silti jännitän. Mutta se on vain hyvää jännitystä. 

Pidettiin kokemustarinaluennot ja molempien tarina oli vaikuttava. Yleisö tykkäsi selvästi. Minä puhuin viimeisenä ja kun menin ihmisten eteen, istuin pöydälle ja vapisin. Sanoin, että kylläpäs tuntuu hurjalta olla tässä. Siinä minä istuin pöydällä jalat heiluen kuin mikäkin ADHD ihmisten edessä ja kerroin rankan tarinan elämästäni. Vaikutti siltä, että sain hyvin välitettyä tunteet ja kaikki oli täysillä mukana. 

Yhdessä vaiheessa meinasin alkaa itkeä, kun kerroin huumemaailmasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Olin lähellä hajota, mutta onneksi pysyin kasassa. Eikä sekään olisi ollut vakavaa, jos olisin itkenyt. Enkä ollut ainut, jolla oli tippa linssissä. Huomasin, että moni oli hyvin liikuttunut ja välillä järkyttynyt ja loppua kohti ilahtunut. On jännää, minkälainen vaikutus tarinallani on ihmisiin. Ja kun alan kertoa uudesta elämästäni, kiitollisuudesta ja anteeksiannosta, moni ihmettelee, että kuinka voin kokea tällaista kaiken sen helvetin jälkeen. Miten en ole katkera enkä vihainen. Ihan hiton rikki minä kyllä olen, pahasti traumatisoitunut, mutta en ole enää katkera enkä vihainen. Anteeksianto vapautti minut niistä. Enkä voi olla olematta kiitollinen tästä uudesta elämästä!

Hauskaa oli taas huomata, miten mun tarinan lisäksi myös minulla oli hyvä vaikutus kuulijoihin. Persoonani herättää näköjään kivoja fiiliksiä. Symppis herättää sympatiaa. Ja en puhu tuuleen, minua oikeasti kuunnellaan ja tarinaani eläydytään voimallisesti. Sanoillani on merkitystä ja minut otetaan vakavasti. Kun menen ihmisten eteen omana aitona itsenäni, minua on helppo kuunnella. En puhu toisten yläpuolelta jostain roolista käsin, vaan olen samalla viivalla muiden kanssa ja totean, että outous on okei. Siitä muuten tykättiin, kun sanoin, että outous on okei ja aitous hyväksyy kaiken outouden ja arvostaa sitä. Ja se on totta! On ihan parasta olla outo ja aito. 

En oikein itsekään käsitä sitä, millainen vaikutus minulla on toisiin. Tässäkin tilaisuudessa pääsin rohkaisemaan ja kannustamaan toisia, ja sen huomasi, että sitä arvostettiin. Eikä siihen tarvittu monia sanoja, jo pelkkä asenteeni ilmaisi asian. On jännittävää olla kokemusasiantuntija ja tekemisissä ihmisten kanssa! Vaikka aina jännitän kovasti, tykkään siitä, kun pääsen kertomaan tarinani. Sillä on ihmeellinen vaikutus. Ja samalla saan oppia lisää itsestäni ja toisista, sekä ihmisten edessä olemisesta, puhumisesta, esiintymisestä ja läsnäolosta. Saan olla sellainen kuin olen ja kertoa sellaisen tarinan millainen elämäni on ollut ja se ei ole jättänyt ketään kylmäksi. Olen kiitollinen tästäkin toimeksiannosta!