Monstera Madness näyttelyn mainosjulisteita

Tässä tulee taas mainosjulisteita. Ihan ite tein! Monstera Madness näyttely lähestyy! 

Maanantaina menen ripustamaan näyttelyä. Vähänkö Jenskaa jänskättää! Olen valmistellut tauluja ja muuta taidetta näyttelyä varten, laittanut niitä ripustus kuntoon ja sain maalattua suuren maalauksen, josta tulee näyttelyn nimikkoteos. Taulun nimeksi tulee Monstera Madness. 

Nimien keksiminen teoksille on hiton hankalaa. Olen joillekin töille jo keksinyt nimet, mutta moni on vielä vailla nimeä. Olen huolissani. Saanko kaikki nimettyä ajoissa? Nähtäväksi jää. 

Ainakin olen tehnyt kaikkeni tämän näyttelyn suhteen. Olen nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt parhaani. Mahtavat Flow -tilat ovat olleet suuri apu työhön. Ja peikonlehdet Taideluolassa ovat kannustaneet minua hiljaisella olemuksellaan. 

Saa nähdä, millaisen näyttelyn saan aikaan. Kokonaisuus on minullekin vielä kysymysmerkki. Töitä ainakin riittää! Onpahan varaa mistä valita.

Tämä postaus toimikoon Monstera Madness näyttelyn mainoksena. 2.1.2023 maanantaina alkaa näyttelyn ripustaminen ja tiistaina minulla on lehtihaastattelu näyttelytiloissa. Monstera Madness näyttely pääsee Pieksämäen lehteen! Jee! Olen aikalailla innoissani tästä. Ehkä hieman lievästi sanottuna. Ehkä ⭐into⭐ ⭐into⭐ kuvaa asiaa paremmin. 

Kaikki, jotka kykenevät, tulkaa katsomaan Hulttiotytön Monstera Madness näyttelyä! Siinä on todellakin peikonlehtiä taiteen eri muodoissa!

 

Hyvän uuden vuoden teksti

 Hyvää uutta vuotta kaikille, jotka tätä lukevat! 

Vuosi on mennyt valtavan nopeasti. En käsitä, kuinka nopeasti aika vaan menee. Tuntuu, etten pysy siinä mukana. Tuntuu, että vastahan tuo vuosi vaihtui ja nyt se vaihtuu taas. Sellaista se on. 

Aika juoksee ja sitä ei saa enää takaisin. Aika menee välillä todella hitaasti, välillä taas tosi nopeasti. Aika ei pysähdy koskaan. Se vaan juoksee eteenpäin, kohti kuolemaa ja ikuisuutta. Ja pahinta on se, kun aika ei riitä! Meillä jokaisella on aikamme ja se, kuinka aikamme käytämme, kertoo meistä paljon. 

Ajatuskin ajan käytöstä ahdistaa minua. En osaa käyttää aikaani oikein. Ainakin siltä tuntuu. Tahtoisin päästä jo ikuisuuteen. Eipähän tarvitsisi murehtia enää ajasta! Toisaalta taas käytän aikaani toipumiseen, teen mielekkäitä asioita (taidetta, taidetta, taidetta) ja tutkin traumoihin liittyviä juttuja ja muita tärkeiksi kokemiani asioita. Usein taas olen läheisten kanssa ja hoidan ihmissuhteitani. Tai ainakin yritän hoitaa. Käyn töissä. Ja teen taidetta. Kirjoitan blogia ja kirjaa. Luen Raamattua kuin mikäkin Fakiiri. Joskus vajoan syvään itsetutkiskeluun ja totean, että vaikka minulla onkin monia vahvuuksia, heikkouksia taitaa olla enemmän. Ehkä katson usein itseäni hieman liiankin negatiivisen perspektiivin läpi. Välillä en edes uskalla nähdä itsessäni mitään hyvää, koska pelkään, että se olisi vääränlaista ylpeyttä. Mutta ei minun kuulu painaa itseäni maan rakoon. Moni on jo tehnyt sen puolestani. Ja ehkä juuri siksi näen itseni vääristyneesti. Vieläkin kaikki se kaltoinkohtelu vaikuttaa minussa voimakkaasti. Ja syömishäiriö sen kuin vain pahenee. PTSD oireilee ja palan loppuun tuon tuosta. Voiko tästä edes toipua? Vai jäänkö minä loppu elämäni ajaksi yhdeksi loppuunpalaneeksi traumojen kasautumaksi? En tiedä oikeaa vastausta.

Taidan olla taas hieman allapäin. Eikä se toisaalta ole ihmekään. Selkäkin kipuilee vieläkin ja kipu vie voimat ja vetää mielen maahan. Välillä hermokipu saa hermot menemään. Kyllä on kipeetä meininkiä. Sain minä tänään onneksi taidettakin aikaan. Monstera Madness näyttely lähestyy ja minua alkaa jo jännittää. Töitä riittää ja saa nähdä, millaisen kokonaisuuden sitä saa aikaan. En tiedä, uskallanko pitää avajaisia, koska tuskin siihen ketään tulee. (Kyllä, olen selvästi alamaissa.) Laitan vaan työt näyttelytilaan ja that's it. Sekin on oma juttunsa enkä tiedä kuinka kauan menee, että saan työt paikalleen. Nyt taas alan stressata asiaa. 

Rauhoitu. 

Ota iisisti. 

Ei hätää. 

Kyllä se siitä. 

Jep jep. 

Tämmöistä tää on. Välillä on vaikeaa, välillä helpompaa, mutta useimmiten on hemmetin vaikeaa. Viime aikoina olen pelännyt olevani itsekäs paskiainen, koska olen ottanut omaa aikaa ja tilaa. Heti se tuntuu siltä, että nyt keskityt liikaa itseesi, olet liian itsekäs jos teet näin tai noin. Mutta enhän minä jaksaisi mitään, jos en voisi ladata akkuja ja levätä välillä! Ei se ole väärin, että ottaa omaa aikaa ja lepää välillä. Varsinkin, kun minulla on The Grande Finale -kierre taustalla häiritsemässä. Voimavarat ovat liian vähäiset. Väsyn hetkessä, uupumus iskee nopeasti, ylikuormitun todella helposti ja palan loppuun äkkiä, hyvin nopealla liekillä... Ei paljoa tarvita, että Hulttis uupuu. Ja se turhauttaa minua aivan vietävästi! Haluaisin jaksaa ja voida ja pystyä vaikka mihin. Mutta olen rajallinen ihminen, loppuun kulutettu, enkä saa voimiani takaisin. Kuinka kauan olen näin heikko? Palanko koskaan enää entiselleni? Saanko voimani takaisin? En voi tietää. 

Olen jumissa myös kirjan kirjoittamisen kanssa. Taas on vaikeat paikat edessä, ja tuntuu todella vaikealta kirjoittaa niistä. Nyt olen siinä vaiheessa, kun olin 19-20-vuotias ja epäonnistuin äitinä. Tästä en ole paljoa puhellut, koska epäonnistumiseni äitinä jätti syvät haavat. Ja nyt minun tulisi palata niihin synkkiin aikoihin, kun kaikki meni pieleen. Ja niinpä olen jäänyt jumiin kirjoittamisen kanssa. 

Hemmetti vieköön, rohkeutta nyt! 

Menneet on menneitä, ja vaikka joitakin asioita on vaikea kohdata, se kannattaa kuitenkin. 

Minä selvisin jo Loikalan kartanon ajoista, ja koska pystyin kirjoittamaan niistäkin, pysyn kyllä kirjoittamaan tästäkin. 

Olen huomannut, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirja hemmetin vaikeasta elämästä, jonka on itse elänyt. Ei riitä sanat kuvaamaan sitä vaikeutta. Mutta minä en luovuta koskaan! Minä teen tämän ja teen sen tyylillä. 

Kyllä se siitä. 

Yritän rohkaista itseäni vaikeaan tehtävään. Ehkä vielä onnistun. Jos kerran olen taitava rohkaisemaan toisia, luulisi, että pystyn rohkaisemaan myös itseäni. Vai onko sekin itsekkyyttä? Taas tämä. Olenko liian itsekäs, jos rohkaisen itseäni? Hemmetti vieköön. 

Joskus on hiton vaikeaa olla olemassa.

Ilotulitteet paukkuu ja Hulttis lepää omassa pesässä Taideluolassaan. Hulttis miettii kulunutta vuotta. Vaikka vuosi menikin nopeasti, Hulttis sai paljon aikaan. Varsinkin taidetta. Kokonaisen näyttelyn verran! Ehkä jopa hieman liikaakin... Ja tulihan hänestä myös koulutettu kokemusasiantuntija. Ja on saanut jo useamman toimeksiannonkin. Hulttis on iloinen tehtävistään ja ottaa niitä mielellään lisää vastaan. Hulttis ihmettelee itsekin oman tarinansa vaikutusta kuulijoihin. Myös hänen aito ja outo luonnonlapsen persoona on ollut erityisen pidetty. Siitä Hulttis iloitsee. Outous on okei, Hulttis toteaa.

Tämän vuoden aikana Hulttis on hoitanut ilolla kasvejaan ja hankkinut monta peikonlehteä. Kasvihulluus kukoistaa ja peikonlehdet ovat inspiroineet valtavasti. Peikonlehtihulluus on tullut tunnetuksi monille ja se on tarttunut moniin Hulttiksen lähellä pyörineisiin ihmisiin. Hulttis on huomannut, että hänen valtava innostuksensa on saanut muutkin innostumaan. Ja kun siihen päälle Hulttis vielä rohkaisee, niin peikonlehtihulluus pääsee valloilleen.

Hulttis sai myös useita tilaustöitä, joissa pääsi maalaamaan ikkunoihin peikonlehtiä. Kahden ihanan kukkakaupan ikkunat saivat koristeeksi peikonlehtiä. Tälläkin hetkellä yksi tilaustyö on kesken. Peiksämäen One Way seurakunta tilasi Hulttion maalaamaan ikkunoihin peikonlehtiä. Työ on melkein valmis, mutta vielä kesken. Rikki mennyt selkä estää jatkamasta operaatiota. Ja juuri se Hulttista harmittaa. Hulttis huokaisee ja toivoo pääsevänsä pian tekemään työn loppuun. One Way seurakunta on tärkeä Hulttiolle. Hulttis jopa pääsi seurakunnan vastuuhenkilöksi! Ja siitä Hulttis on otettu. On ihmeellistä, kuinka aiemmin täysin vastuuton ja holtiton Hulttio on muuttunut niin, että hänet valitaan vastuuhenkilöksi seurakuntaan! Hän tahtoo hoitaa tämänkin tehtävän hyvin, uskollisesti, tunnollisesti ja tyylillä. Ei omassa voimassa, vaan Jumalan voimassa. 

Raketit paukkuu ja Hulttis on haikeissa mutta toiveikkaissa tunnelmissa. Tämä vuosi taisi mennä ihan hyvin! Vaikka vaikeuksia olikin, vuosi meni kohtalaisen hyvin. Haasteet kuuluu elämään ja vaikeudet vahvistaa. Hulttis miettii, mitähän ensi vuosi tuo tullessaan. Hieman tulevaisuus pelottaakin, eihän sitä tiedä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, milloin tapahtuu, miten tapahtuu, miksi tapahtuu jne. Siispä varotaan hyökkääjää ensi vuonnakin!

Ja niin kuului "krits" ja selkä meni rikki

 Toissapäivänä minä sahasin keppiä makrameeta varten. Ja siinä sahatessa sitten kävi niin, että selkä meni rikki. Taas. Kuului vaan "krits" ja sen jälkeen jokainen pienikin liike on sattunut ihan sikana. Kipu sijaitsee alaselässä selkärangassa ja säteilee sieltä kivasti jalkoihin ja selän eri puolille. Ai ai... Ja paikkakin on tuttu, sama kohta on aiemminkin ollut kipeä. Myös kipu on tuttua hermokipua. Liikkuminen on yhtä tuskaa ja varsinkin äkkinäiset liikkeet ovat pahoja. Kumartuminen ja kyykistyminen on mahdotonta. En voi nostaa ja kantaa mitään painavaa. Hulttiksen vauhti on hidastunut paljon. Töpöttelen hitaasti menemään kuin vanhus ja kuljen kuin jäykkä paska varoen jokaista askelta. Nyt on oltava varovainen ja oltava paljon levossa. Ei auta muukaan. 

Vaikka oleminen sattuu aika lailla, olen silti helpottunut siitä, että tää kipu tuli juuri sopivaan aikaan. Alkoi joululoma eikä nyt tarvitse käydä töissä. Siinä mielessä tää tapahtui sopivaan aikaan, vaikka olisin kyllä mieluummin viettänyt loman ilman tätä iskevän säkenöivän kirkasta kipua.

Jossakin biisissä laulettiin joskus: "Kaikki tahtoo elää säkenöivässä voimassa, säkenöivässä voimassa..." Elän todellakin säkenöivässä voimassa tällä hetkellä. Kivuliaan säkenöivässä voimassa. Hermot meneeeeee.....

Ei voi mitään, sellaista sattuu, shit happens ja silleen. Vaikka olen jo vuosia elänyt selkäkivun kanssa, ei se ole helpommaksi muuttunut. Olen kyllä saanut oppia monia asioita kivun kautta, ja toivonkin, että tälläkin kivulla olisi minulle jotain kiinnostavaa ja hyödyllistä kerrottavaa. Jos voin oppia jotain uutta kivun kautta, se kipu ei ole turhaa. Turha ja merkityksetön kipu on kaikkein pahinta. Yritän siis katsoa tätäkin asiaa positiiviselta kannalta. Se on parempi vaihtoehto kuin masennukseen ja turhautumiseen vajoaminen. 

Vaikka kyllähän tää vetää mielen matalaksi ja kun kipua kestää kauan, se alkaa myös ärsyttämään. Suorastaan suututtaa. Eilenkin raivosin kännykälle kun tulin kauppareissulta kotiin. Matka oli ollut yhtä kiroilua ja tuskaa, ja kotona sitten raivosin kännykälle. Onneksi en purkanut vihaani vieressäni olevaan kumppaniini, joka tuli auttamaan minua. Se olisi ollut erittäin hölmöä ja haitallista. Suuntasin siis tuskaisen vihani puhelimeen, jonka akku oli loppunut ennen aikojaan. Eipä sekään kovin fiksua ole, kun raivoaa puhelimelle, mutta oli se parempi vaihtoehto kuin vihan purkaminen toiseen ihmiseen, jolla ei ole mitään osuutta kipuni syntyyn. Me ihmiset ollaan aika hassuja, kun me puretaan vihamme esineisiin ja asioihin, pahimmillaan toisiin ihmisiin, joilla ei ole mitään osuutta vihaamme. Johonkin se viha täytyy purkaa, ja paras on kun löytää sellaisen kanavan ja tavan, joka ei tuhoa mitään eikä satuta ketään. Vihan purkaminen syyttömiin ihmisiin on kaikkein typerintä. Se aiheuttaa vain enemmän tuhoja ja aiheettomia haavoja.

Aiemmin minäkin viskelin tavaroita ja hajoitin paikkoja, mutta onneksi en enää. Tajusin toimintani typeryyden ja haitallisuuden, ja iso apu tällaisen toiminnan loppumiseen oli ADHD:n hoito. Kun saa päänsisäisen sekameteleihelvetin rauhoittumaan, vihan hallintakin on helpompaa. Siinä säästyi rahaakin, kun ei tarvinnut enää hankkia uusia juttuja hajonneiden tilalle. Samoin siinä säästyi myös häpeältä ja pahalta mieleltä, joka tuli aina vihan purkauksen jälkeen. "Mitäs minä hölmö nyt taas meninkään tekemään.... Pitikö rikkoa tuokin! Ääliö!" Onneksi me osaamme ottaa oppia virheistämme ja korjata tapojamme. Jälkeenpäin niistä hölmöilyistä voi jopa vitsailla. 

Tästä näköjään tulikin joku vihan hallinnan tutkielma. Oli tarkoitus kirjoittaa kivusta, mutta sitten aiheeksi tulikin viha. Hermokipu on helvetillistä, ja siinä kyllä menee hermot aika helposti, kun kipu vaan jatkuu ja jatkuu. Hermokipu saa hermot menemään. Ehkä tämän kivun yksi tarkoitus on hermojen hallinnan oppiminen. Heh heh... En kyllä ole sellainen, että räjähdän helposti ja suutun nopeasti. Jopa muut ovat sanoneet, että olen todella kärsivällinen ja pitkämielinen. Enhän minä ilman näitä ominaisuuksia saisi taidettakaan tehtyä, ainakaan valmiiksi asti. 

Muistan, kun vähän aikaa sitten yksi kaveri kävi ekaa kertaa Taideluolassa. Hän oli ihan äimänä tästä suuresta taidemäärästä ja hoki vaan yhä uudestaan taidetta katsellessaan: "Kyllä sä Jenna olet tosi kärsivällinen, kun oot saanut näin paljon töitä valmiiksi!" Silloin minäkin hoksasin, että todellakin, taiteen tekemiseen tarvitaan myös kärsivällisyyttä. Ja tää taidemääräkin jo kertoo, että olen oppinut kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyyden opin kivun kautta. Kun selkä hajosi ekan kerran, siitä alkoi minun kärsivällisyyskoulu. Ehkä nyt saan oppia jotain uutta tämänkin kivun kautta. Toivon ainakin niin. 

Kaikenlaisia ajatuksia Taideluolan hiljaisuudessa

 Noniin. Nyt on sopiva hetki kirjoittaa. Äsken maalasin taulun, siitä on kuvia instagramissa @hulttiotytto. Käykää katsomassa! 

Taidetta alkaa olla jo mielettömät määrät näyttelyä varten. Onpahan varaa mistä valita. En saisi niitä kaikkia mahtumaan siihen tilaan, vaikka tilaa onkin ihan reilusti. Alkaa jo pikkuisen jännittää tuo näyttelyn lähestyminen. Saanko kaiken valmiiksi ajallaan? Nyt tuntuu, että saan, mutta en ole varma. Vielä voi tulla lisää ideoita. Ja tuleehan niitä. Niitä tulee niin paljon, ettei kaikkia ehdi toteuttaa. Täytyy siis priorisoida, valita parhaat ideat ja toteuttaa ne.

On aika erikoista olla taiteilija. Se on niin sopivaa minulle. En olisi uskonut silloin huumemaailmassa, että minusta tulee taiteilija. Jos joku olisi sanonut niin, en olisi uskonut, vaikka lahjakas olinkin jo silloin. On tosi ihmeellistä, miten tää kaikki voi olla mahdollista! Kun ajattelee sitä Vanhaa Jennaa, ei siitä olisi ollut muuhun kuin kaman vetämiseen ja taitavaan piikittämiseen. Olin siinäkin tosi taitava, oli vähän pakko olla, koska suonet oli niin huonoina. Kauhu iskee jo pelkästä ajatuksesta. Väristyksiä kulkee pitkin selkärankaa, kun mietin piikittämistä. Hyi helv... Onneksi olen löytänyt parempia taitoja, ja olen niistä kiitollinen.  Olen vieläkin ihmeissäni tästä muutoksesta, tästä uudesta elämästä. Jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista muillekin. 

Mutta helppoa ei ole ollut tämä uusikaan elämä. Eikä sen helppoa kuulu ollakaan. Helppo elämä olisi tylsä elämä. Se olisi ehkä jopa turha elämä. Vaikeudet kuuluu elämään, ja niiden avulla me voidaan kasvaa ja oppia uutta. Siksi otan vaikeudet vastaan enkä enää pakene niitä. 

Edelleen koen, että maailma on vaarallinen paikka ja ettei missään ole turvallista. Ja se on totta. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa ja mistä syystä tahansa. Siispä varo hyökkääjää.

Olen usein vaikeuksissa traumatisoituneen mieleni kanssa. Se on usein kuin äärimmilleen jännitetty kuminauha, joka napsahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ja kun se napsahtaa, iskee pelko, paniikki, hätä, vaaran tunne, pakokauhu, ja minä vetäydyn kuoreeni, piiloudun ja vapisen jossain nurkassa.  Toinen selvä merkki kuminauhan napsahtamisesta on uupumus. The Grande Finale on yksi oire siitä, että nyt on taas kroppa ja psyyke joutunut äärirajoille, eikä se kestä enempää. Ja silloin on levättävä, oltava hiljaisuudessa ja omissa oloissa. 

Yksin oleminen on mulle akkujen lataamisen laatuaikaa. Silloin voin olla rauhassa ja ei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan ja antaa itsestään kaikkea toisille. Ei tarvitse luodata ilmapiirejä eikä toisten tunteita, ne kun kuormittavat aika lailla. Ei tarvitse olla toisten kainalosauva, joka tukee toisia uupumukseen asti. Ei tarvitse olla läsnä ja paikalla. Saa ottaa rennosti ja tehdä mielekkäitä asioita. Voi vaan olla rauhassa. Uskon, että jokainen tarvitsee aikaa myös yksin olemiseen. Se ei ole väärin eikä paha asia. Siitä ei tarvitse kokea syyllisyyttä, vaikka siitä joku syyllistäisikin. Ja joka siitä syyllistää, ei tajua asian ydintä. Jos en voisi olla välillä yksin, en jaksaisi olla tekemisissä kenenkään kanssa. Se olisi vain haitallista, jos en voisi viettää välillä aikaa itsekseen. Mun on saatava pääni kasaan ja aikaa lepoon. Ei se ole väärin, jos tarvitsee omaa tilaa, eikä siitä tulisi suuttua eikä syyllistää. Joka niin tekee, se ei ymmärrä toisen parasta. 

Ja joka ei ymmärrä toisen parasta, ei ymmärrä omaa parastaan. Ja se, joka ei arvosta omaa elämäänsä, ei arvosta toistenkaan elämää. Ja se aiheuttaa hyvin ikäviä asioita. Pahimmillaan sellainen tuhoaa toisen elämän täysin, eikä sallisi toisille mitään hyvää. Sehän olisi muka itseltä pois. Vaikka eihän se ole.

Kaikenlaista sitä onkin. Välillä tuntuu, et mua revitään useaan eri suuntaan samaan aikaan. Pitäisi sitä ja tätä. Minun pitäisi jaksaa jatkuvasti antaa kaikkeni toisille. Ja jos voimat loppuu, siitäkin saa kuulla moitteita. Ja vaikka teen parhaani, tuloksena on vain loppuunpalaminen. On kuin mun voimavarat riistettäisi yhä uudestaan. Ja kun en jaksa enää, siitä syyllistetään. Jo valmiiksi hyvin pahasti rikkinäisen ihmisen voimavarat ei vaan riitä siihen ns. normaaliin kanssakäymiseen. On jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia, joita en voi täyttää. Ja minulle itselleni ei tahdo jäädä tilaa. Minulta odotetaan jotain tiettyä käytöstä, ja se vaan vetää minut lukkoon. 

Toisten odotukset sitovat ihminen sanattomien vaatimusten kahleisiin. 

Kun toisella on odotuksia, silloin on vaikeampi toimia spontaanisti, koska odotukset vaativat minulta tiettyä toimintaa. Tulisi olla tietynlainen, toinen odottaa tiettyä toimintaa, ja se saa minut ahdistumaan, koska odotukset tukahduttaa vapauden. Ja se taas saa minussa aikaan sen, että en edes halua toimia toisten odotusten mukaan. Jos toinen odottaa minulta jotain tiettyä käytöstä, en halua käyttäytyä niin ja tukahdutan odotetun käytöksen. Siis, kun joku odottaa minulta jotain tiettyä käytöstä, se estää juuri sen toivotun käytöksen. 

Miksi minun pitäisi olla juuri sellainen, enkö muka kelpaa kokonaisuutena? Jos minulta odotetaan vain jotain tiettyä, silloin tulee sellainen kuva, ettei mikään muu kelpaa. Toisten odotukset aistii ja ne alkaa ajan myötä ahdistaa. Tulee sellainen fiilis, ettei todellakaan tahdo täyttää toisen vaativia odotuksia. Vetäydyn yhä enemmän kuoreeni ja tulen kyyniseksi. Alan suhtautua täysin päinvastaisella tavalla kuin mitä on odotettu. Alan piilotella niitä ominaisuuksia, joita minulta odotetaan. Ja se taitaa olla ihan luonnollinen reaktio. Odotukset aiheuttaa paineita, enkä tahdo elää elämääni toisten odotusten mukaan. En tahdo olla toisten odotusten orja! Minä en mukaudu toisten odotuksiin, koska minulla ei ole varaa antaa toisten odotusten kahlita minua. Tahdon olla aito, vapaa ja spontaani. 

Ja tämä ei tarkoita sitä, että käyttäytyisin miten tahansa, tietenkin tahdon pysyä asiallisena. Aitous ei hyväksy vääryyttä, vapauteen ei kuulu typerä käyttäytyminen ja spontaanius ei tarkoita ikävien yllykkeiden mukaan toimimista. 

Jos ei osaa hallita itseään, paska leviää pian käsiin ja sitä lentää myös toisten päälle. Kukapa jaksaisi tyyppiä, joka viskaa jatkuvasti paskaa toisten niskaan? Ihminen, joka ei hallitse itseään, on kuin kaupunki vailla varustusta. Sellainen johtaa vain sekasortoon ja kaaokseen. 

Tämmöistä tällä kertaa. Kaikenlaisia ajatuksia Taideluolan hiljaisuudessa.