Kipinästä kasvuun valokuvanäyttely

Moro!

Kipinästä kasvuun valokuvanäyttely on tämän kuukauden ajan kulttuurikeskus Poleenissa Pieksämäellä. Tulkaa kaikki katsomaan miten siistejä kuvia meidän valokuvausporukka on saanut aikaan!

Kaikki kuvat ollaan tehty porukalla ja jokaiseen kuvaan on tullut ideaa vähän kaikilta meistä. Meillä on todella mahtava tiimi! Porukalla saatiin toteuttaa niitä ideoita, joista ollaan haaveiltu. Nyt ne on esillä. Ei tää olis onnistunut ilman koko jengiä. Yhdessä pystyy paremmin toteuttaa niitä ideoita, joita meillä on. Olen kiitollinen meidän pomolle Jonelle mahtavasta kurssista ja erittäin hyvästä ja hyödyllisestä opetuksesta! Kiitos Jone Matilainen, ammattivalokuvaaja! Arvostan työtäsi ja olen kiitollinen koko kurssista.

Kiitos myös koko Kipinä graphics-porukalle! Ootte ihania tyyppejä! Kiitos et oon saanut tutustua ja ystävystyä teidän kanssa. Jatketaan yhdessä projektia!

Tässä vielä pari näyttelykuvaa. 

 Nurkkaan ahdistettu.
Kuvastaa väkivaltaa ja sen uhkaa, pelossa elämistä ahtaassa tilassa, josta pakeneminen on vaikeaa, sitä miltä väkivallan kohteeksi joutuneesta tuntuu.

Hylätty.
Kuvastaa hylättyjä kohtaloita ja tyhjää tilaa. Paikka on hylätty, se on tyhjillään ja sinne on paennut toinenkin hylätty.

Näinkin ankeissa oloissa saa aikaan taidetta. Oli tosi siistiä olla tuolla viljasiilolla. Jenska pääsi valomaalaamaan ja se oli tosi tosi mukavaa. Näyttelytöissä on paljon valomaalausta mukana. Innostuin siitä ihan sikana. Käykää katsomassa meidän näyttelyä! Siellä on monenlaista näkemystä ja monenlaisia kuvia.

Ei kannata.

Miehet! Älkää tulko mun lähelle. Olen niin sairas, että aiheutan vain pahoja asioita. Minussa on jokin pahasti vialla. Jos elämääni tulee mies, siitä tulee kerta toisensa jälkeen väkivaltainen. Minä ilmeisesti saan sen aikaan.
 Jos se en olisi mä, ei olisi ongelmaa. Jokin minussa aiheuttaa sen, että miehille tulee kova tarve hakata mut. Uudestaan ja uudestaan. En tiedä itsekään mistä se johtuu. Niin vain tapahtuu.
 Lisäksi minulle on helpompaa tehdä kaikenlaista väkivaltaa ja minua on helpompi käyttää hyväksi, koska niin mulle on ennenkin tehty. Jos se en olisi mä, sellaista ei tapahtuisi. Mutta koska se olen mä, niin vain käy.
 Kaltoinkohdeltua on helpompi kohdella kaltoin.
 Sama paska kaava toistuu ja toistuu, kerta toisensa jälkeen. Ilmeisesti mun ei kuulu elää ihmissuhteissa, koska näin käy. Olen liian sairas, minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Mikä minussa on vikana?!
 Parempi elää yksin, koska aiheutan vain pahuutta ympärilleni. Minussa on jokin peruuttamattoman pahasti vialla. Mutta mikä? Tahtoisin tietää sen itsekin.

Kuulumiset kriisin keskeltä

Moro! Viime aikoina on ollut niin kiireistä etten ole ehtinyt huoltaa tätä blogia. Nyt vihdoinkin pääsin kirjoittaa. 

Jotenkin olen jaksanut, välillä romahdan itkemään. Hajoilen siellä täällä, esim kaupassa kassajonossa hajosin yksi päivä. Kävelyllä myös. Ja iltaisin hajoilen täällä uudessa kodissa. Kai se kuuluu asiaan.

Mutta vielä en onneksi ole retkahtanut. Enkä aio retkahtaa. Pysyn lujana. Eikä nyt ole ollut enää tuokaan asia niin paljoa mielessä kuin aiemmin. Toivon, et pahin uhka olis poissa. Varma ja vakaa on tahtoni siitä, etten tahdo enää palata siihen kamahelvettiin. Joten pysyn lujana.

Paljon on ollut hoidettavia asioita ja onneksi sain tukihenkilön avuksi tähän tilanteeseen. En mä olis yksin päässyt liikkeelle, niin lamaantunut olen ollut. Nyt on jaksanut tehdä ja hoitaa asioita kun on tukihenkilö. On vaan niin paljon kaikkee, et tuntuu ettei mulla riitä aika enää kaikkeen. Vähän on ollut hermoromahduksen oireita ja traumaattista stressiä, joten olen todennut et mun tarvii rauhoittaa ympäristö edes kahdeksi tai kolmeksi päiväksi viikossa. En oo onnistunut.

Jatkuvasti on menoja, mut on myös paljon hyviä asioita. 4.12.2019 klo 12.00 Poleenissa on meidän valokuvausporukan Kipinästä kasvuun näyttelyn avajaiset, jossa mä soitan flyygeliä. Siistiä! Kannattaa tulla katsomaan! Siellä tulee olee hienoja kuvia.

Tälläkin hetkellä Poleenissa on näyttely, jossa on multa 2 työtä.  Näyttelyn teema on Elossa. Käykää vilkaisee jos mahdollista!

Ja onneksi on läheiset tukena myös. Ja eläinystävät. Eilen kävin katsomassa kanoja. Kanat oli todella iloisia taas. Ne antaa jo silittää ja näyttävät tykkäävän siitä, vaikka se onkin niille uusi ja outo asia. Iivari-kukko hakeutui vähän väliä mun lähelle. Se jopa ajoi kanit pois mun läheltä.😆 Iivari kaipasi läheisyyttä. Otin sitten Iivarin syliin ja voi miten kukko oli liikuttunut ja onnellinen. Harras tunnelma vallitsi, kun Iivari-kukko oli sylissä. Mullekin se oli liikuttava hetki, kuten kuvasta alla näkyy. Sylissä olon jälkeen kukko oli paljon reippaampi, avoimempi, iloisempi ja erittäin tyytyväinen. Söpö! Onneks saatiin tuo hetki ikuistettua, kiitos Antille kuvan ottamisesta!

Onneksi on noita hyviä hetkiä tän kriisin keskellä. En varmaan jaksaisi ilman noita hyviä hetkiä. Yksin asuminen ei oo helppoo näin heti alussa, mutta kai siihen tottuu. Siinä on hyvät ja huonotkin puolensa. Mutta mä selviän.

Todella toivon, et selviän.

Ehkä mä selviän.

Kyllä mä tästä selviän.

Raskaita ajatuksia

Miks elämän pitää olla niin hirveän vaikeaa?
Kaikkea sitä joutuukin kokemaan.
Olen mennyt pahasti rikki.
Niin rikki, etten tiedä toivunko koskaan.
En voi enää luottaa keneenkään.
Pelkään tulevaa, pelkään kaikkea.
On kuin olisi pohja vedetty alta,
Eikä mistään saa otetta.
Ei jaksa enää...

Terapeuttini liikuttui, kun näki minussa vahvuutta.
Vahvuutta rankasta tilanteesta huolimatta.
Vahvuutta, jota en itse huomaa.
Onko sitä edes?
Ei tunnu yhtään siltä, et olisin vahva.
Päinvastoin.
Olen heikko, huono, tuhottu ihmisraunio.
Toivunko mä koskaan?

Ei voi tietää...

Olen niin yksin.
Vaikka ihmisiä on ympärillä, olen silti yksin.
Täytyy tottua siihen.
Yksinäisyys on "ystäväni".
Tuntuu kuin olisin vain joku haamu.
Onko yksinäisyys todellista?
Vai onko se illuusio?
Mistä mä voin tietää,

Mikä on totta ja mikä ei?


Olen menettänyt turvallisuuden.

Olen kadottanut todellisuuden.

Olen menettänyt luottamuksen.

Olen kadottanut järkeni.

Olen vajonnut hulluuteen.

Linkki

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/11/halveksittu-lahja.html?m=0
Tässä linkki uuteen juttuun. Itse asiassa tuolla on 2 uutta tekstiä. Ketä kiinnostaa, käykää vilkaisee!

Kriisiytyneen tyypin ajatuksia

 Mulla on traumaattinen stressi meneillään vieläkin. En ole pahemmin saanut nukuttua tänä aikana. Kahdessa viikossa vain kahtena yönä olen nukkunut suht hyvin. Joka kerta kun olen nukuttamassa, alan kuulla ääniä. Kuulen kuiskauksia, niitä sanoja, joilla mua on satutettu. Myös kuulen nukahtamaisillaan ollessani kolinaa, musiikkia, auton tööttäyksiä ja välillä kuulostaa kuin joku olisi murtautumassa tänne. Säikähdän niitä ääniä, ja sit on vaikeaa saada unta taas. Ja kun lopulta olen nukahtamassa,  se alkaa taas. Se toistuu, toistuu, se on kuin kidutusta. Traumatisoitunut mieli reistailee.

Eilen kävin "kotona" hakemassa edes jotain sieltä pois. Se asunto on aivan järkyttävässä kunnossa. Se on ihan tuhottu. Kaikki mitä olen saanut aikaan siellä ollessani, on tuhottu. Turhaan laitoin "kodin" kauniiksi. Turhaan maalasin tauluja ja virkkasin kaikkea kivaa sinne. Kaikki on tuhottu. Teinkö mä kaiken vaan siksi, että sen voi tuhota? Kaikki mitä olen tehnyt siellä, on ollut turhaa.

Rakkaat lukijat, antakaa anteeksi, etten ole aiemmin uskaltanut tästä puhua! Olen niin tahtonut kertoa ja jakaa asian, mutta mua on estetty. On ollut hemmetin vaikeeta kirjoittaa, kun ei ole saanut sanoa aina sitä, minkä tahtoisi sanoa. On tuntunut niin pahalta pitää asia salassa, olen kokenut sen vääryytenä kun en ole voinut kertoa. Te lukijat ootte olleet mulle niin iso tuki ja apu, etten voi kyllin kiittää. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, kun en ole voinut kertoa. Antakaa anteeksi!

En ole ainakaan vielä retkahtanut.  Aion pysyä lujana. On ihme, etten ole tähän mennessä retkahtanut! Siitä olen kiitollinen. En tahdo enää palata huumehelvettiin, miksi palaisin? Hetken "helpotuksen" takia? Ei. Se hetken "helpotus" olisi vain illuusio. Se ei ole hyödyllistä, enkä tahdo pilata elämääni jonkin hetkellisen illuusion takia. Onneksi koen ajatukset retkahtamisesta vastenmielisinä,  se suojelee. Silti niitä ajatuksia tulee välillä ja ne pelottaa ja ahdistaa.  Kunpa vaan pysyisin lujana! Aion pysyä lujana. Nyt jos koskaan on tarpeellista pysyä lujana. En anna vaikeuksien enää viedä mua kamahelvettiin. Ne on Vanhan Jennan ajatuksia, enkä anna Vanhan Jennan häiritä itseäni. Olisi hulluutta lähteä vielä narkkaamaan! En tahdo heittää kaikkea hyvää hukkaan, enkä tahdo pilata elämääni.

Vaikka on vaikeaa, ei se ole syy lähteä narkkaamaan. Vanha Jenna sanoisi: " aina on tekosyy narkata", mutta en lähde siihen enää. Mulla on parempi syy pysyä selvänä. En tahdo heittää kaikkea tätä hyvää hukkaan. En tahdo vetää päätä sekaisin, siinä ei ole järkeä. Se olisi vaarallista. Voisin tehdä silloin täysin väärät valinnat ja joutua ties mihin. En tahdo vaarantaa elämääni enää yhtään enempää. Kunpa vain pysyisin lujana! En anna periksi! Rukoilkaa mun puolesta, te jotka uskotte Jeesukseen!

Jenna ei luovuta.

Jenna pysyy lujana.

Jenna yrittää pysyä järjissään.

Rukoilkaa Jennan puolesta.

Hemmetin paska juttu

Nyt on todella raskasta ja vaikeaa. On sattunut niin ikäviä asioita. Olen nyt turvassa kuitenkin, onneksi. Ihme, että selvisin. Asian arkaluonteisuuden vuoksi on hemmetin hankalaa kirjoittaa. En tiedä mitä tekisin.
Mun täytyy päästä eteenpäin. Olen niin yksin ja pelkään koko ajan. On niin turvaton olo. En tiedä kauanko jaksan. Tää kaikki on ollut niin raastavaa, niin raskasta. Onneks huomenna on terapia. En vaan oikeen uskalla liikkua missään. Olen vaan linnoittautunut huoneeseeni ja pelkään. Välillä pelko on jopa vainoharhaista. Alkaa mielenterveys olla kovilla. Kunpa vaan pysyisin järjissäni!
Tässä tilanteessa on tullut mieleen lähtee narkkaamaan. Ajatuskin inhottaa, enkä tahdo retkahtaa. Vanha Jenna olisi jo lähtenyt vetää kamaa. Mä en lähde. Pelkään silti retkahtamista, kun noita ajatuksia tulee aika ajoin. Mutta miksi mä lähtisin? Miksi heittäisin kaiken hukkaan? Miksi pahentaisin tilannetta entisestään? Miksi tuhoaisin itseni?
En näe yhtään järkevää syytä tehdä niin. Kunpa vaan pysyisin lujana!

Loikala määrätty lopettamaan + rikostutkinta

Loikalasta on aloitettu rikostutkinta. Tässä linkki juttuun.
https://yle.fi/uutiset/3-10969524

Tässä on myös juttu, joka koskee päätöstä Loikalan  kartanon  lopettamiseen.
https://yle.fi/uutiset/3-11003454

Olen helpottunut, että tuo helvetin esikartano lopetetaan. Kaunishan se on ulkoisesti, hieno ympäristö, mutta sisältä se on helvetti. Noita juttuja lukiessa törmäsin niin moneen tuttuun rajoittamistoimenpiteeseen, joita olen itsekin siellä ollessani kokenut. Siksi mä vähän ihmettelen, et miks Heidi Räyhä (Rauha) väittää, ettei nämä kerrotut asiat muka pidä paikkaansa. Kyllä ne pitää paikkansa. Olen kokenut tuon kaiken itse. Ja tuskin kukaan nuorista keksisi tuollaisia omasta päästään, ne kun vielä täsmää toisten Loikalasta olleiden kertomaan. Yli kymmenen vuotta (ainakin 15v) noi samat sadistiset keinot on olleet käytössä ja tuhonneet monta nuorta. Kauhistuttaa ajatella kaikkia niitä nuoria, joiden elämä Loikalasta on tuhottu näiden vuosien aikana. Miksi se on edes sallittu? Onneksi siihen nyt puututtiin.

Eräs toimittaja oli muhun yhteydessä asiaan liittyen. Maanantaina on haastattelu ja sitä ennen mun täytyy kaivaa Loikalan aikaiset päiväkirjat esiin. Ei varmaan tuu olee helppoa kohdata niitä asioita, mutta koska asia on tärkeä, mä kyllä teen sen. Muistan vieläkin sen tuskan Loikalassa ollessani, kun ei saanut mitään tehdä ilman lupaa ja aina joutui pelkää rangaistusta pienestäkin virheestä. Kerrankin kun kuorin perunaa "väärin päin", sain siitä ihan hirveetä huudot ja vihan. Ja se pelko, mikä oli päivittäin, kun kasvattajilla oli raportti. Sen aikaa oltiin kaikki huonehoidossa ja pelättiin, et kenet ne taas hakee rapsalle kaikkien kasvattajien haukuttavaksi. Sinne kun joutui, se oli ihan hirveetä. Joutui seisoo kasvattajien edessä ihan suorana, kädet sivulla, hiljaa ja kuuntelee yksi kerrallaan jokaisen kasvattajan huutoa ja haukkumista. Kerran jouduin rapsalle siksi, koska muka meikkasin "liikaa".  Siellä sai kuulla, kuinka paska on, siellä nolattiin ja alistettiin ihan pienistäkin "virheistä". Kiellettiin mm. olemasta oma itsensä. Koskaan ei voinut tietää, oliko päivän aikana tehnyt jotain sellaista, että joutuu rapsalle kaikkien haukuttavaksi. Tahallaan meitä pidettiin jatkuvassa pelon ja epätietoisuuden ilmapiirissä. Esim lomille pääsykin oli aina epävarmaa siihen asti, kun olet junassa. Vasta junassa pystyi olee varma, et nyt pääsee lomalle.   Huh huh..

Ei voi kuin ihmetellä tuota sadismia mitä Loikalassa harjoitettiin/harjoitetaan. Eikö kasvattajilla omatunto kolkuta? Eikö ne tajua mitä ne tekee? Vai nauttiiko ne siitä? (Usein näytti siltä, et kyllä nauttivat) Miksi kasvattajat edes suostuivat tuollaiseen toimintaan? Tunteeko ne edes katumusta teoistaan? Vai eikö edes hävetä? Tää on vähän sama ilmiö kuin natsi-Saksassa, jossa ihan tavalliset ihmiset suostuivat hirmutekoihin, kun FUHRER käski. Ja nämä ihan tavalliset ihmiset muuttuivat hirviöiksi olosuhteissa, joissa hullu johtaja pääsee valtaan. Ja vieläpä nauttivat sadistisista julmuuksistaan. Näin myös Loikalassa.  Toivottavasti saavat ankaran rangaistuksen ja kiellon tehdä työtä lasten ja nuorten parissa. Ja aikuisten, vammaisten ja vanhusten parissa myös. Koska jos tuollaiset pääsee jatkamaan "työtään", sama helvetti vaan toistuisi uudessa ympäristössä, uudessa muodossa ja uusien kohteiden kanssa.

Kaikenlaisia projekteja

Moroo! Täällä taas Hulttis kirjoittaa pitkästä aikaa. Viime aikoina on mennyt ihan ok. Pari viikkoa sitten alkoi valokuvauskurssi ja olen siitä ihan innoissani. Se on ollut todella antoisa kurssi jo tähän mennessä. Ei aina malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, se on niin mukava. Tää eka kuva onkin mun ensimmäinen viikkotehtävä. Kuvan tarkoitus on kertoa minusta jotain. Ja tämähän kertoo. Paskaa tapahtuu, mut olen selvinnyt. Olen mennyt pahasti rikki, siksi rosoinen tausta. Lehdet kuvastaa sitä et olen aika värikäs persoona. Sellainen kuva meikäläisestä. Shit happens.

Viime aikoina on ollut taas kovemmat kivut selässä. En tiedä miksi, mutta hemmetti kun sattuu. Pelkään, et siellä on taas jotain mennyt hajalle. Toivottavasti ei. Yritän siis tulla toimeen kipuni kanssa. Ei oo helppoa, mut yritän hyväksyä sen, et kipu kulkee aina mukana. Onneksi olen kehittänyt uusia, erilaisia projekteja. Olen hankkinut vitutus päiväkirjan ja pienen pahan mielen kirjan. Ne on todella hauskoja ja hyödyllisiä. Niitä työstämällä pystyn suhtautuu ikäviinkin asioihin huumorilla. Suosittelen kaikille!

 Sit on sellainenkin projekti meneillään, missä mun pitää pikkuhiljaa tuhota kirja, jota työstän. Sen nimi on Tuhoa tämä kirja väreissä. Suosittelen sitäkin kaikille, se on erittäin terapeuttinen. Olen muun muassa kastellut kirjan, töhrinyt sitä väreillä, pureskellut kirjaa, laahannut sitä pitkin käytävää ja mutaista maata jolloin siitä irtosi sivuja, olen viillellyt kirjaa, tökkinyt reikiä siihen, maalannut ja tehnyt painokuvioita, rypistellyt sivuja jne.. Se on erittäin terapeuttista! Moni on varmaan pitänyt mua hulluna, kun ovat nähneet mut työstämässä tuhokirjaa, mut eipähän tuo haittaa. Pieni hulluus on vain hyvä asia.

Nämä pienet tärkeät projektit ovat auttaneet mua selviää kipujen ja syysmasennuksen kanssa. Myös töissä käyminen ja opiskelu on olleet tärkeitä. Olen jo kahdesta englannin kurssista saanut arvosanan 8. Olisin toivonut parempaa (hemmetin perfektionisti). :D 8 on mun huonoin numero tähän mennessä. On se vaan outoa, miten voi arvosanatkin näin muuttua. Ennen ne oli yleensä 4-5 välillä. Parhaimmillaan 6. Paitsi kuvis ja musiikki oli 9-10. Nyt on tullut muistakin aineista parempia arvosanoja. Se vähän hämmästyttää.

Haluan vielä kiittää niitä lukijoita, jotka kannustivat mua käymään 9-luokan loppuun ja vinkkasivat nettiperuskoulusta! Kiitos, kiitos ihan sikana tyypit!! Teidän ansiosta Hulttis opiskelee ja onnistuu. Kiitos, että potkitte mua perseelle! Olen miettinyt jatko-opintoja, ja ajattelin ehkä mennä tän jälkeen nettilukioon. Kiitos kaikille, jotka ootte kannustaneet mua! Suurkiitos!

Hyvät ja iloiset asiat

Syksy on täällä.
Ja niin on masennuskin. Taas.
Masennus vie mielen alakulon maailmaan.
Synkkä ja myrskyinen syksy
Tuli ja iski jälleen.
Jenna yrittää löytää ilon aiheita elämästä.
Ehkä se vielä jotain löytää..
Saa nähdä.
Saattaa löytää
Tai olla löytämättä.
Löytääkö vai ei, sen näyttää
Uusi uljas tulevaisuus,
Jota Jenna elää NYT.

No joo.
Kyllähän niitä ilon aiheita on löytynyt.
Ylipäätään jo se, että Jenna on saanut kokea,
Millaista on tää "normielämäksi" kutsuttu elämä,
On hyvä ja iloinen asia.
Ehkä.
No on se.
Vaikka se välillä onkin niin vaikeaa ja jopa pelottavaa,
Se on silti hyvä ja iloinen asia.
Tavallinen arki ja terveet rutiinit,
Nekin on hyvä ja iloinen asia.
Uusi elämä on ihmeellinen.
Ei tarvitse enää vetää piikkiä suoneen
Ja paeta itseään ja todellisuutta.
Se todella on hyvä ja iloinen asia.

Jenna siis elää ja voi hyvin (kohtalaisesti).
Vaikka Jennan pitäisi olla kuollut.
Se on aika outo asia,
Ettei henki lähtenyt,
Vaikka olisi pitänyt.
Joitakin se saattaa harmittaakin,
Kun ei se narkki paska kuollut.
Joidenkin mielestä se voi olla hyvä asia.
Niin vaan asiat jakaa mielipiteet,
Ja mielipiteet jakaa ihmiset.
Ja ihmiset jakaa ihmisiä "parempiin" ja "huonompiin".
Vaikka eihän täällä kukaan ole toista parempi
Lopulta kaikki ollaan yhtä huonoja.

"Elämä on ainutlaatuinen, älä heitä sitä hukkaan!"
Sanoi se ääni silloin joskus, kauan sitten,
Kun Jenna yritti kuolla, vaan ei onnistunut.
Silloin Jenna tajusi,
Kuinka maailma on kaunis ja
Että jokaisen elämä on arvokas,
Oli se sitten kuinka kamalaa tahansa.
Ei olosuhteet, ei ihminen, eikä mikään voi
Koskaan riistää elämän arvoa.
Jokaisen elämä on arvokas.
Älä siis pieni ihminen
Ikinä luovuta.
Pahimmassakin tilanteessa
On paljon hyvää.
Sitä ei ehkä silloin näe,
Mutta myöhemmin sen voi nähdä.

Koettelemukset vahvistaa,
Älä menetä toivoasi.
Kukaan ei ole täällä turhaan,
Kaikella on tarkoitus.
Ehkä sillä pahallakin,
Voi olla jokin hyvä tarkoitus,
Vaikka se niin pahalta tuntuu.
Sen Jenna on oppinut.
Myös sen, ettei koskaan
Pidä antaa periksi.
Ei koskaan.

Toivoa toivottomuuteen

Moro. Täällä on mennyt vaihtelevasti. Niin vaihtelevasti, ettei meinaa pysyä mukana. Silti yritän. Yritän vaan jotenkin jaksaa. Masennus häiritsee ja on irrallinen olo. Tuntuu, etten kuulu mihinkään, tuntuu ettei mulla ole paikkaa tässä maailmassa. Se on vain tunne, en tiedä, mikä todellisuus on. Saa nähdä.

Mutta sellaisesta asiasta iloitsen, kun viime aikoina on tullut useita kommentteja lukijoilta, jotka sanoo, että ovat päättäneet lopettaa käyttämisen. Mun blogi on ollut heille avuksi ja olen jutellut muutaman lukijan kanssa ja ollut heidän tukena. Eilen lähti yksi lukija katkolle ja sanoi, että mun blogi on häntä inspiroinut. Kovasti toivon, että hän onnistuu! On todella mukavaa, kun on saanut olla tukena.
 Muistan sen yksinäisyyden, joka oli niin raskasta ja raastavaa silloin käyttöaikoina. Se oli kamalaa. En toivo sitä kenellekään. Muistan yhden aamun, kun olin taas aamupiikillä, ja TV oli päällä. Sieltä tuli Aamusydämellä niminen ohjelma, ja siellä kaksi entistä käyttäjää kertoi, kuinka olivat päässeet irti. Mä kuuntelin sitä samalla kun epätoivoissani etsin suonta. Itkin ja piikitin, ajattelin, et kunpa mä olisin tuolla puhumassa, enkä tässä vetämässä kamaa. Olin niin yksinäinen ja epätoivoinen silloinkin, mut mulla heräsi toivo. Ajattelin, et koska noi on päässeet kuiville, niin ehkä mäkin voin päästä. Se toivo antoi voimia jaksaa edes vähän paremmin.
 Siksi mä tahdon olla toisten tukena. Että heilläkin heräisi toivo ja eivät olisi niin yksin. Joten, mulle saa tulla juttelee. Koskaan ei kannata luovuttaa, aina on toivoa. Jos mun kaltainen toivoton tapaus voi saada elämänsä kuntoon, niin kyllä voi kaikki muutkin. Älkää koskaan luovuttako!! Jokaisen elämä on arvokas, ja niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa!

Kutsumattomat vieraat

Syksyn saapuminen tuo usein mukanaan kutsumattoman vieraan. Se koputtelee jo ovelle ja kovasti haluaisi päästä kylään, tuo ikävä, ahdistava tyyppi: Masennus. En todellakaan tahdo päästää sitä sisään.
Joka syksy sama juttu.
Vaikka en avaisikaan ovea, Masennus ei luovuta. Se koputtaa, hakkaa ovea ja usein se lopulta murtautuu oven läpi, ja silloin Jenna on kauhuissaan.
Menisi pois, tuo kutsumaton vieras.
Kyllähän se tietää, etten mä tykkää siitä yhtään.
Menisi vaan pois ja antaisi mun olla.

Usein Masennus ei tule yksin. Kun se saa oven auki, se kutsuu mukaansa myös herra herra Ahdistuksen ja Kamahimon. Ne eivät ole mitään mukavia tyyppejä. En tahdo nähdä niitä, en tahdo näitä kolmea mielipuolta luokseni. Ja vaikka en tahdo niitä luokseni, ne tulee silti. Väkisin tunkeutuvat tänne kiusaamaan mua.
Pelottava porukka, häipykää täältä!
Jättäkää mut rauhaan!
Mut vaikka miten yritän estää, ne yleensä tulee.
Ei ne kysy, et onko ok, jos ne tulisi käymään, ne vaan tulee välittämättä mun estelyistä.
Jättäisivät mut vaan rauhaan.
Menisivät vaan pois ja antaisivat mun olla.

Masennus sanoo: "Turhaa on yrittää vastustaa, tiedät itsekin et kaikki on turhaa, eikä ole järkevää tehdä mitään, ei millään ole mitään väliä.."
Ahdistus sanoo: "Ei tässä maailmassa voi elää rauhassa, kun kaikki on niin pelottavaa ja sua kytätään missä ikinä liikutkin. Elämä on pelkkää tuskaa, pelkkää tuskaa on elämä.."
Kamahimo sanoo: " Hanki kamaa, kamaa, KAMAA, niin kaikki helpottaa!"
Sanon kaikille yhteisesti: "Valehtelijat!!! Jättäkää mut rauhaan ja antakaa mun vaan olla!! En jaksa kuunnella teidän valheita! Turhia tyyppejä olette kaikki!"

Ahdistus

Miksi tapahtuu asioita, jotka sattuu? Miksi pitää tapahtua asioita, jotka estää mun toipumista, tai ainakin hidastaa sitä? Harmittaa. Harmittaa kun elämä järkkyy ja pieni mieli ei sitä kestä.
Oli tilanne, jossa luulin tai olin varma, ettei mulla ole enää kotia. Kolme päivää olin siinä tietoisuudessa, ettei mulla ole enää mitään, olen menettänyt ihan kaiken. Se oli kamalaa. En ole siitä selvinnyt vieläkään. Ja jo tätä ennen jouduin kokee inhottavan järkytyksen, jonka jälkeen on tuntunut, että alkaa viiraamaan päässä. Halusin jo oikeastaan kuolla, koska en kestänyt enää. Meni mielen tasapaino pois tolaltaan.
Sit tulikin vielä pahempi järkytys ja sen jälkeen on päässä vaan pyörinyt, ja tuntuu, et maa tai lattia katoaa alta, tuntuu et pohja voi koska tahansa romahtaa. Ja sit mä vainoilen, ettei kukaan voi musta tykätä. Koen itseni inhottavaksi ja huonoksi, ja se heijastuu siihen, mitä mä kuvittelen et muut musta ajattelee. Tuntuu siltä, ettei kukaan halua edes olla mun seurassa, koska musta ei voi ajatella mitään hyvää. Vainoilen, et kaikki vihaa mua. Se on ahdistavaa. On vaikea luottaa.
Ja pelko.
Pelko on myös yksi hallitseva elementti tässä ollut.. Pelko vihasta, pelko hylkäämisestä, pelko satuttamisesta, pelko pois joutumisesta, pelko kaiken menettämisestä, pelko sekoamisesta, pelko väkivallasta, pelko valheista, pelko yksin jäämisestä, pelko siitä, et mua vihataan, pelko elämisestä, pelkoa koen vähän kaikesta. Pelkään myös retkahtamista, vaikka voimakas vastenmielisyys onkin olemassa. Ajatuskin retkahtamista tuntuu niin ahdistavalta, joten miks mä pelkään sitäkin? Ihanko vaan pelon vuoksi pelkäät, sinä hölmö nainen?
Tahtoisin puhua, kertoa tarkemmin, mutta en voi. Se ahdistaa, kun tahtoisin kertoa, mutta en voi. Jos kerron, tulee hankaluuksia kuitenkin. Ihan kuin niitä jo ei olisi. Mä en vaan jaksa. Anteeksi, lukijat! Itkettää.. Kunpa vaan asiat menisi parempaan päin. Järjestyisi, selkeytyisi, tasaantuisi ja stabiloituisi.  Te, jotka uskotte, voitteko rukoilla mun puolesta? Minä en luovuta. EN LUOVUTA, EN ANNA PERIKSI.

Rauhaisaa ja mukavaa

Olen töissä. Odotan, että tabletin akku lataa itsensä käyttövalmiuteen, että pääsisin opiskelee. Nyt on menossa englanti. Edellisestä englannin kurssista sain arvosanan 8. Ihan jees siihen nähden et mulla oli toi englannin kieli ihan ruosteessa.

Mulla alkaa ensi kuussa taidepiiri ja sit alkaa myös uusi työjuttu: pääsen valokuvauskurssille! Siistiä! Ei meinaa malttaa odottaa. Mut kyllä se siitä.

Viime viikolla oltiin Kuusamossa. Käytiin Kuusamon suurpetokeskuksessa ja Rukalla. Siellä suurpetokeskuksessa oli paljon karhuja. Yksi melkein 500-kiloinen karhu flirttaili mulle! Se teki sellaisia liikkeitä, joita se tekee naaraskarhuille kiima aikaan ja katseli mua hyvin kutsuvasti.😆 Enkä ollut ainut, joka sen näki. Tilanne oli aika koominen. Erikoinen tapaus.. Jäipähän ainakin hassu muisto!
Rukalla kun käytiin, mulla iski korkean paikan kammo Juhannuskalliolla. Mentiin sen kallion reunalle, josta alkoi suora pudotus ja kun mä näin siellä alhaalla liikenneympyrän ja autoja, mä pelästyin sitä, kuinka korkealla oltiin. Pelko tuntui polvissa asti ja mä en hetkeen pystynyt liikkuu. Se oli aika siistiä, vaikka pelotti.
Sit mentiin Rukan huipulle. Hississä pelkäsin ihan sikana. Oli pelottavaa olla siinä tyhjän päällä vaijerin varassa. Hui. Onneksi vaijeri ei katkennut ja selvisin ylös asti. Siellä oli upeat maisemat. Alas tultiin kesäkelkalla. Se oli tosi hauskaa!
Kaiken kaikkiaan koko matka oli tosi hyvä. Tykkäsin olla siellä. Tykkäsin mennä matkailuautolla. Tykkäsin käydä Lapissa. Tykkäsin koko lomasta.

Viime aikoina on siis ollut ihan mukavaa. Vaikka olenkin tottunut vaikeuksiin ja ahdistaviin oloihin, ei tämäkään haittaa, että on mukavaa ja rauhaisaa. Se, et on mukavaa ja rauhaisaa, on paljon parempaa, kuin jatkuvat vaikeudet ja ahdistavat olot. Kyllähän niitäkin on, mut onneksi välillä saa levätä.
Mut jos mä alkaisin miettii vaikeuksia ja ahdistavia oloja, niitä tulisi ihan varmasti. Siksi en niitä ajattele, vaan keskityn nyt rauhaisaa elämään ja opiskeluun.

Se jatkuu. Edelleen. Mengelen opit ovat edelleen käytössä.

Taas on ollut juttua Loikalan kartanosta lehdessä. Siellä edelleen on toiminnassa samat saastaiset käytännöt kuin oli silloinkin kun mä olin siellä (vuosina 2004-2006). Edelleen siellä harjoitetaan systemaattista nuorten tuhoamista, vieläpä lastensuojelun nimissä!

Lasten turmelua se on, pelkkä irvikuva lastensuojelusta!

Ei oo meininki muuttunut Loikalassa näiden vuosien aikana.. Mua surettaa kaikki ne nuoret, jotka joutuu tuhoamisleirille tollaisiin paikkoihin. Loikala on maanpäällinen helvetti. Sellaiseen ei pitäisi kenenkään kasvavan nuoren joutua, ei edes niiden "suomen pahimpien nuorten", minkä leiman kaikki Loikalaan joutuvat saa. Ketään ei pitäisi kohdella noin ihmisarvoa loukkaavasti, noin sadistisesti ja julmasti kuin Loikalassa. Edes vankilassa ei toimita niin! Vankila on kuulemma paljon parempi ja helpompi paikka, kuin Loikala. Näin sanoo tyypit, jotka ovat itse lusineet, ja joille olen kertonut Loikalasta. Vankila on lastenleikkiä Loikalaan verrattuna.

Ne, jotka tota nuorten tuhoamista harjoittaa, ovat itse demonisoituneita, niiden saatanalliset toimintatavat kertoo, ketä ne palvelee.

Olen itsekin ollut Loikalassa ja valitettavasti tiedän, mistä puhun. Jouduin kokee sitä kaikkea julmaa ja nöyryyttävää, alistavaa ja mitätöivää kohtelua 2 helvetillistä vuotta. Voi niitä, jotka joutuvat olemaan siellä vielä pidempään!! Sen kahden vuoden aikana Loikalan työntekijät tuhosi mua niin perusteellisesti, etten ole vieläkään toipunut siitä. Edelleen siellä viettämäni aika näkyy ja tuntuu.. Kysyn vieläkin esim. lupaa lähes kaikkeen tekemiseeni, koen sosiaalisia paineita niin etten osaa toimia luontevasti, vältän ja koen pelkoa auktoriteetteja kohtaan, mun on vaikea suhtautua hierarkisiin ihmissuhteisiin, on vaikea luottaa, äärimmäisen vaikea luottaa ihmisiin, pelkään vieläkin, että mut halutaan alistaa ja tuhota, pelkään et mut halutaan "muokata mieleisekseen" ja säikähdän kun joku vähänkin korottaa ääntä tai sanoo käskevästi jotain. Olen siis tavallaan vieläkin Loikalan kahleissa..

En tahtoisi kenenkään joutuvan Loikalaan tai muihin vastaaviin tuhoamislaitoksiin. Sieltä ei todellakaan palata terveenä takaisin.

Mulla alkoi Loikalassa syömishäiriö ja ajauduin katkerana ja täynnä vihaa saatananpalvontaan. Myös mun huumeongelma räjähti ja paheni entisestään Loikalan jälkeen. Enkä ole todellakaan ainut, joka on näin oireillut Loikalasta päästyään. Jo Loikalaan mennessä olin rikki, siellä viettämäni ajan jälkeen olin totaalisen rikki, tuhottu. Enkä ole ainut!! Olen niin vihainen. Koen voimakasta vihaa sen takia, kun siellä kaiken aikaa tuhotaan nuoria! Tälläkin hetkellä! Ja mitkä rahat tossa hommassa pyörii. Ne tienaa kunnon omaisuuden tuhoamalla nuoria!!

Sairasta on tehdä bisnestä rikkinäisillä nuorilla, vieläpä lastensuojelun nimissä! Valtio maksaa miljoonia lasten ja nuorten tuhoamisesta Loikalan kaltaisille helveteille!
Eikö olekin sairasta?

Jo ennestään rikkinäiset nuoret huostaanotetaan ja suljetaan laitoksiin, joista moni on kuin Loikala. Ne saa isot summat rahaa jokaisesta nuoresta, joita ne tuhoaa sadistisilla käytännöillään. Mitä järkeä on tuhota jo ennestään särkyneitä nuoria, jotka ovat muutenkin herkässä iässä? Niin ei saisi toimia ketään kohtaan! Miten ihmiset voi olla niin sairaita, että lähtevät toteuttamaan tällaista? Onko kyse vaan rahasta vai onko tällä nuorten tuhoamisella jokin muukin tarkoitus? Oli syy mikä tahansa, silti kukaan ei saa tuhota ihmiselämää! Ei yhden ainuttakaan!

Loikalan harjoittama toiminta ei paranna ketään, päinvastoin se turmelee nuoren ihmisen elämän! Se ei tee ketään paremmaksi, vaan pahemmaksi.

h//www.iltalehti.fi/kotimaa/a/9b3550ec-4bca-4b63-87c1-94a3b27f8f84
Linkki juttuun Loikalasta.

Hulttis ja eläinystävät

Tänään oli hauskaa kun käytiin läheisten luona. Ne ei olleet kotona, mutta heti ovella vastaan tuli innokas koira. Se on aina onnellinen ja saa onnellisuuskohtauksen, kun näkee mut. En tiedä miksi eläimet tykkää musta niin kovasti. Koira hyppi innoissaan ja nuoli mun kasvoja, kellahti selälleen ja vinkui innoissaan. Se oli mukava vastaanotto. Kanalan kanatkin tervehti, kun tultiin pihaan. 😆
 Kävin koiran kanssa lenkillä, ja se oli ihan innoissaan kun pääsi ulos. Kun lähdettiin pihasta, moikkasin kanoja, ja kun ne näki mut, ne syöksyi porukalla innoissaan kanahäkin uloimpaan reunaan, lähelle mua.😁 Sanoin niille, et kohta tuon ruokaa. Toisen kanalan kukko kiekui mulle, kun käveltiin ohi. Sanoin sillekin, et kohta tuon ruokaa.
 Vaikka mulla on kipuja, pystyin juoksee varovasti koiran kanssa. Ilahduin itsekin koiran ilosta ja innostuin juoksee sen kanssa pieniä matkoja. Aina kun käydään lenkillä, mä juttelen sille. Vastaantulijat saattaa pitää mua hulluna, mut mä juttelen koiralle silti. Sekin tykkää siitä. Ja niin tykkää muutkin eläimet.🥰
  Lenkin jälkeen menin viemään ruokaa ekaan kanalaan. Kukko ja kanat innostui, kun näkivät mut, ja pyörivät kanalan oven läheisyydessä. Niistä näki, et ne ilahtui, kun menin niiden luokse. Juttelin niille hetken ja annoin ruokaa. Ensimmäisen kanalan kanat saatu tyytyväiseksi. 🐔😄
 Menin sit toiseen kanalaan. Kanat hyppi innoissaan ja jouduin työntää yhden sisälle, kun se oli ovella vastassa. Meinasi tulla syliin. Niistäkin näki, et ne oli iloisia, kun menin moikkaa niitä. Aina kun käyn läheisten luona, mul on tapana käydä moikkaa kanoja ja saatan viettää pitkiäkin aikoja niiden kanssa. Ne tykkää selvästi siitä, kun niille puhuu. Nytkin ne oli tyytyväisiä, kun kävin siellä. Toisenkin kanalan kanat saatu tyytyväiseksi. 🐔😁
 Tässä toisessa kanalassa on yksi musta kana, joka erottuu muista. Ne muut kanat syrji sitä mustaa kanaa. Mä oon usein sanonut niille kanoille, että eivät syrjisi mustaa kanaa, vaan ottaisivat sen porukkaan niin kaikilla olisi hyvä olla. Ennen tää musta kana oli aina ylhäällä orrella, ja muut kanat alhaalla. Nyt se oli siellä muiden kanojen seurassa, ja en havainnut syrjintää.
Oliko ne ymmärtäneet mitä mä olin niille sanonut? En ole varma, mut nyt ne on hyväksyneet mustan kanan porukkaan. Erikoinen juttu. Hyvä näin.
 Ei kanat tyhmiä ole, en pidä mahdottomana, etteikö ne voisi ymmärtää puhetta. Juttelen niille usein, ja joskus ne jopa vastaa mun puheeseen!😅 Sit ne välillä aukoo nokkaa samalla tapaa kuin ihminen puhuu.🤣 Se on hassua. Ne kuuntelee mielellään mun juttuja. Ja aina kun ne on vapaana ulkona, ne juoksee vastaan, kun ajetaan pihaan.😆 Se on söpöä! Ja kun mä sanon niille, et odottakaa, niin ne odottaa! Fiksuja kanoja.
 Kyllä eläimet on hauskoja! Mä niin tykkään niistä!🥰 Olen siis saanut ystäviä. Yhden koiran, kukon ja 8 kanaa.😁

Ärsyttävä ilmiö

 Mua ärsyttää kun niin moni pitää päihdeongelmaisia ja mt-ongelmaisia huonompina ihmisinä, vieläpä itseään huonompana, yhteiskunnan pohjasakkana. Jotkut menee vielä niin pitkälle, et ajattelevat, että "tuollaiset pitäisi tappaa". Se ei ole totta! Ne, jotka noin ajattelee, ovat itse alhaisia ja julmia. Kysyn vaan: tappaisitko oman lapsesi/läheisesi, jos hänelle tulee päihdeongelma? Haluaisitko itse, että muut toivoo sun kuolemaa, kun itse taistelet elämästäsi huumehelvetissä?
 Mt-potilaat  ja päihdeongelmaiset ovat ihan yhtä arvokkaita kuin muutkin. Ei ongelma tee ihmisestä huonoa, vaikka ongelma olisikin ikävä. On väärin tuomita kanssaihminen huonoksi jonkun ongelman takia. Ihan kuin hän ei itsekin kärsisi ongelmastaan, ja vielä enempi kärsimystä lisää se, kun muut tuomitsee toisen itseään "alemmalle tasolle". Kuka tahansa voi sairastua päihde- ja/tai mt-ongelmiin, joten turhaa on kuvitellakaan, että toiset olisi alempiarvoisia kuin toiset.
 Vaikka nää ongelmat oireilee erittäin ikävästi, sekään ei ole syy tuomita toista huonommaksi. Jokainen toimii joskus väärin, toiset urakalla tekee pahaa (mikä on hölmöä), toiset tekee pahaa hienovaraisemmin (hölmöä sekin). Toinen voi varastaa, olla väkivaltainen ja sekoilla paljon, toinen voi olla hyvin katkera, puhua pahaa toisten selän takana ja vihata lähimmäistään. Yhtä pahoja tekoja kaikki. 
 Vaikka teot on vääriä, se ei tee toisesta huonompaa. Kaikki me tehdään väärin, joten ei ole aihetta tuomita toista muka itseään huonommaksi. Se on valhetta ja itsepetosta, siinä ihminen haluaa kuvitella olevansa hyvä, parempi, paras, ja siksi korottaa itsensä toisten yläpuolelle. Vieläpä sellaisten "yläpuolelle", jotka ovat eläneet elämänsä huumehelvetissä, taistelleet elämästä ja kuolemasta, joutuneet näkemään ja kokemaan niin sairaita ja pahoja asioita, et psyyke hajoilee.. niin, ja ovat vielä saattaneet selvitäkin siitä kaikesta, saaneet elämänsä kuntoon.
 On todella noloa ja häpeällistä mennä korottamaan itseään sellaisten "yläpuolelle", joiden elämästä eivät tiedä paskaakaan. Nää itsensä korottajat on usein kokeneet paljon vähemmän kuin ne, joiden ylitse yrittävät itseään korottaa. Moni ei edes selviäisi siitä kaikesta hengissä. Joten turhaa on mennä korottelemaan itseään toisten yläpuolelle, se on ALHAISTA!

Linkki

Tässä linkki uuteen tekstiin
https://ahdasportti.blogspot.com/2019/07/syntisen-teksti-synnista.html?m=0

Miten menee

Vihdoinkin tuli aikaa kirjoittaa. Olen töissä ja pidän taukoa. Mietin mitä tekisin seuraavaksi. Olen viime aikoina piirtänyt paljon ja maalannut. Tän kuun lopussa alkaa kesänäyttely ja en ole vielä osannut päättää et mitä töitä sinne valitsen. Saa nähdä. Olen tullut siihen tulokseen, että taide ja muut harrastukset pitää mut kasassa. En varmaan osaisi käsitellä esim traumoja, jos en tekisi taidetta.
 Viime aikoina onkin ollut taas noi traumat käsittelyssä. Näen edelleen joka yö karmeita painajaisia narkkaamisesta, ja en enää jaksaisi niitä. Alkaa tulla mutta täyteen unissa narkkaamisesta. Ne unet on niin vastenmielisiä! Alan olla jo totaalisen kyllästynyt noihin uniin. Jopa unissa mä olen kyllästynyt. Ihmettelen vaan sitä, kun ei oo ollut kamahimoja vieläkään. Toivottavasti ei tulekaan.

Kävi sellainenkin asia, kun yks ilta pesin hampaita, niin selkä naksahti. Tuli uusi kipukohta edellisen yläpuolelle. Luonnollisesti kipukin voimistui. Ensimmäinen kipukohta on alaselässä oikealla, toinen on vasemmalla, yksi nikama ylöspäin. Kipu on samanlaista kummassakin ja ai että kun se säteilee hyvin jalkoihin. Onneksi on tuo hemmetin kipulääkitys ja niiden avulla pystyn tekee fysioterapiajuttuja. Jos sitä ei olisi, en voisi tehdä mitään. Toisaalta taas en haluaisi syödä lääkkeitä. Ainiin, Odotan vieläkin ortopedin yhteydenottoa.. Toukokuussa oli aika, ja nyt odotan yhteydenottoa jatkosta. Toivon, että selkä paranee. Paranemisesta tuli mieleen: sain viime viikolla tietää, ettei mulla enää ole C-hepatiittia! Se on parantunut! Vähänkö siistiä. Verikokeiden tuloksissa sanottiin: kokeesta selvisi että C-hepatiitti on parantunut, tulos: negatiivinen.

 Lisäksi mä koen niin voimakasta itseinhoa ja häpeää, pelkoa ja tuskaa, että niiden kanssa ei oikeen tule toimeen, eikä pystyisi elämään, mutta kun on pakko. Vainoilen et kaikki vihaa mua, vaikka mä todellisuudessa vihaan itseäni. Enkä oikeen edes pysty puhuu. Jotenkin on vaan vaikeaa. Vaikeaa sietää itseään. Miksi? Jos joudut kuulee, että olet täysin arvoton paska ja muuta vastaavaa, kyllähän se satuttaa. Toistuvasti se satuttaa ja tuhoaa enemmän ja enemmän. Sit alat pikkuhiljaa itsekin uskoa niin. Tiedän, ettei pitäisi uskoa, mutta kun toistoa on riittävästi, valhekin muuttuu todeksi. Kyllä me ihmiset ollaan kummallisia.

En enää ymmärrä itseäni, en elämää.
Miksi olen niin heikko, miksi olen voimaton?
Lannistunut, masentunut ja heikkomielinen.
Olen myös turha, miks mä edes olen täällä?
Kai heikollakin on oikeus elää? Onhan?
Mut jos olen kerran turha,
Niin mitä mä sit teen täällä?
Jos olisin turha, mua ei olisi.
Ei kukaan ole täällä turhaan, jokainen on arvokas.
Elämällä on tarkoitus, ei se ole turhaa.
Vaikka kaikki vihaisivat mua,
En ole siltikään turha, enkä arvoton.

Vähän outoja asioita

Viime aikoina on ollut vähän outoa. Näen melkein joka yö karmeita painajaisia narkkaamisesta. Silti mulla ei ole ollut kamahimoja. Se on outoa. Ne unet on olleet ihan hirveitä. Ehkä se on syy siihen, ettei oo ollut kamahimoja.
 Yhdessä unessa mun piti lyödä kaverille vedot. Kun olin sen tehnyt, mulle väsättiin vedot ja mä retkahdin. Se oli hirveetä siinä unessakin. Mä kauhistuin ja tuli tosi paha mieli. Se ei tuntunut hyvältä yhtään ja olin huolissani, et mitä mä nyt teen ja kuinka kerron asiasta läheisille ja teille lukijoille. Huono omatunto oli voimakas. Ja aamulla piti tarkistaa että enhän varmasti oo retkahtanut. Se uni oli hyvin todentuntuinen. Jätti koko päiväksi voimakkaan ahdistuksen.
 Viime yön unessa mä en pelkästään retkahtanut, vaan mä narkkasin urakalla ja diilasin kamaa. Oli kuin en olisi selvänä koskaan ollutkaan. Painotus oli piikittämisellä tässäkin unessa. Se oli ahdistavaa. Ihan hirveitä olleet noi unet. En voi sietää niitä! Niistä jää vaan paha mieli ja ahdistus. Noi unet on kuin kidutusta. Todella vastenmielistä.

Olen myös viime aikoina ollut todella väsynyt. Monta viikkoa olen ollut hirveen väsynyt. Mikähän siihen on syynä? Olen asiaa miettinyt, mut en ole selkeää syytä löytänyt. Liiallinen kuormitus? Liiallinen liikkuminen ja muu tekeminen? Vitamiinin puutokset? Järkkynyt mielenterveys? En voi tietää. Harrastukset on helpottaneet oloa paljon. Varsinkin ampuminen on rentouttanut paljon. Mun tarkkuus on parantunut. Myös maalaaminen on tehnyt hyvää. Ja virkkaaminen. Olen jo yli vuoden virkannut isoa peittoa ohuesta langasta ja alan olla loppusuoralla. Aikamoinen työ ollut! Opiskelut on edenneet myös. Sain ekan englannin kurssin valmiiksi ja aloitin seuraavan. Olen myös siivonnut asuntoa ja käynyt läheisten luona. Paljon on ollut kaikkee. Ja Jenska vaan on väsynyt.  Outoa. Oi voi voi. Jospa se siitä alkais helpottaa.

Hulttiotytön VideoBlogi - Naisen osa huumemaailmassa

Hulttiotytön VideoBlogi - Naisen osa huumemaailmassa

Tässä uusi video pitkästä aikaa! 

Painajaista, ahdistusta ja tuskaa

Oi voi voi. Niin koitti uusi päivä taas. Kädet tärisee ja on vaikea olla. Viime yö oli kamala, koska näin painajaista narkkaamisesta. Olin siinä vanhojen kavereiden kanssa vetämässä kassikaupalla kamaa. Koko uni oli pelkkää piikittämistä. Todella vastenmielistä. Voin pahoin vieläkin kun muistan sen niin selvästi. Hyi hemmetti. Kun heräsin, piti tarkistaa käsivarret että onhan ne varmasti puhtaat. Olihan ne.
 Näköjään kun on paljon stressiä ja tuskaa, tulee sit noita painajaisia. Onneksi ne on vaan unia. Ja toisaalta on hyvä, et ne unet ahdistaa ja on vastenmielisiä. Jos niistä nauttisi, se olisi jo huolestuttavaa.

Olen viime aikoina (tai oikeastaan aina) ollut todella epäonnistunut vaimo. Aivan sama mitä mä teen, se ei riitä. Vaikka yritän kuinka, en vaan täytä mittaa. Olen viime aikoina panostanut entistä enemmän ruuan laittoon ym kodin hoitoon, mutta kaikki valuu hukkaan. Tuntuu että kaikki mitä mä teen, on turhaa. Välillä mietin, et miks mä edes yritän, koska ei se kuitenkaan riitä. Olen alkanut vihata itseäni entistä enemmän. Olen jo aika turhautunut ja toivoton. Koska mikään ei riitä, en minäkään riitä. Olen kuulemma vain pelkkä paska, ja alinta kastia. Tosi mukavaa kun näin "paljon" mua arvostetaan. Vähemmästäkin masentuu. Olen totaalisen pettynyt itseeni ja elämään. Ei vaan jaksa.

Pari viikkoa sit jouduin käymään verikokeissa. Se oli kamalaa. Eka hoitaja yritti etsiä suonta ja ei onnistunut. Se kaivoi ja kaivoi, mut ei löytänyt. Se piikki meni pohjaa myöten mun käsivarteen kun se etsi suonta. Hyi hemmetti. Olisin varmaan itsekin onnistunut paremmin. Lopulta se luovutti ja kun se veti sen piikin pois, se viilti kivan haavan siihen pistokohtaan, jonka näen vieläkin siinä. Todella vastenmielistä.
 Sit tuli toinen hoitaja ja tökkäsi mua toiseen käteen ja onneksi sai otettua sen verikokeen. Olin ihan paniikissa siinä, vapisin ja mua oksetti. Voin niin pahoin, et totesin, etten varmaan enää pystyisi tykittää. Onneksi. Toi kokemus oli jotain niin kamalaa, niin kamalaa, etten tahdo enää mennä verikokeisiin.
 Ja ne jäljet. Tuli taas niin liattu olo ja ahdistaa ne jäljet. Toinen on jo parantunut kokonaan, toisen jäljen mä näen vieläkin. En tahdo enää yhtään reikää itseeni!! En hemmetti tahdo!!

PS. Pahoittelen näin negatiivispainotteista tekstiä. Tämmöistä tää vaan valitettavasti nyt on ollut. Kunpa asiat vaan menisi parempaan suuntaan!

Onko Jenna narkkari?

 Kesä on tullut. Olen ollut ihan innoissani siitä, kun luonto on herännyt eloon ja sinne on ilmestynyt vaikka mitä! Siellä on kauniita kukkia ja kasveja ja kaikkea hienoa! Jenska on innoissaan. Kaikki on vieläkin ihan uutta mulle, vaikka oon jo 4v ja 4kk ollut pää selvänä. Silti en vieläkään voi olla ihmettelemättä ja ihastelematta luontoa ja kaikkea, mitä täällä on. On kuin sokea olisi saanut näön. Näin jo yli 4 vuotta.

 Ihmettelen vähän sitäkin, millaisia kommentteja oli tullut siihen Iltalehden juttuun. En muka ole kuivilla, koska mulla on lääkitykset menossa. Huh huh mitä paskaa! Ja sit vasta en ole narkkari, kun en käytä mitään lääkkeitä ja en näytä narkkarilta. Uudestaan: huh huh, mitä paskaa! Näytänkö mä vieläkin narkkarilta? En omasta, enkä muidenkaan mielestä. Jos mut on totuttu näkee narkkarina, on lyöty narkkarin leima otsaan, niin sellaisten mielestä varmaan tuun aina näyttää narkkarilta, vaikka kuinka muuttuisin. Ja olenhan mä muuttunut paljon. En aio mennä kauneusleikkaukseen siks, etten enää näyttäisi narkkarilta joidenkin urpojen mielestä.
 Olenko mä narkkari? En enää, enkä ole läheistenikään mielestä. Ne on nähneet mun muutoksen, seuranneet vierestä mun elämää, ja heidänkin mielestään mun elämä on kaukana narkkarin elämästä. Samaa mieltä olen itsekin. En enää tahdo vetää päätä sekaisin, en käytä lääkkeitäni väärin, en pyöri nistikämpissä, en ole enää siinä maailmassa enkä tahdo siihen palata. Jos mulla nyt sattuu olee korvaushoito ja ADHD-lääkitys, se ei tee musta narkkaria. Se tekisi, jos käyttäisin noita lääkkeitä väärin. Sitä mä en tee, koska se ei ole järkevää eikä hyödyllistä.

 Ei se, mitä lääkettä sä otat, tee susta narkkaria, vaan se, miten sä sitä otat. Jos mä vetäisin 3kk lääkkeet viikossa-kahdessa, mä käyttäisin lääkkeeni väärin, ja sitä voi kutsua narkkaamiseksi. Mutta kun mä otan lääkkeeni siten, kuin ne on määrätty, se ei tee musta narkkaria. En mene niistä edes sekaisin, joten siitä on narkkaaminen kaukana. Miksi ihmisten on niin vaikeaa tätä käsittää?!
 Jos nyt joku haluaa väkisin pitää mua narkkarina, niin pitäköön. Enköhän mä kuitenkin itse tiedä asian paremmin. Samoin myös mun läheiset. Kukaan, joka on seurannut mun elämää läheltä, ei pidä mua narkkarina! Tulkaa hemmetti itse katsomaan jos ette usko!

Asiat alkaa helpottaa, homma on saatu haltuun

 Moro!

Viime aikoina on mennyt hyvin.

Mielenterveys alkaa palautua, kun ei ole enää jatkuvaa sietämätöntä kipua ja pystyy jopa tekemään asioita taas. Kipulääkkeestä on todella ollut apua!

Enkä ole havainnut mitään haittavaikutuksiakaan.

Olen iloinen, kun pystyn taas elämään edes vähän paremmin.

Olen kauan kaivannut pitkiä kävelylenkkejä. Viikonloppuna pystyin pitkästä aikaa kävelee noin 2 km matkan! Vähänkö Jenska on innoissaan! Olen myös pystynyt paremmin maalaamaan ja piirtämään. Kovissa luvuissa en paljoa pystynyt niitäkään tekee. Vähänkö olen iloinnut, kun olen taas voinut maalata! 

Onneksi sain avun tohon helvetilliseen kipuun! 

Apu on merkittävä.

Myös töissä käyminen on ollut helpompaa nyt kun kipu on hallinnassa. 

Samoin myös oon paremmin pystynyt käydä läheisteni luona, vaikka automatkat onkin tuskallisia. 

Kaiken kaikkiaan: mun elämä on alkanut palautua takaisin elämäksi, jota voi elää ilman sitä vangitsevaa kipua!

Päihdepolin paskiaiset ja pieni kevennys

Vein eilen sairaalaan valituksen ylilääkärille päihdepolista. Siitä tuli 6-sivuinen. Samalla siinä irtisanoin apteekkisopimuksen, ja kun ne tänään sai tietää asiasta, ne meni ihan tolaltaan ja uhkasivat lopettaa korvaushoidon. Paskiaiset!!
 Ne menivät tolaltaan myös, kun saivat tietää, että olen saanut Neurontin lääkityksen jatkuvaan hermokipuun. Ja siitä on vielä ollut mulle apuakin! Enkä ole havainnut mitään sivuvaikutuksia/yhteisvaikutuksia muiden lääkitysteni kanssa. Eli lääke on hyvä ja hoitaa sen, mitä kuuluukin. Ja siitäkös päihdepoli "riemastui"! Menivät niin pois tolaltaan, etteivät paikallaan pysyneet ja alkoivat paniikinomaisesti uhkailemaan korvaushoidon lopettamisella! Sanon taas: Paskiaiset!!
 Ei ne saa lopettaa korvaushoitoa tollaisista syistä! Moni on korvaushoidossa ilman aptekkisopimusta ja moni saa hoitoa kipuihin, niin ei ne perkeleet voi mun korvaushoitoa lopettaa tollaisista syistä. Voipi olla et joutuu ottaa yhteyden asianajajaan. En jaksa enää päihdepolia ja sen paskamaista toimintaa!! En hemmetti jaksa!!

Pieni kevennys tähän loppuun.

Kerron tässä mun ruuanlaittotaidoista. Ne eivät ole kehuttavia. Olen vielä varsin tietämätön monesta asiasta. Usein sattuu pieniä mokia. Muutama esimerkki:
 Neljä vuotta sitten mieheni laittoi minut tekemään maksaa. En ollut koskaan moista tehnyt. Se piti kuulemma paistaa. Ja minähän paistoin. Paistoin sen niin, ettei se enää irronnut kattilasta. Se vieläpä oli sulanut kiinni kattilaan paketteineen päivineen. Oli muuten musta näky! Mieleenpainuva näky se oli. Hävettää vieläkin. :D

Sitten, viime viikolla tehtiin Rakkaan kanssa kalaa. Kokonainen kirjolohi paistettiin uunissa ja siitä tuli oikein hyvää, koska Rakas teki sen. Mutta. Kun tuli aika ottaa kalaa, Jenna mietti hetken, että kuinkahan tätä leikataan. Jenna päätyi lopulta leikkaamaan kalaa niinkuin kakkua! Siinä tuli keskelle kalaa sellainen kolmion muotoinen leikkausjälki, josta pala oli otettu, aivan kuin kakkua olisi leikattu. Vähänkö olin nolona, kun sain tietäö, ettei kalaa leikata, kuten kakkua. Sain oppia, että ensin irrotetaan nahka, ja sitten niiden lihassyiden mukaan otetaan. Se oli mulle täysin vieras ja uusi asia. Mut ainakin opin, ettei kalaa leikata niinkuin kakkua. :D Koominen oli kyllä se kokonainen kala, jonka keskeltä oli pala leikattu kakun tapaan. Voi raukkaa. Mieleenpainuva oli tämäkin näky. Ja nyt voin jo nauraa sille.

Hulttis sanoo EI

Tänään mulle tultiin tarjoaa piriä. Sanoin ei kiitos. Ei mennyt perille, joten sanoin vielä uudestaan että ei. Tyyppi ihmetteli vähän ja meni pois. Aikamoiset myyntipuheet sillä kyllä oli. :D Silti mä pystyin kieltäytyy, vielä epäröimättä!
 Eipä ole aikoihin tällaista tapahtunut, et joku tulee mulle tyrkyttää kamaa. Oli kuitenkin hyvä, kun pystyin kieltäytyy ilman ongelmia. Mulle oli vaan selvää se, että Jenna ei ota. Ei halua ottaa. Vähän yllätyin itsekin siitä, kuinka helposti se kävi. Ja vielä enemmän yllätyin, kun ei tullut edes kovia kamahimoja. Olin vaan helpottunut, kun sanoin ei. Enemmänkin mua harmitti, et ylipäätään mulle tullaan mitään tollaista ehdottaa. Luulisi jo tyyppien olevan tietoisia siitä, etten mä enää harrasta narkkaamista. Aika hyvin olenkin saanut olla rauhassa. Tää juttu tuli ihan puun takaa, ja silti pystyin heti sanoo ei. Yleensä just yllättävät tilanteet on vaarallisia, joten on ihme, että selvisin siitä noin hyvin.
 Mitä mulle on tapahtunut?
Vanha Jenna ei olisi kieltäytynyt. Vanha Jenna olisi heti sanonut kyllä. Vieläkin on riski olemassa. Joten olen varovainen. En tahdo palata siihen helvettiin. Vanha Jenna pysyköön poissa. Onneksi selvisin tosta tilanteesta. Selvisin niin hyvin, että ihmettelen itsekin asiaa ja olen iloinen. Se vaan jäi harmittaa, et mulle tullaan tyrkyttää jotain paskaa vieläkin. Ei kiitos, en tahdo pilata elämääni.

Kuulumisia, kipua ja maksimaalista harmitusta

Miten menee?
No tässähän tämä menee.
Jotenkin näin.
 Oon ollut jo vuoden ajan työtoiminnassa. Nopeesti on aika mennyt.
 Sain äidinkielen kurssista täydet pisteet kaikista tehtävistä, eli 10 tuli taas. Oli kyllä mukava kurssi. Nyt opiskelen englantia ja se vetää pään tukkoon. Ennen oli enkku 9 mulla, nyt se on niin ruosteessa, et tuskin saisin 6 tai 5 parempaa. Saa nähdä. Kyllä se siitä vielä palajaa, tuo englannin kielen taito.

 Kävin maanantaina magneettikuvissa. Mulla on yli puoli vuotta ollut kovia kipuja, ja niistä kuvista selvisi kivun syy: välilevyn pullistuma, joka painaa hermoa tuolla alaselässä.
Kiva kiva.
Ei oo yhtään kivaa!!
 Arvelinkin ton hermokivun perusteella, et jotain tollaista voisi olla. Harmittaa vaan kun tätä on jatkunut niin kauan, enkä saa edes apua kipuun. Välillä oon ollut melkein itsemurhan partaalla kun ei jaksa tota kipua ja masentaa. En silti viitsi alentua sellaiseen.

 Päihdepolin lääkärit on olevinaan niin "viisaita", etteivät suostu kivun lievitykseen, koska se ei poista kivun aiheuttajaa! Hemmetin ääliöt! Sit kun lääkäri, joka osaa asiansa ja ymmärtää, et kyllä kipua voi lievittää, määräs mulle kipulääkkeen (Neurontin), niin johan päihdepoli esti senkin avun saamisen! Paskiaiset mitätöi reseptin. Muka hirveen vaarallista korvaushoitolääkkeen kanssa.. Ja paskat!
 Otin asiasta selvää, ja jo eka sivu joka eteen tuli, kertoi, ettei siinä ole mitään vaaraa. Varsinkaan niin pienellä annoksella ja valvotun lääkkeenjaon kanssa. Eikä tää lääkärikään, joka lääkkeen määräsi, nähnyt siinä mitään ongelmaa. Se on kuitenkin aika paljon ammattitaitoisempi, kuin päihdepolin lääkärit, joilla on hirvee päihdeongelma, ja jotka ovat natseja. Enkä hauku, vaan sanon asian niinkuin se on. Ne on natseja sanan varsinaisessa merkityksessä. Mun pitää siis vaan kärsiä maksimaalisesta kivusta, kiitos vaan päihdepolin. Ja jos joku yrittää auttaa, ne estää hemmetti senkin!

 Ei meinaa enää jaksaa. Tätä kipua on jatkunut niin kauan, niin kovana, että alan olla jo aika masentunutja finaalissa. Ei huvittais enää oikeen elää. Kipu on siitä ikävä juttu, et se vaikuttaa vähän kaikkeen. Koko elämään. Ei jaksais enää kipua, ei itseään, ei vaan jaksa.

Kipeä muisto

Kun lueskelin tuota lehtijuttua, mulla palasi mieleen muisto yksistä övereistä.
Menin yhteen kämppään. Siellä oli mies. Ja ekstaasia.
Otin vedot, ja kun mäntä oli pohjassa päässä humahti vähän liiankin kovaa. Aloin vapisee ja sydän hakkasi todella kovaa.
Tajusin heti et nyt tuli överit.
Oksensin. Useita kertoja. Vapisin ja oksensin.
Vaikka olin huonossa kunnossa, silti mua piti käyttää hyväksi. Oli vähän pakko.
Ei ollut väliä sillä, missä kunnossa olin. Ei varmaan olisi ollut väliä silläkään, jos olisin kuollut. Varmaan ruumiskin olisi kelvannut.
Saatoin olla välillä tajuttomana, koska muistan, kuinka välillä pimeni.
Ei sillä ollut mitään väliä.
Huumemaailmassa ei ihmishenki paljoa paina.
Vaikka oli pahat överit, selvisin sieltä, mikä on ihme. Kadulla kulkiessakin oksentelin ja liikuin vähintäänkin epämääräisesti. Olin ihan valkoinen ja vapisin. Vastaantulijat kstsoivat mua kauhistuneena.
Kävin myös jossain sisustusliikkeessä kysymässä lapsen äänellä et onko siellä niitä tapetteja.
Miksi? En ymmärrä itsekään.
Pupillit lautasina ilmestyin kaverin ovelle. Kaveri kyseli että pitääkö soittaa apua. Ainakin se välitti. Sain siltä ensihoitoa ja jouduin lepäämään. Ajan myötä olo alkoi helpottaa.
Selvisin silloinkin taas säikähdyksellä, mut jälkensä se jätti. Vaikeaa edes kertoa tästä, kädetkin vapisee kun yritän kirjoittaa.
Onhan siinä jotain koomistakin kun muistelen sitä kulkuani kadulla.. Mut mä en olisi välttämättä edes selvinnyt sinne asti. Olisin voinut kuolla jo siellä nistikämpällä.
Sillä vaan ei ollut mitään merkitystä. Olin vaan lelu, jonka voi rikkoa, ja heittää pois käytön jälkeen. Hengenvaarassakin olin vaan merkityksetön käyttöesine. Kerta toisensa jälkeen.
Näin sairas on huumemaailma. Naisen osa siellä on helvetillinen.
On ihme, että mä selvisin sieltä.
Moni ei selviä. Liian moni kuolee mitä ikävämmillä tavoilla.
Jos huumeiden käyttö kiinnostaa, kannattaa miettiä hyvin tarkkaan. Sieltä ei välttämättä ole paluuta. Se maailma on helvetti maan päällä. Sinne ei kannata mennä.
Elämä on arvokas, sitä ei pidä heittää hukkaan!

Iltalehdessä on juttu Jennasta

Noniin! Kävi tänään jännä juttu.
Ostin äsken Iltalehden ja löysin sieltä itseni.
Juttu on siis ilmestynyt. Näin kävi.
Viikonloppu osiossa sivulla 20-21..
Siellä Jennasta on aukeaman kokoinen juttu.
Ostakaa Iltalehti!
Kiitokset vielä haastattelijalle antoisasta ja asiallisesta keskustelusta!

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/1aa5d324-843c-4165-b943-111316581649

Tässä vielä aiheeseen liittyvä kuva:

Linkki, instagram, hautajaiset ja pelko

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/04/ateismi-on-itsepetosta.html
Siinä taas uusi teksti.

Tein uuden instagram profiilin, joka löytyy nimellä hulttiotytto. Sellaisen menin tekemään. Meninpä hyvinkin. Tein minkä tein. Nyt se on siellä. On ja pysyy. Siellä se on.

Viikonloppuna oli todella kauniit hautajaiset. Kauneimmat, jossa oon ollut. Saatettiin läheinen haudan lepoon, itkien saatettiin.. Mieheni arkkua kantoi, kaunista arkkua. Hyvästit jätettiin, kukat laitettiin haudalle, laulettiin.. Kauniit muistot jäivät, myös jäi ikävä. Muistotilaisuudessa soitin sävellykseni Rauhan kaipuun läheisen muistolle. Sen biisin löytää myös täältä blogista. Katseltiin kuvia, muisteltiin edesmennyttä. Hänellä oli hyvä ja yltäkylläinen elämä. Rauha hänen sielulleen!

 Olen viime aikoina pelännyt, et kaikki läheiset kuolee. Siis kyllähän me kaikki kuollaan, mut oon pelännyt et kaikki kuolee yllättäen, pian, kohta, heti. Eilenkin pelkäsin, kun rakas oli liikenteessä, että se on joutunut onnettomuuteen ja kuollut. Eikä ollut eka kerta. Karmeita pelkoja on ollut viime aikoina. Kuolemanpelkoa.. Erikoista on, että mä pelkään et muut kuolee, mut omaa kuolemaa en ole pelännyt. Pelkään sitä, että muut kuolee ja mä jään yksin. Joskus se on edessä kuitenkin. En vaan haluis, et kukaan kuolee. Mut kaikki kuolee, eikä sille mitään voi. Toivon vaan, ettei ihan lähiaikoina kukaan kuolisi.
 Pyskää tekin, lukijat, hengissä!!

Jännittävää, vastenmielistä ja ihanaa

Noniin. Tänään oli se Iltalehden haastattelu ja se meni ihan jees. Jännittävää!
En vielä tiedä tarkkaa ilmestymispäivää, mutta se on aikaisintaan ensi viikon viikonloppuna. Aikaisintaan siis.
 Vähän hassulta tuntuu, et musta tehdään aika ajoin lehtijuttuja. Se jopa hämmästyttää.  Enpä olisi uskonut silloin käyttöaikoina enkä jälkeenpäinkään, et musta tehdään juttuja lehtiin. Se on aika yllättävää. Mutta jos siitä on edes muutamalle apua tai toivoa, niin mikäs siinä. Siks mä tätä blogiakin kirjoitan, että siitä voisi olla edes joillekin apua, toivoa, tukea, ja myös siksi, et ihmiset paremmin voisi ymmärtää, että narkkarikin on ihminen, arvokas ihminen siinä missä muutkin. Ja myös siksi kirjoitan, että aina on toivoa, aineista voi päästä irti ja elämän voi saada kuntoon.

 Olen siitä elävä esimerkki.

 Aikamoista taisteluahan tämä on, mutta mä en anna periksi.
 Viime aikoina on taas ollut huumepainajaisia ja kamahimojakin olen välillä havainnut. Mietin, et liittyykö nuo masennukseen. Mulla on koko kevään ajan ollut masennusta. Taas. Sit oli vielä läheisen kuolema, joka sai mut pois tolaltaan. Ehkä nää voi liittyä siihen, et tulee noita painajaisia ja välillä kamahimot iskee. Vastenmielistä.
 Yhdenkin yön jälkeen mun piti tarkistaa mun kädet, et eihän niissä ole pistojälkiä. Niin todentuntuinen uni oli ollut. Mut se on helpottavaa, kun näkee, ettei niitä pistojälkiä ole. Se on niin helpottavaa.

On myös yksi ihana asia, joka on viime aikoina tehnyt mulle hyvää: ampuminen.

 Se on niin vapauttavaa ja rentouttavaa. Pakko laittaa kuvia aiheesta, koska innostuin.

 Ampuminen vähentää stressiä ja lisää tarkkuutta. Siitä tulee hyvä mieli ja se virkistää masentuneen mielen.

 Se auttaa jaksamaan paremmin ja se onnistumisen ilo, joka tulee kun osuu maaliin, on kertakaikkiaan mahtava.

Ampuminen on ihanaa ja olen saanut kuulla, että olen siinä taitava. Se on jotain niin mukavaa, ettei voi olla innostumatta. Voi kuinka ihanaa ampuminen voikaan olla!

Asioita

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/04/mita-on-usko.html
Tuossa taas linkki uuteen tekstiin.

Kävi muuten jännä juttu.
Sain haastattelupyynnön Iltalehteen viikonloppuosioon. Jännittävää!
Yllätyin asiasta ja suostuin. Ensi viikolla on haastattelu ja ilmoittelen sitten, kun tiedän, et koska juttu ilmestyy.

Viikon päästä on hautajaiset. Olen jokseenkin päässyt pahimmasta sumusta ja alkanut käsittää asiaa selkeämmin. Ajan kanssa. Virkkasin kukkia haudalle ja samalla käsittelin asiaa. Olen siis alkanut pystyä toimimaan. Olen myös työstänyt surua maalaamalla samaa taulua uudestaan ja uudestaan. Olen myös säveltänyt uuden biisin. En tiedä liittyykö se suruun, mutta ainakin tuli uusi sävellys. Myös hautajaisissa soitan pianolla yhden mun sävellyksen läheisen muistolle. Nyt kun kirjoitan tästä, tuli ikävä ja meinaa itkettää.

Taidan olla aika herkkä tyyppi.
Todellakin olen.
En tiedä onko herkkyys siunaus vai kirous. Siinä on hyvät ja huonotkin puolensa. Ehkä se on vaan luonteenpiirre, joka on yksi olennainen ominaisuus meikäläisessä. Saan kuulla siitä usein. Joskus hyvääkin, mut useimmiten pahaa. Joskus se häiritsee jopa mua itseäni. Aistin niin herkästi ihmisten mielialoja, tuneita, ilmapiirejä... Ja jos ne on negatiivisia, ahdistun itsekin. Ja joskus mietin, johtuuko se minusta.
Yllätys!  :D
Ihme vainoharhainen reaktio. Häiritsevää.

Surun sumussa kuljen silti eteenpäin

Vieläkin olen sumussa. Lamaantunut ja voimaton.
Hajoilen ihan yllättäen
 milloin missäkin tilanteessa.
Kuljen kuin unissakävelijä.
Muisti pätkii ja olo on katkonaista.
Katselen ympärilleni, mutta en käsitä näkemääni,
 vaan tuijotan tyhjyyteen.
Olen hiljainen ja jotekin ulkopuolella itsestäni,
 tavallaan olen sivustakatsoja.
Tuijotan vaan tyhjyyteen
 kaiken näkemäni läpi.
Tuska repii mua sisältä,
 suru vie voimat.
Ei auta kuin odottaa, ja
 tuijottaa tyhjyyteen.
Kunpa surun sumu jo hälvenisi.
Kun ihmiset näkee mut, niiden katse kertoo,
 et taidan olla järkyttävä näky.
Ne katsoo mua hämmästyneenä. Miksi?
Surun sumussa kuljen silti eteenpäin.
Välillä en heti muista, missä olen ja miksi.
Joudun kysymään, ja kun saan vastauksen,
 niin: ainiin, niinhän se olikin.
Kaikki tuntuu unelta. Edelleen.
Kauanko tämä jatkuu?
Ihmettelen itsekin tätä tilaa, joka minut on vallannut.
En oikeen pysty käsittää, en vieläkään,
 mitä on tapahtunut.

Tylsä tyyppi ikävässä tilassa

Olen lamaantunut enkä meinaa käsittää vieläkään tapahtunutta. En oikeen löydä sanojakaan. Vaikeaa on. Olen edelleen jossain ihme sumussa, surun sävyttämässä usvassa. Surun lisäksi olen havainnut että tunnen vihaa. En osaa sanoa sille syytä tai kohdetta. Ehkä se voi johtua siitä, et mun on vaikea hyväksyä tapahtunutta. Kuolemaa siis. Vaikea uskoa tätä todeksi.. Vaikka tiedän että se on totta. En jaksa oikeen mitään. En osaa oikeen esittää iloistakaan. Taidan olla aika tylsä tyyppi tällä hetkellä. Töistäkin oon joutunut lähtee kesken päivän. En haluais olla tässä tilassa. Hajoilen vaan ja taidan olla erittäin masentavaa seuraa. Ehkä on parempi lopettaa tähän.

Sumuinen suruaika

En tiedä mitä sanoisin.
Iski nimittäin suruaika. Lauantaina 30.3 Uskon päivänä käytiin hyvästelee yksi läheinen. Samana iltana tämä läheinen kuoli.
En oikeen pysty vielä käsittää asiaa. En tiedä mitä ajatella, miten suhtautua.. Vaikka tiedän, että hän kuoli, en silti kunnolla pysty käsittää.
Yritän paeta asiaa tekemällä asioita. Maalaaminen, soittaminen ja lukeminen saa mut hetkeksi unohtaa, mut heti kun lopetan, asia palautuu mieleen ja iskee sydämeen kuin moukari. En meinaa kestää tätä. On ikävä!
Välillä mä itken, välillä en pysty edes itkee. On kuin olisin jossain sumussa, kaikki on jotenkin katkonaista. En meinaa muistaa asioita. Tuntuu kuin olisin unessa, josta en vaan herää. 
Kunpa olisinkin unessa.. Mut en taida olla. En vaan meinaa käsittää, ja kun hetken ajan melkein ymmärrän, en pysy kasassa, en kestä.

Tää olisi tietty "mahtava tekosyy" alkaa vetää kamaa. Sitä en tee. Se ei olisi hyödyllistä, eikä se auttaisi. Se vaan pahentaisi tilannetta, joten miksi heittäisin kaiken hukkaan? En löydä yhtään järjevää syytä siihen.
Mä selviän tästä ilman aineita. Koska olen tähänkin asti selvinnyt, selviän kyllä tästäkin. En tahdo käyttää rakkaan läheisen kuolemaa tekosyynä itseni tuhoamiseen. Se olis jo hulluutta. En tahdo sitä. Joten, mä selviän tästä. Onneksi en ole yksin.

Ehkä tää sumu vielä hälvenee ja asiat selkenee. Ehkä mä vielä pystyn ymmärtää ja käsittelee tän asian. Aikanaan.

Toivoa menneestä

Kuinka helpottavaa se onkaan, ettei ne karmeimmatkaan asiat entisessä elämässäni tapahtuneet turhaan! En mä sillon olisi voinut kuvitellakaan, että ne kääntyisi mulle vahvuudeksi.  Ajattelin, etten koskaan selviä niistä.
 Niin, kukapa silleen ajattelisi sillä hetkellä kun joutuu kiusatuksi, hyväksikäytetyksi, pahoinpidellyksi, melkein tapetuksi, raiskatuksi, kidutuksen kohteeksi jne.. Olin varma, etten koskaan selviä niistä tapahtumista. Se katkeruus ja viha, mitä kannoin sisälläni oli kamalaa ja se myrkytti vain mua itseäni. Onneks lopulta tajusin luopua niistä ja antaa anteeksi.
 Ei ollu helppoo! Sekin oli oma prosessinsa ja vaati paljon aikaa. Ne pelkotilat, joita mulla oli silloin joskus, ne alkoi jäädä pois, kun annoin anteeksi. Ennen sitä en voinut luottaa keneenkään, vainoharhailin vaan, et läheisimmätkin ihmiset aikoo tehdä mulle pahaa. Kiusata, hyväksikäyttää, pahoinpidellä, tappaa, raiskata jne.. Olin varma siitä, että niin tapahtuu. Ja joskus olin varma, että niin tapahtui, kun tuli takaumia menneisyydestä tietyissä tilanteissa.
 Se oli helvetillistä. Noi kaikki alkoi jäädä pois pari vuotta sitten, kun annoin anteeksi. Sen jälkeen mun traumat on alkaneet parantua ja ne helvetilliset tilanteet on alkaneet menettää vaikutustaan ja myös kääntyä vahvuudeksi. Se on aika omituista. Sitä on vaikea käsittää, miten noinkin kauheet asiat voi kääntyä hyväksi. Ne ei tapahtuneet turhaan!
 Vaikka en olekaan vieläkään täysin toipunut, olen silti helpottunut, kun olen saanut nähdä ja kokea, ettei nekään asiat tapahtuneet turhaan.

Tää antaa mulle toivoa.

Harmin paikka

Mieleni maassa on maailmassa tässä,
Kun kipua, tuskaa on elämässä.

Jospa vielä ilon aika koittaisi
Ja masentuneen mielen se voittaisi.

Periksi en aio antaa
En turhia murheita jaksa kantaa.



Ja niin loppuu akku puhelimesta
Ja teksti jää kesken. 😵

Turhuuksien turhuus! Kaikki on turhuutta!

Runo kevätmasennuksesta

Oi voi voi. Oi voi.
Masennus yllätti Jennan. Vieläpä kevätmasennus.
Se hyökkäsi kimppuun yllättäen,
hyppäsi puun takaa ja otti kiinni
masennusta pakenevan Jennan.
Oi voi voi.
Oi voi.
Näin pääsi käymään,
vaikka kuinka Jenna yritti
taistella kevätmasennusta vastaan.
Mutta.
Jenna ei anna periksi.
Jenna löytää ihan uhallakin paljon hyviä asioita elämässään.
Ja vieläpä iloitsee niistä
parhaimpina hetkinä.
Tämä on myrkkyä masennukselle.
Ilo nimittäin.
Vielä voittaa ilo tuon synkeän turhan masennuksen.
Vaikka välillä masennus saa yliotteen,
silti Jenna ei anna periksi.
Ei anna periksi,
ei sitten millään!
Vielä Jenna masennuksen voittaa.
Varmasti voittaa. Koska
on voittanut ennenkin.

Linkki valtavaan tekstiin

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/03/jumalan-rakkaus.html?m=0

Tässä on linkki uuteen tekstiin, joka vaati yli kuukauden työskentelyn. Suuri oli työ ja vaativa. Vihdoinkin se on valmis.
Voin sanoa, ettei ollut mikään helppo homma tuo teksti. Mut siinä se nyt on.

4 vuotta asiat kunnossa, pää selvänä ja mieli iloisena uudesta elämästä

Nyt on maaliskuu. (Terävä havainto) :D
Olen ollut tässä kuussa tasan 4 vuotta irti siitä vanhasta elämästä, joka narkkaamiseen painottui. Ja siitä olen erittäin onnellinen!
 En olis ikinä uskonut, et näin käy. Tää on eka kerta, kun oon ollut peräti 4 vuotta pää selvänä. Sitä ei kaiken järjen mukaan olis pitänyt tapahtua, mutta se tapahtui. Mun pitäis olla kuollut, mut olen hengissä, saanut elämäni kuntoon, jättänyt vanhan taakse, aloittanut uuden elämän, jossa keskeinen sisältö on opiskelu, kuntouttava työtoiminta, taidepiiri, pianon soitto ja biisien säveltäminen, kirjoittaminen, virkkaaminen, maalaus, piirtäminen, lukeminen, jne jne.
 Kaikki on muuttunut. Mä itsekin olen muuttunut todella paljon. Ihan hävettää, kun lukee vanhoja tekstejä ja päiväkirjoja, hävettää, et millainen olenkaan ollut! Onneks en oo sellainen enää. Jotenkin mykistyttää tämä massiivinen muutos. Muutos on niin suuri, et sitä on vaikea käsittää!
 Se Vanha Jenna, se narkkari on poissa. Mikä helpotus!!


Lopuksi:
 Edelleen tuntuu vaikealta käsittää, et niin yksinkertainen asia, kuin ADHD:n hoito ja oikea lääkitys mahdollisti mun uuden elämän. Jos joku pitää mua edelleen narkkarina siks, kun mulla on lääkitys (jota en edes käytä väärin,vaan otan valvotusti), niin pitäköön! Se ei musta narkkaria tee, kun syön lääkkeeni määräyksen mukaan. Se tekis musta narkkarin, jos käyttäisin ne lääkkeet väärin ja vetäisin päätä sekaisin kaikin keinoin, aineella kuin aineella. Mut mä en tee niin. En tahdo palata siihen vanhaan. Tää nykyinen elämä on paljon parempaa. Aitoa elämää,jota en tahdo heittää hukkaan!

Hulttis junassa

Vesivanat juoksee pitkin junan ikkunoita.
Maisemat vaihtuu ja juna tärisee.
Taidan olla ekaa kertaa selvänä junassa.
Tunneleita tulee vähän väliä..
Tulee outoja fiiliksiä tunnelissa.
Korvat menee lukkoon, happi loppuu, kurkkua kuristaa, pelottaa, tuntuu et painuu kasaan ja tunneli vie mukanaan.
Enpä ole ennen moista kokenut.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa..
Junassa on muutakin outoa: se väsyttää.
Junan kulku saa mielen jumittaa ja iskee ankara väsymys.
Hiljaisuus vallitsee ja juna kulkee.
Eikai taas tule tunneli?
Kyllä matkailu on jännittävää!
Ja vähän tylsääkin.
Mennään vaan, kuljetaan pitkin metsiä, kallioiden välistä, tunneleita tulee ja menee, asema asemalta matka etenee, ihmisiä tulee ja menee, juna menee ja menee..
Ja meikäläinen jumittaa ankaran väsymyksen vallassa.

Linkki ja keväisiä tunnelmia

https://hulttiotytontekeleet.blogspot.com/2019/03/susia-ja-muuta-taidejuttuja.html

Tuossa taas linkki. Laitoin pitkästä aikaa uusia taidejuttuja tohon blogiin.


Viime aikoina on mennyt yllättävän hyvin. Niin seesteistä ja rauhallista on ollut, et ihan pelottaa, mitä kevät tuo tullessaan. Toivottavasti vaan tää hyvä kausi jatkuis. On ollut niin rauhallista ja tasaista, et melkein pelkään, et joko taas kohta mieli rytisee ja romahtaa.. Toivottavasti ei!
 Sellaista oon tässä kevään aikana huomannut, että kuolleet kaverit tulee mieleen usein ja suren niitä. Jostain syystä ne on nyt tavallista enemmän olleet mielessä. Välillä niin voimakkaasti, et oon itkenyt. En mä oo osannut niiden kuolemaa silloin käyttöaikoina surra. Nyt selvänä niitä sit näköjään käsittelen. Varsinkin keväisin. Viime keväänä oli sama juttu. Ja sitä edellisenä.
 Mikä siinä on, et just kevät on se aika, kun suren kuolleita kavereita?
 Omituinen juttu.
 Kai ne on vaan käsiteltävä ja käytävä läpi se suru. Vaikka suren, silti iloitsen elämästä ja koen jopa huonoa omaatuntoa siitä, kun niin monella on asiat toisin. Silti: on aika iloita ja aika surra.
Näissä tunnelmissa menen tänään taidepiiriin.
 Siitä tulikin mieleen, et viime vuonna mä maalasin taidepiirissä kuvan hautausmaalta ja siihen tuli useita ristejä. Kuvan nimi oli "Kavereiden muistolle - levätkää rauhassa kuolleet ystäväni!" Keskellä kuvaa oli joku hahmo mustassa kaavussa. Se leijui ilmassa kuin aave. Siinä taustalla oli ristejä. Useita hautoja siinä oli. Mä osasin nimetä kaikki muut, paitsi kaksi. Mietin et ketkä muka puuttuu. Ihmettelin asiaa, koska muistin kyllä kuolleet kaverini.
Siitä ei sit mennytkään kuin jokunen viikko, ehkä kuukausi, kun sain kuulla et yks hyvä vanha kaveri oli kuollut. Epämääräisissä oloissa. Hajosin. Eikä siinä kaikki. Parin päivän päästä sain kuulla taas, että toinenkin vanha kaveri oli kuollut. Poltti itsensä kotinsa mukana hengiltä. Tahallaan. Hajosin taas.
Sit mä surun keskellä tajusin. Ne kaksi puuttuvaa kaveria oli "löytynyt". Siks en saanut niitä silloin mieleen, kun ne eli vielä. Vasta heidän kuolemansa jälkeen tuli niihinkin risteihin nimet.
 Toivottavasti tällaisia ei enää tapahdu!

Huvittavat haukkujat

Katselin tossa joku aika sitten mun YouTubeen laittamia videoita. Havaitsin jotain huvittavaa: siellä ääliöt edelleen kommentoi 4v vanhoihin videoihin haukkuen mua "vitun narkki", "paska narkki", "kaikki narkit pitäis tappaa" jne jne.. näitä riittää! Vaikuttaa siltä, et nää haukkujat eivät oo havainneet, etten mä oo narkannut 4 vuoteen, tai sit ovat havainneet, mut hölmöydessään haukkuvat mua ihan vaan haukkumisen ilosta.
 Erikoista toimintaa.
 Huvittavaa.
 Voiko ihmiset olla näin hölmöjä?!
 Voi. Todellakin voi.
 Vaikka siellä onkin 4v vanhoja nistivideoita, siellä on myös vielä enemmän sellaisia videoita, joissa mulla on jo ne ajat jääneet taakse. Vitun narkkia ei ole enää. Eikö ne ole sitä huomanneet? Varmasti ovat, elleivät ole sokeita. Eihän toi niille mitään merkitse, et oon saanut elämäni kuntoon, heille on tärkeämpää haukkua sitä Vanhaa Jennaa, jota ei edes ole enää! Mut mitä siitä, pakkohan ääliöiden on päästä haukkumaan, tosiasioista välittämättä. Naurettavaa typeryyttä.
 Turhuuksien turhuutta on tuo turha haukkuminen. Ajan hukkaa. Eikö ne edes tajua, että niiden haukut tulee pikkuisen myöhässä? Ei kai silläkään ole niille väliä, kunhan vaan pääsevät laukomaan turhuuksiaan. Säälittävää. Tämmöisiä viisastelijoita löytyy YouTubesta! Ja kaikkialta nettifoorumeilta, joissa voi nimimerkin takaa huudella sellaista, mitä ei kasvotusten uskalleta sanoa. Ja tässä tapauksessa vielä huudellaan jollekin, joka on jäänyt taakse, joka on ollut menneisyyttä jo useita vuosia!
 Ei voi kuin nauraa!😂😂😂

Asia saatu järjestykseen

Jonkin aikaa taistelin koneiden kanssa ja ehdin jo turhautuakin, melkein heitin puhelimen seinään, mut onneks en sitä tehnyt. Sain kun sainkin tän jutun toimii, nyt pystyn taas vastaa kommentteihin. Helpotus.
En olis yksin tätä osannut saada kuntoon, kiitos siis puolisolleni avusta! (Onneks hän on nero koneiden kanssa ja näppärä hakkeri) Kiitos, Rakkaalle avusta!
 Onneksi asia saatiin järjestykseen!

Edelleen jotain outoa meneillään bittiavaruudessa

Hemmetti.🤪
En saa vieläkään vastattua lukijoiden kommentteihin blogin puolella. En tajua, mistä on kyse.
Harmittaa!😵
Oon yrittänyt kaikkea, oon koittanut kirjautua, mut se ei blogin puolella pidä mua kirjautuneena, vaikka olen kirjautunut.😡 Oon kokeillut käyttää eri selaimia, mut ei oo sekään auttanut.🤯 Järjestelmäkin meni uusiksi puhelimessa ja tabletissa, mut ei!😠
EI AUTA VAIKKA MITÄ YRITÄN!!!🤬
HARMITTAA!!🤪🤪🤪

Viime aikoina on tullut niin ihania kommentteja, et olen mykistynyt. Yhdestäkin kommentista päätyi teksti meidän jääkaapin oveen.😊 Niin rohkaisevia, kannustavia ja motivoivia, hyvän mielen kommentteja, joista olen erittäin kiitollinen!😍
On mahtavaa huomata, etten kirjoita turhaan. Se on mulle suuri ilo, kun saan kuulla, kuinka mun teksteistä on ollut apua ja hyötyä toisille. Sekin on ollut yksi ilon aihe, kun niin moni on alusta asti kulkenut mun mukana tällä toipumisen tiellä, vaikkei toipumisesta pitänyt olla toivoakaan. Kiitos rakkaat lukijat! Kiitos kaikesta!💕💞💕

Jotain outoa meneillään

Tässä on jotain omituista meneillään. En pysty vastaamaan blogin kommentteihin. Kokeilen vaihtaa Google+ profiilista blogger profiiliin, josko se auttaisi asiaa.
 Vähän aikaa sitten oli tullut blogger ilmoitus, että Google+ lopettaa. Siinä mainittiin jotain Google+ kommenttien katoamisesta. Asia huolestuttaa, koska ei oo kiva jos mun kaikki kommentit blogista häviää.
 Tää ei oo kovinkaan mukavaa. Toivottavasti kaikki mun kommentit ei häviä, se olis ihan typerää. Vaikuttais siltä, etten olis vastannut koskaan kellekään, ja niin ei asia ole. Harmittaa tämmöset muutokset!
 En oo vielä tarpeeksi asti perillä näistä muutoksista, joten saa nähdä, miten käy mun Blogin.

Että tämmöinen ilmoitusluontoinen omituisuus tällä kertaa.

*Hulttis on hämmennyksen vallassa*

Jennamainen juttu

 Moi! On jännittävää olla Jenna! Sitä ei arvaiskaan kuinka jännittävää on olla Jenna.

 Jennaa itseäkin jännittää olla Jenna. Välillä se häiritsee ja jännittää niin, että tulee paniikkikohtaus.

 Kuinka jännittävää onkaan olla Jenna! Ihan kädet tärisee.

 Mutta jännitys kuuluu elämään, myös Jennan elämään. Vaikka kädet vapisee pelosta, kurkkua kuristaa ja sydän tykyttää, elämä on ihanaa!

 Mitä siitä, jos välillä iskee paniikkikohtaus, jos välillä vähän pelottaa, se on osa tätä elämää, jännittävää elämää, jota Jenna elää nyt!

Kuulumisia ja ihmettelyä

Moro!
Viime aikoina on mennyt aikas hyvin. Paljon oon taiteillut ja touhunnut. Viime viikolla käytiin Hesassa ADHD-lääkärillä ja käynti meni hyvin. Lääkäri oli iloinen ja yllättynyt tästä muutoksesta, mikä reilun vuoden aikana meikäläisessä on tapahtunut. Moneen kertaan kysyi eri reittiä, et mitä ihmettä tässä on tapahtunut, kun muutos on niin suuri. :D
 Jenna on siis toipunut edelleen! En mä itse silleen niin sitä muutosta huomaa, mut kyl on moni asia mennyt parempaan päin. Iloitsen itsekin tästä muutoksesta.

Eilen kävin leffassa kattoo leffan, jossa mäkin esiinnyin. Oli outoo nähdä itsensä valkokankaalla! Erittäin omituinen kokemus. Vähänkö yllätyin, kun elokuvan ensi sanat oli mun. Leffa nineltä Toyota ja toppatakki kertoo Liisa kodin pomosta ja hänen työstään. Oli muuten hyvä leffa! Meikäläinenkin siellä jutteli asioista ihan asiallisesti. Mut hassua ja outoa oli itsensä nähdä leffassa! On kuulemma ajankohtainen elokuva. Sitä aiotaan levittää ulkomaille asti. Saa nähdä, kuinka asiat etenee. Asiallinen elokuva ja koskettava myös.

Nyt täytyy lähtee kuntouttavaan työtoimintaan jatkaa opintoja. Oon ollut jumissa 3 osion esseessä, ja nyt olisi tarkoitus se saada lopultakin valmiiksi. Jännittävää on opiskelu, en arvannut, et opinnoissakin voi jäädä jumiin.
 Erikoinen asia vaan on se, kun jäin jumiin opinnoissa, samalla jäin jumiin yhden sävellyksen teossa. Kun sain tehtyä sitä esseetä eteenpäin, pääsin eteenpäin myös sävellyksessä.
 Outoa!

Nyt täytyy mennä. Jenna lähtee opiskelee!

Muistoja. Elämää asunnottomana

Tänä aamuna mieleen muistui repaleinen menneisyys. Etenkin ne ajat, kun ei ollut asuntoo.
 Yleensä kun jostain sain kämpän, tuli paikalliset narkkarit auttaa muutossa. Pian ne sit tulikin auttaa häädössä. Jos olikin asunto, sitä oli kuitenkin epävarma et kauanko asunto pysyy. Vähän väliä tuli häätö milloin mistäkin.. En edes muista, mitkä oli syitä milloin mihinkin häätöön. Ei varmasti olleet aiheettomia ne syyt.
 Raskain häätö oli viimeinen häätö. Se taisi olla vuoden 2012 alussa. Siinä meni koko omaisuus, kaikki. Olin sillon katkolla, ja vain siellä mukana olleet asiat jäi.
 Katkolta lähdinkin sit uuteen "kotiin", kadulle. Ei ollu paikkaa mihin mennä. Sitä kierteli kavereiden kämpillä, ettei ulkona tarviis nukkua. Mut kyl se lehtiroskis tutuksi tuli. Elin jatkuvassa hädässä ja epävarmuudessa. Ilman turvaa, suojaa, lämpöä, ruokaa.. Ei ollut helppoo olla asunnoton, vailla vakituista asuinpaikkaa. Se oli hirveen turvatonta. Kaman hankinnan lisäksi oli huolena että missäs sitä sitten asuisi. Tai ylipäätään: kuinka selvitä seuraavaan päivään.
 Epätoivo kulki varjona mukana. Siinä tuli sitten övereitäkin kiskottua, että kuolisi pois. Vaan enpä kuollut, mut sairaalaan pääsin. Tämä toistui. Epätoivoissani hankkiuduin usein tahallani putkaan, ettei tarviis nukkua kylmässä taivasalla.   Alkoholisteille tarkoitettu asunnottomien asuntola tuli myös tutuksi. Se oli aika rämä paikka, mut olipahan katto pään päällä ja lämpöä. Nykyään tää asuntola on purettu.. Enkä ollut ainoa, joka siellä asui.. Missähän he ovat, jotka sieltä joutui pois, kun paikka purettiin?
 Lopulta sit pääsin asumaan hoitokotiin Liisa kodille. Se pelasti mun hengen. En sillon ennen sitä tajunnut, enkä osannut olla kiitollinenkaan. Venkasin ja valitin vaan, kun eivät antaneet mun narkata rauhassa, vaan katsoivat perään ja pitivät huolta. Vähänkö olin hölmö! Onneksi näin jälkeenpäin oon sen tajunnut ja olen todella kiitollinen.
 Elämäni asunnottomana päättyi kiitos Liisa kodin. Vaan vieläkin on useita asunnottomia ympäri Suomea. En toivoisi kellekään asunnottomuutta. Harmittaa ja surettaa kaikki ne, jotka on vailla vakituista asuintoa. Se on hemmetin raskasta ja kuluttavaa. Kunpa he vaan selviäis! Täällä entinen asunnoton on hengessä mukana ja toivottaa kaikille asunnottomille tsemppiä ja toivoa! Asiat voi järjestyä! Älkää luovuttako! Hulttis muistaa asunnottomia rukouksissaan.