Mulla on burn out. Ja Post-traumaattinen stressioireyhtymä. En osaa sanoa tarkkaan, koska se alkoi, se on vaan pikkuhiljaa hiipinyt mun elämään kaikkine oireineen. Se hävettää, ja meni pitkään, ennen kuin uskalsin edes kertoa siitä läheisille.
En ole saanut nukuttua kunnolla aikoihin, säikähtelen vähän kaikkea, pinna on kireellä, ajatukset ovat hyvin negatiivisia, näen vaaran kaikkialla, päänsärky vaivaa jatkuvasti, varsinkin silloin, jos joutuu prosessoimaan asioita.
Kaikki lihakset on kipeenä, kun kroppa erittää kortisolia ja kreatiinia, pienikin lihasten rasitus sattuu, kroppakin on kirjaimellisesti palanut loppuun. Sekään vähä uni, mitä saan välillä, ei virkistä. Olen totaalisen uupunut. En ole pystynyt käymään kunnolla töissäkään. Olen pelokas, ahdistunut ja masentunut, käyn ylikierroksilla ja sekoilen ihan ihme juttuja. Jopa puhuminen on mennyt hankalaksi, välillä sanat katoaa mielestä ja artikulointi on vaikeaa välillä. Se on häiritsevää.
Välttelen myös sosiaalisia tilanteita, olen eristäytynyt ja pelkään ja vainoilen ihan kipeitä asioita. Näen painajaisia yhdestä tietystä traumaattisesta tapahtumasta, jonka seurausta tämä koko hemmetin stressi on. Ruokahalu on kadonnut, unettomuus vaivaa, kaikki on ihan kamalaa. Pelkään liikkua ulkona, pelkään että jotain pahaa tapahtuu, ja jopa mukavat asiat on kuormittavia ja stressaavia. Haluaisin käydä töissä, olla läheisten kanssa jne, mutta voimavarat on kuluneet loppuun. Se harmittaa.
Mutta onneksi on myös hyviä asioita. Kuten kanat ym eläinystävät ja harrastukset. Onneksi läheiset on ymmärtäneet hyvin tän mun jutun. Hävetti kertoa, mutta se helpotti, kun ne suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Läheiset, eläimet, harrastukset ja lepo on olleet hyvä asioita, jotka on auttaneet mua jaksamaan. Olen yrittänyt levätä ja tehdä mielekkäitä asioita, ja otin selvää siitä, miten tätä tilaa voisi hoitaa. Kun luin burn outin oireista, huomasin, että mulla on aikalailla ne kaikki. Ja kun luin post-traumaattisesta stressistä, havaitsin, että on päivänselvää, että mulla on sekin. Kiva.
Mutta jospa se siitä vielä helpottaisi. En vaan tiedä miten se voisi helpottaa. Ainakin on mentävä lääkäriin, mitä olen karttanut jo liian kauan. Pakko se on mennä lääkäriin kuitenkin. En vaan usko, että saan apua sieltäkään. Liian harvoin lääkäreistä on ollut apua, vaikka asian pitäisi olla päinvastoin. Lääkäreiden kuuluisi auttaa, mutta kummasti niiden auttamishalut katoaa (jos niitä on ollutkaan), kun lukevat mun tiedot. Edelleen siellä lukee isolla HUUMEONGELMA, vaikka en ole narkannut yli 5 vuoteen. Joten, kun ne lukee sen sieltä, ne ei usko mua kun kerron, etten ole vetänyt kamaa yli 5 vuoteen. Eihän narkkariin voi luottaa, vaikka se puhuisikin totta. Narkkarin leima pysyy otsassa, kävi mitä kävi. Vaikka olenkin vuosia jo ollut kaukana siitä elämäntyylistä ja siitä pakkomielteestä, lääkäreiden silmissä (ja varmaan monen muunkin silmissä) olen edelleen karmea narkkari.
Joten, en todellakaan menisi mielelläni lääkäriin, koska a) narkkarin leima pysyy otsassa b) mua ei uskota c) mua tuskin edes halutaan hoitaa ja d) jos saisinkin hoitoa, mua ei hoidettaisi samoin, kuin "tavallisia" potilaita mun taustasta johtuen. Kuten tiedetään, jos papereissa on tieto päihdetaustasta, silloin ei todellakaan suostuta hoitamaan potilasta oikein, ei edes kipua suostuta lääkitsemään, vaikka toinen olisi kuolemassa! Kuten kävi mun kaverille, jolla todettiin syöpä, ja sille sanottiin, et sillä on enää pari kuukautta elinaikaa, mutta kipuun ei annettu lääkkeitä, sehän olisi voinut jäädä vielä koukkuun! Kiva jättää toinen kitumaan ja kärsimään kovista kivuista viimeiset elinkuukaudet..! Tyyppi on kuolemassa, hemmetti, KUOLEMASSA, ja lääkärit pelkää, että se jää vielä koukkuun! Eikö olisi kannattanut mieluummin helpottaa toisen tuskaa, kuin jättää se kuolemaan karmeissa kivuissa? Kaverini joutui kokemaan eräänlaisen kidutuskuoleman, vaikka apua olisi voitu antaa. Mutta lääkärit ei halunneet antaa sille kipulääkettä. Tämä siksi koska sillä oli papereissa tieto päihdetaustasta. Eikä hän ollut käyttänyt enää vuosiin! On se hemmetti kummallista, jos sun menneisyys määrittää sen, saatko millaista hoitoa tai saatko sitä ylipäätään. TÄMÄ ON TODELLA VÄÄRIN! Ei sen näin kuuluisi olla.
Myös mulle on sanottu terveyskeskuksessa, että "ei me haluta hoitaa sua". Psykiatrisella lääkäri kehoitti mua tekee itsemurhan.. just kun mua oli kidutettu 3 päivää ja yritetty tappaa! Joten, en TODELLAKAAN mene mielelläni lääkäriin!!! En tällä taustalla.
