sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Sairas kaipaus

Eilen tuli karmee juttu.
Mä huomasin vaan yhtäkkiä kaipaavani ruiskua. Se kesti ihan hetken, sit iski kauhu. Aloin ihmetellä et mitä hittoa mä kaipaan jotain ruiskua.
 Se oli ennen mun paras ystävä. Ja ainoa.
Oikeesti se oli mun pahin vihollinen.
 Annoin sille kaikkeni. Ja se mulle.
Oikeesti se vei multa kaiken.
 Se toi mulle turvan,lohdutuksen ja toivon.
Oikeesti se vaan tuhosi mua.
 Ja vielä mä yllätän itseni kaipaamasta moista paskaa! Aika kipeetä.

Pahinta narkkaamisessa oli se, kun oli varma siitä ettei se kierre koskaan pääty. Sama piikkipyörä pyöri pyörimistään.
Ja meno vaan koveni.
Ja mitä pahemmaksi homma meni, välinpitämättömyys vaan kasvoi. Kai se oli joku keino yrittää suojella itseään.

Kun kavereita kuoli vähän väliä ympäriltä, sitä ajatteli et koskahan on oma vuoro.
 Joskus sitä jopa toivoi.

Kaikenkaikkiaan: koko homma oli hemmetin epätoivoista säätämistä.

Epätoivo varjosti koko sitä elämää. Epätoivoisena heräsi aamuun refloissa.
Epätoivoisena etsi aineita tai parhaassa tapauksessa etsi suonta kädestä/jalasta epätoivoisena.
Epätoivoisena metsästi lisää kamaa.
Ja teki epätoivoisia tekoja sen eteen.
Sekaisin ollessakin oli epätoivo kuvioissa.
Epätoivoisena toivoi, ettei muistaisi mitään kun pahoja asioita tapahtui.
Epätoivossa sama kierre jatkui.
Ja epätoivossa vaan toivoi että se loppuis.

Onneks se loppui!


keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Väsynyt Hulttis ja 1 500 000

Väsyttää. Tänään oli työpäivä ja nyt väsyttää.
 Mä työskentelen siel niin intensiivisesti varsinki kun maalaan. Tänään tuli 5 maalausta ja oon ihan poikki. Mut kyl siel on kivaa!
 Ei meinaa malttaa odottaa aina ens kertaa :D

Tässä hiljattain tuli puolitoista miljoonaa täyteen kävijämäärässä tänne blogiin. Aikas jännä juttu!
 Enpä olis arvannut et tästä blogista tulis näin suosittu. En voi kuin hämmästellä ja kiittää. Oon niin kiitollinen kaikesta siitä tuesta mitä täältä oon saanut! Tän mun kirjottelun aikana te lukijat ootte tulleet mulle tärkeiksi. Kiitos et ootte ollu mukana mun toipumisprosessissa! Tästä on ollu suuri apu ja motivaatio meikäläiselle. Ja on ollu ilo olla monen lukijan tukena! Jatkossakin tahdon olla tukena. Jos joku haluu kirjotella privaatisti niin sähköpostii voi laittaa mulle tohon: aivotukaani@gmail.com.
 
Kaikenkaikkiaan iso kiitos kaikille lukijoille! Kiitos niistä neuvoista, vinkeistä, kannustuksista, rohkaisusta, tuesta, puolustamisesta... ihan kaikesta!
 Arvostan suuresti teitä, rakkaat lukijani!

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kuvakertomus kuukauden häseltäjästä

 Tämmöset taulut vein maanantaina Poleeniin näytille. Siel ne nyt on.

 Meikäläinen vähän epävarmana. Kun vietiin tauluja, mua jostain syystä hävetti! Ja kun kotia päästiin tuli itku. Ajattelin ettei musta ole tähän. Enhän mä oo maalannutkaan kuin vasta toista vuotta. Teki mieli taas tuhota kaikki taulut.

 Pokka pitää.. mekein. Ei mun toisaalta tarvi hävetä. Mä oon vaan aloittanut uuden harrastuksen ja se on maalaus. Ei harrastuksiaan tarviis hävetä. Eikä sitäkään, jos tulee erinäisiä tilaisuuksia johon kutsutaan, kuten nyt tämä.

 Ei oikeen osannut hymyilläkään. Niin lannistunut olin taidoistani. Onneks Rakas mua kannusti ja esti taulujen tuhoamisen. Sanoi ettei mulla oo aihetta tollasiin fiiliksiin. Se on oikeessa. Mut silti mä väheksyn itteeni ja aika ajoin tunnen pakottavaa tarvetta tuhota tauluni.

 Ilmeellä. Tilanne oli vähintäänkin hämmentävä. Vaikka niin moni on oikeesti tykännyt mun tauluista, en siltikään ollut varma taidoistani. Vaikka taiteen ammattilaiset ovat tykänneet ja arvostaneet mun tauluja, silti oon epävarma.

 Tässä eka työ. Se kimaltaa ja siinä on myös suolaa. Näistä löytyy kattavammat kuvat Hulttiotytön Tekeleet blogista.

 Tässä toinen työ. Suolattu sekin ja tästä mäkin oon tykännyt.

 Ja kolmas työ. Kaikki tehty samalla tekniikalla. Sellasilla tussimaaleilla roiskin ja värit levis kosteella pinnalla. Sit mä viel roiskin päälle suolaa ja se sai aikaan hauskoja efektejä.

Sellaisia maalauksia vei kuukauden taiteilijaksi valittu Hulttis. Ei Hulttis itse tiedä kuinka asiaan suhtautuisi, mut muut asiasta kuulleet ovat olleet todella iloisia. Jospa tää mun epävarmuus vielä helpottais, ehkä mäkin sit osaan iloita. Mut maalaamista en lopeta vaikka miten olisin lannistunut. Maalaaminen vaan on niin kivaa. Ja mä vasta harjoittelen sitä, joten ei oo aihetta lannistua. En ole aikonutkaan miksikään mestariksi, vaan ihan ilokseni ja muidenkin iloksi maalaan.
Nyt Jenna, ota ihan iisisti! :D hus hus häpeä ja epävarmuus!

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Kuulumisia epävarmalta kuukauden taiteilijalta

Noniin. Nyt ehdin taas kirjoittelee.
 Tässä oli pari viikkoo lomaa kuntouttavasta työstä ja huomenna meen töihin. Olisin mä voinut pitää lomaa viel toisetkin 2vko mut mä haluun mennä jo nyt töihin. Pääsee maalaamaan ja tekee käsitöitä.
 Maalaamisesta tuli mieleen eräs hämmentävä asia. En tiedä kuinka siihen suhtautuisin.
 Eilen vietiin Poleeniin (Pieksämäen kulttuurikeskukseen) multa 3 taulua. Musta tuli kuukauden taiteilija :O
 Viikonloppuna sain asiasta tietää kun puhelin soi. Vähänkö mä yllätyin. Eilen sit vietiin 3 taulua sinne ja oli muuten vaikee saada ne suoraan. Onneks saatiin apua. Kiitos avustajalle!
 Mut kyl mä oon ollu vähän epävarma tästä asiasta. Sanoinkin eilen ettei musta oo kuukauden taiteilijaksi ja epävarmuudessani meinasin taas tuhota tauluni. En kuitenkaan onneks niitä tuhonnut. Puoliso kannusti ja rohkaisi mua ja sai mieleni muuttumaan. Kiitos hälle siitä! Hän sanoi mm jotenki näin: "Koska sut on valittu kuukauden taiteilijaks, niin se sä oot, etkä ollenkaan huono sellainen. Noi taulut on siellä ilahduttamassa ihmisiä ja kaunistamassa ympäristöä, niinkuin on kotonakin."
 Oon mä kyllä kummallinen tyyppi. Hirveen epävarma vielä itseni suhteen. Vaikka saisinkin aikaan jotain hienoo, mä mietin et onkohan se sittenkään hieno. Vaikka moni sanoo et mun taulut on hienoja, mä mietin epävarmassa mielessäni etten oo onnistunut kuitenkaan. Ja vaikka olisin itsekin tyytyväinen, mieli huutaa: "Tee se paremmin! Ei toi oo lähelläkään täydellistä!". Mun mieli vaatii multa liikoja. Mä en pysty olee täydellinen tässä elämässä. Mun mieli taitaa olla aika paha perfektionisti, joka ei oo tyytyväinen mihinkään.
 Sitä se on ollu kyl aina.
 Mut se on vapauttavaa, kun tietää ettei kukaan voi olla täydellinen, en minäkään. Mut se ei tarkoita sitä et mä hutiloisin, enkä välittäis lopputuloksesta. Se näkyi jo mun käyttö aikoina. Sillon olin hyvin harras narkkari. Kaikkeni annoin aineille. Parhaani mukaan narkkasin ja onnistuin siinä hyvin. Melkein meni henkikin siinä touhussa, niin hartaasti mä narkkasin enkä muusta välittänyt.
 Nyt elän uutta elämää, ja elän sitä kiitollisena. Mitä se mukanaan tuo, sen otan vastaan haasteena. 3vuotta on lyhyt aika siihen nähden, kuinka kauan narkkasin. Vieläkin vasta opettelen elämään tätä niin toisenlaista eämää kuin mitä se hartaan narkkarin elämä oli. Se oli elämää kuolemalle, tää uusi elämä on elämää elämälle.
 Siinä on aika suuro ero!