Toissapäivänä minä sahasin keppiä makrameeta varten. Ja siinä sahatessa sitten kävi niin, että selkä meni rikki. Taas. Kuului vaan "krits" ja sen jälkeen jokainen pienikin liike on sattunut ihan sikana. Kipu sijaitsee alaselässä selkärangassa ja säteilee sieltä kivasti jalkoihin ja selän eri puolille. Ai ai... Ja paikkakin on tuttu, sama kohta on aiemminkin ollut kipeä. Myös kipu on tuttua hermokipua. Liikkuminen on yhtä tuskaa ja varsinkin äkkinäiset liikkeet ovat pahoja. Kumartuminen ja kyykistyminen on mahdotonta. En voi nostaa ja kantaa mitään painavaa. Hulttiksen vauhti on hidastunut paljon. Töpöttelen hitaasti menemään kuin vanhus ja kuljen kuin jäykkä paska varoen jokaista askelta. Nyt on oltava varovainen ja oltava paljon levossa. Ei auta muukaan.
Vaikka oleminen sattuu aika lailla, olen silti helpottunut siitä, että tää kipu tuli juuri sopivaan aikaan. Alkoi joululoma eikä nyt tarvitse käydä töissä. Siinä mielessä tää tapahtui sopivaan aikaan, vaikka olisin kyllä mieluummin viettänyt loman ilman tätä iskevän säkenöivän kirkasta kipua.
Jossakin biisissä laulettiin joskus: "Kaikki tahtoo elää säkenöivässä voimassa, säkenöivässä voimassa..." Elän todellakin säkenöivässä voimassa tällä hetkellä. Kivuliaan säkenöivässä voimassa. Hermot meneeeeee.....
Ei voi mitään, sellaista sattuu, shit happens ja silleen. Vaikka olen jo vuosia elänyt selkäkivun kanssa, ei se ole helpommaksi muuttunut. Olen kyllä saanut oppia monia asioita kivun kautta, ja toivonkin, että tälläkin kivulla olisi minulle jotain kiinnostavaa ja hyödyllistä kerrottavaa. Jos voin oppia jotain uutta kivun kautta, se kipu ei ole turhaa. Turha ja merkityksetön kipu on kaikkein pahinta. Yritän siis katsoa tätäkin asiaa positiiviselta kannalta. Se on parempi vaihtoehto kuin masennukseen ja turhautumiseen vajoaminen.
Vaikka kyllähän tää vetää mielen matalaksi ja kun kipua kestää kauan, se alkaa myös ärsyttämään. Suorastaan suututtaa. Eilenkin raivosin kännykälle kun tulin kauppareissulta kotiin. Matka oli ollut yhtä kiroilua ja tuskaa, ja kotona sitten raivosin kännykälle. Onneksi en purkanut vihaani vieressäni olevaan kumppaniini, joka tuli auttamaan minua. Se olisi ollut erittäin hölmöä ja haitallista. Suuntasin siis tuskaisen vihani puhelimeen, jonka akku oli loppunut ennen aikojaan. Eipä sekään kovin fiksua ole, kun raivoaa puhelimelle, mutta oli se parempi vaihtoehto kuin vihan purkaminen toiseen ihmiseen, jolla ei ole mitään osuutta kipuni syntyyn. Me ihmiset ollaan aika hassuja, kun me puretaan vihamme esineisiin ja asioihin, pahimmillaan toisiin ihmisiin, joilla ei ole mitään osuutta vihaamme. Johonkin se viha täytyy purkaa, ja paras on kun löytää sellaisen kanavan ja tavan, joka ei tuhoa mitään eikä satuta ketään. Vihan purkaminen syyttömiin ihmisiin on kaikkein typerintä. Se aiheuttaa vain enemmän tuhoja ja aiheettomia haavoja.
Aiemmin minäkin viskelin tavaroita ja hajoitin paikkoja, mutta onneksi en enää. Tajusin toimintani typeryyden ja haitallisuuden, ja iso apu tällaisen toiminnan loppumiseen oli ADHD:n hoito. Kun saa päänsisäisen sekameteleihelvetin rauhoittumaan, vihan hallintakin on helpompaa. Siinä säästyi rahaakin, kun ei tarvinnut enää hankkia uusia juttuja hajonneiden tilalle. Samoin siinä säästyi myös häpeältä ja pahalta mieleltä, joka tuli aina vihan purkauksen jälkeen. "Mitäs minä hölmö nyt taas meninkään tekemään.... Pitikö rikkoa tuokin! Ääliö!" Onneksi me osaamme ottaa oppia virheistämme ja korjata tapojamme. Jälkeenpäin niistä hölmöilyistä voi jopa vitsailla.
Tästä näköjään tulikin joku vihan hallinnan tutkielma. Oli tarkoitus kirjoittaa kivusta, mutta sitten aiheeksi tulikin viha. Hermokipu on helvetillistä, ja siinä kyllä menee hermot aika helposti, kun kipu vaan jatkuu ja jatkuu. Hermokipu saa hermot menemään. Ehkä tämän kivun yksi tarkoitus on hermojen hallinnan oppiminen. Heh heh... En kyllä ole sellainen, että räjähdän helposti ja suutun nopeasti. Jopa muut ovat sanoneet, että olen todella kärsivällinen ja pitkämielinen. Enhän minä ilman näitä ominaisuuksia saisi taidettakaan tehtyä, ainakaan valmiiksi asti.
Muistan, kun vähän aikaa sitten yksi kaveri kävi ekaa kertaa Taideluolassa. Hän oli ihan äimänä tästä suuresta taidemäärästä ja hoki vaan yhä uudestaan taidetta katsellessaan: "Kyllä sä Jenna olet tosi kärsivällinen, kun oot saanut näin paljon töitä valmiiksi!" Silloin minäkin hoksasin, että todellakin, taiteen tekemiseen tarvitaan myös kärsivällisyyttä. Ja tää taidemääräkin jo kertoo, että olen oppinut kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyyden opin kivun kautta. Kun selkä hajosi ekan kerran, siitä alkoi minun kärsivällisyyskoulu. Ehkä nyt saan oppia jotain uutta tämänkin kivun kautta. Toivon ainakin niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti