Koulutettu kokemusasiantuntija

 Valmistuin keskiviikkona 18.5.2022 kokemusasiantuntijaksi. 

Tässä mun todistus. Koulutus oli todella hyödyllinen ja antoisa. Aika meni ihmeellisen nopeasti tässäkin projektissa. Oli mielenkiintoista ja mukavaa, haasteellistakin, kuitenkin erittäin hyödyllistä. Sain rohkeutta lisää puhua ihmisten edessä ja huomasin, että mun tarinalla on voimakas vaikutus. Sitä vaikutusta on vaikea sanoin kuvata, niin moninaisia tunteita ja ajatuksia se herättää. Tehtävät ja opiskelumateriaali oli kiinnostavaa ja sain niiden kautta lisää ymmärrystä itseni ja muiden suhteen. Meillä oli hyvä porukka ja mahtavat ohjaajat. Aika meni tosi nopeasti ja opin paljon uutta. Ja nyt olen valmistunut. 

Jännittävää! Saa nähdä, mitä tästä vielä kehittyy. Olen avoin mahdollisuuksille ja otan vastaan toimeksiantoja. Mielelläni lähden toimimaan kokemusasiantuntijana. Olen varma, ettei tää koulutus mennyt hukkaan. Uskon, että Hulttiosta vielä kuullaan. 

The Grande Finale (taas kerran)

 Taas olen uuvuksissa ja niin väsynyt, että näen jo uniakin, joissa nukun iltapäivään asti, enkä jaksa herätä millään. Mulle sanotaan: "Kello on jo kolme, ja vielä sä nukut." Ja mä vain ynisen jotain ja... Nukahdan. Nukun taas sikeästi ja pian havahdun taas. Ainiin, piti herätä. Mutta en pääse hereille. En jaksa herärä. Alan huutaa apua. Huudan unissani: "Auttakaa, mä en jaksa millään herätä..." Ja sitten taas nukahdan. Uni tuntuu ahdistavan voimakkaalta. En vaan pääse hereille. Tätä jatkuu siihen asti, kunnes kello soi. Kun kello soi, ajattelen helpottuneena, en sittenkään nukkunut liian pitkään, ja sit herään ja tajuan, että onkin aamu. Ja ei jaksaisi herätä millään. Kauhea kooma päällä yritän repiä itseni ylös sängystä ja onnistun jotenkin. 

Ylös nouseminen oli vaikeaa, pukeminen oli vaikeaa, töihin valmistautuminen ja töihin käveleminen oli vaikeaa. Ei meinannut jaksaa kävellä. Eikä meinaa herätä millään vieläkään. Ajatus harhailee ja on vaikeuksia keskittyä. Päässä pyörii ja olen kuin sumussa. Tällä hetkellä elän hyvin hidasta elämää. Ja se on ihan ok. Hyväksyn uupumuksen, hyväksyn väsymyksen ja hyväksyn sen, että olen taas palamassa loppuun. Ehkä jo olenkin finaalissa. Siltä ainakin tuntuu. Hyväksyn myös sen. Hyväksyn myös sen, että olen viime aikoina ollut niin hajamielinen, että unohtelen tärkeitäkin asioita. Unohtelen asioita niin usein, että alan muistuttaa muistisairasta. Sekin on yksi uupumuksen oire. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Niitä on liikaa.

Väsyneenä ei vaan jaksa. Oikein mitään. Ei jaksaisi edes liikkua. Ei jaksaisi olla ja jaksaa. Ja silti muut pakottaa jaksamaan. Pitää jaksaa olla läsnä. Pitää jaksaa kuunnella toisten asioita. Pitää jaksaa vatvoa ongelmia ja keskustella. Pitää jaksaa olla tuntikausia ihmisten seurassa, vaikka haluaisi vain vetäytyä omiin oloihin lepäämään. Pitää jaksaa juosta siellä täällä. Pitää jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Pitää jaksaa olla se SuperJenna, joka kestää kaiken eikä koskaan hajoa tai osoita uupumisen merkkejä.

Mutta mä en ole mikään SuperJenna! Mä olen ihan tavallinen Jenna, joka on niin rikki, ettei sen voimavarat riitä kaikkeen ja se uupuu vähän väliä. Olen ollut viime aikoina valtavan stressin alla sen stalkkerin takia ja muiden huolien takia. Onneksi olen nyt saanut olla rauhassa stalkkerilta, mutta silti vaikeuksia riittää. Itsellä ja toisilla. Otan toistenkin vaikeudet huolehdittavakseni, vatvon ja murehdin niitä, ja sitten väsyn, kun voimat ei riittäisi omienkaan vaikeuksien kantamiseen. Usein jään itse taka-alalle omien vaikeuksieni kanssa. Kannan toisten huolia, mutta jään yksin omien huolieni kanssa. Kannan sitten moninkertaista huolikuormaa, enkä jaksa kantaa sitä yksin. Taas olen The Grande Finalen partaalla. Ja kun näin käy, minuun suhtaudutaan usein alentuvasti. Se ärsyttää. 

Ihan kuin minua pitäisi kohdella silkkihansikkain ja olla muutenkin varovainen mun seurassa, etten vain rasitu liikaa tai hajoa palasiksi kuin joku posliininukke. Eikö minuun voisi suhtautua kuin ihmiseen? Jokainen väsyy joskus, ei sen takia tarvitse kohdella toista alentuvasti. Sellainen kohtelu vain lisää ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka en ole. Jokainen väsyy joskus. On täysin inhimillistä palaa loppuun. Ei sitä tarvitse toisten pelätä. Kun mä palan loppuun, teen senkin tyylillä. 

Jotenkin tuntuu, että jos otan aikaa lepoon, se olisi jotenkin väärin. Ikään kuin olisi liian itsekästä pitää huolta jaksamisestaan. Vaikka eihän se ole niin. Jos en voi itse hyvin, en voi auttaa toisia. Jos en voi levätä, enhän minä jaksa silloin olla muidenkaan seurassa. Jos en huolehdi hyvinvoinnistani, ei minusta ole iloa toisille. Mikä minua siis vaivaa, kun koen oman ajan ja lepäämisen jotenkin vääräksi? Ikään kuin se olisi pois muilta. Koen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että tarvitsen omaa aikaa jaksaakseni olla toisten kanssa. Ehkä se johtuu siitä, kun mua on syyllistetty asiasta niin paljon. Vaikka ei nyt viime aikoina. Silti se on jäänyt minuun vaikuttamaan ikävästi. Miten pääsen siitä eroon? Ei harmainta aavistusta. 

Usein käy myös niin, että jos onnistun ottamaan aikaa lepoon, just silloin tapahtuu jotain, mikä estää lepäämisen. Tulee joku paskamyrsky just ihan väärään aikaan. Yritä siinä sitten levätä. Tätäkin on tapahtunut jo niin usein, että olen alkanut melkein pelätä ajan ottamista lepoon, kun just silloin tapahtuu jotain ikävää tavalla tai toisella. Toistuvasti. Paskamyrskyjä tulee juuri silloin, kun tarvitsisin lepoa ja olen jo varannut siihen aikaa. Joten se siitä levosta! Ja niin stressi vain lisääntyy ja kertyy. Kunnes tulee The Grande Finale. Silloin ei enää jaksa välittää mistään. Koska ei ole enää voimia.  

Tätä menoa varmaan kuolen ennen aikojaan. Toisaalta olisin siitä hyvin helpottunut. Toisaalta mulla taitaa olla täällä vielä tehtävää. Jatkuva ja pitkäkestoinen stressi on myrkkyä elimistölle ja voi johtaa jopa kuolemaan. Ja kuinka kauan minulla on kestänyt stressiä? En osaa edes laskea aikaa, sitä on jatkunut vuosia. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kuitenkin ihan liikaa. Post-traumaattinen stressi on hyvin pahalaatuista ja kuluttavaa. Siihen stressiin liittyy valtava traumojen kasautuma, joka tekee siitä pahempaa kuin ns "tavallinen" stressi, joka on haitallista sekin pitkään jatkuessaan. Elämä PTSD:n kanssa ei ole helppoa. Siihen liittyy myös tämä minun taipumus palaa loppuun vähän väliä. Traumaattiset olot ovat vieneet viimeisetkin voimavarat, ja vaikka kuinka työstän traumojani, en saa lisää voimavaroja. Viimeksi paloin loppuun syksyn loppupuolella. Ja nyt taas. Onneksi en pala enää ihan niin usein loppuun kuin pari vuotta sitten. Jotain edistystä siis on tapahtunut, vaikkakin armottoman hitaasti. 

Pääasia on, että edistystä edes tapahtuu. Olen siitä kiitollinen. Toipuminen ja kasvu on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Vaikka välillä palankin loppuun. Jostain luin, että loppuunpalaminen on vain uusi alku, uusi mahdollisuus. Mihin? No minun tapauksessa se on tietenkin alku seuraavaan loppuunpalamiseen. :D 

Tällaista tää vaan välillä on. Silti Hulttis ei lannistu, ei luovuta eikä anna periksi. Hulttis tekee parhaansa toipuakseen. Ja lepää aina kun se vain on mahdollista. Jos se ei onnistu, ja Hulttis flippaa, sitten Hulttis flippaa aidosti ja tyylillä!

Luonnonlapsi luonnossa

Hulttis täällä moi taas! Käytiin ystävän kanssa Läsäkoskella valokuvaamassa viime viikon torstaina.

Olin ihan *into* *into* päästessäni pitkästä aikaa luontoon. Tässä siis kuvia valokuvausreissulta. Kuvat on ottanut ystäväni Raneth. 

Läsäkoski on yksi mun suosikki. Se on hyvin laaja ja ihmeellinen paikka. Kaunis säällä kuin säällä. Vähänkö teki hyvää päästä luontoon! Siellä mä herään henkiin ihan eri tavalla kuin kaupunkiympäristössä. Luonnossa Luonnonlapsi pääsee luovasti valloilleen. 

Koskimaisemat on ihania. Ja se veden liikkeen ääni on niin rauhoittava. Se rentouttaa ja lataa akkuja. Koskikuvaus on terapiaa! Veden liikettä on tosi hauskaa kuvata. Räpsin aina useita satoja kuvia kuvausreisuilla, kokeilen eri suljinaikoja ja kamera käy kuin konekivääri. :D

Ja sitten löytyi kasveja. Vähänkö innostuin lisää, kun huomasin, että maasta on alkanut kasvaa vihreitä kasvien alkuja. Niitä oli tosi paljon ja kuvasin niitäkin ihan innoissani. Ne kasvien alut oli tosi söpöjä, ja kun huomasin, että koko maa-alue oli niitä täynnä, meinasin mennä sekaisin innosta.

Ihmettelin näitä söpöjä kasvien alkuja ja kuvasin niitä. Olin ihan omissa maailmoissani ja yhtä kasvien kanssa. Söpöstelin ja kuvasin. On siistiä nähdä, kuinka kasvit alkaa kasvaa pitkän talven jälkeen. Se sykähdytti mua kovasti. Vaikka maailma on vaarallinen paikka, se on myös ihan mielettömän kaunis ja ihmeellinen paikka!

Siellä se Hulttio kuvaa ja laulaa. Luonnossa mua aina alkaa laulattaa. Laulan siis ja otan kuvia. Ihmettelen kaikkia yksityiskohtia ja kokonaisuutta. Haluan tallentaa kaiken mahdollisen ja kiinnostavan. Ja kun olen innoissani, kaikki on tosi ihmeellistä ja kiinnostavaa! :D

Veden liike on hypnoottinen. Pitkällä suljinajalla saa siistejä kuvia veden liikkeestä. Pitkä suljinaika on mun suosikki. Sillä kikkailen aina. Kokeilen myös lyhyttä suljinaikaa ja silläkin saa siistejä kuvia veden liikkeestä, joka on täysin pysähtynyt valokuvassa. Jokainen yksittäinen roiskuva pisara näkyy kuvassa. Usein kuvissa näkyy vesiolioita, ikään kuin erinäköisiä olentoja, jotka muodostuu vedestä. Vaikea selittää, mutta joskus niitä näkyy kuvissa.

Tässä löysin puunrungon, jossa on pahkoja. Pahkat on söpöjä. Ne on jotain sieniä tms. Tosi hulvattoman näköisiä. Ja tietenkin innokas Hulttio söpöstelee niitä.

Luonnonlapsi luonnossa. Olen yhtä ympäristöni kanssa. Erityisherkillä ihmisillä on sellainen taito, että pystyy tavallaan sulautumaan ympäristöönsä. Olemaan yhtä sen kanssa. Vähän sama kuin musiikin kanssa. Kun soitan sävellyksiäni, olen musiikkia, yhtä musiikin kanssa, elän musiikkia sitä soittaessani. Sama tapahtuu luonnossa.

Sähkötupakka höyryää. Luonnossa ei meinaa malttaa pitää edes röökitaukoja. Niin innoissani siellä olen. Otan välillä muutamat pikaiset hönkäisyt ja sitten kuvaamaan taas. On jännää, miten instensiivisesti siellä keskityn luontoon ja sen kuvaamiseen. Siellä olen tässä hetkessä. Ei ole muuta kuin se hetki. Olen siinä ja elän sen täysillä.

Taikametsä. Läsäkoskella on sellainen veden ympäröimä metsä. Nimesin sen Taikametsäksi. Siellä vesi jakautuu moneen eri haaraan ja veden keskellä on pieniä metsäalueita, melkein kuin saaria. Se on niin upea paikka, ettei sitä riitä sanat kuvaamaan.

Taikametsä on yksi mun suosikkeja Läsäkoskella. Koko paikka on niin laaja, että siellä voisi viettää useita päiviä, että voisi käydä läpi koko alueen. Se on moninainen ja todella upea paikka. Siellä sieluni lepää ja riemuitsee.

Hulttis kuvaamassa Taikametsässä. Siellä onkin paljon kuvattavaa. Oli vuodenaika mikä tahansa, paikka on todella kaunis. Ja siellä on niin monia ykstyiskohtia, ettei aika riitä niitä kaikkia kuvaamaan. :D

Innokas Hulttis iloitsee. Miten voisinkaan olla iloitsematta tällaisessa paikassa!

Tässä on Taikametsän sisäänkäynti. Mun takana alkaa Taikametsä. Koski haarautuu moniin haaroihin, ja sinne jää väleihin Taikametsä veden keskelle. Ihmeellinen paikka! Suosittelen käymään katsomassa, ei sen hienoutta voi sanoin kuvata, se täytyy nähdä.

KummajaisHulttis. Olenhan minä aikamoinen kummajainen. Ja olen vielä ylpeä siitä! :D

Kosken äärellä mieleni rauhoittuu. Se tasoituu, se latautuu, se eläytyy, se keskittyy, se toipuu. Täällä ei ole pahemmin traumaoireilua. Täällä ei tarvitse pelätä, eikä olla jatkuvasti varuillaan. Täällä saa olla rauhassa ja kaikki paha ja ikävä jää jonnekin taakse. Täällä saa olla innoissaan!

Kaiken kaikkiaan reissu oli erinomaisen mukava. Se virkisti mieltä ja kehoa. Vaikuttaa siltä, etten voi tulla toimeen ilman luonnossa olemista. Sinne on hyvä päästä välillä olemaan. Ei Luonnonlapsi voi hyvin kaupungin metelin ja hälyn keskellä. Se raastaa sieluani riekaleiksi.

 Viimeinen kuva. Hulttis Taikametsässä. Sinne kun voisi rakentaa jonkinlaisen piilopirtin, jonne voisi aina paeta kaikkea meteliä ja hälyä, stressiä ja huolia, stalkkereita ja vainoajia sekä vaaroja ja katastrofeja pakoon. Usein mulla on sellainen olo, et haluan vain mennä piiloon ja olla yksin kaikessa rauhassa. Tämä tunne on varmasti hyvin yleinen, jopa luonnollinen. Kukapa ei välillä haluaisi mennä piiloon kaikelta pahalta?

Tämmöistä tällä kertaa.

Tämmöistä tuotosta ja tämmöistä tekstiä tänään

Noniin. Aamukooma on taas päällänsä ja yritän kirjoittaa. Viihtyvyyden vuoksi laitan taas kuvia meikäläisen tuotoksista Postermywall -sivustolta. Kaikenlaista on taas tullut kokeiltua. On hauskaa testailla, mitä kaikkea saa aikaan. Ja saanhan minä aikaan vaikka mitä, vaikka välillä päässä lyökin tyhjää. Niitä tyhjää lyömisen hetkiäkään en ole heittänyt hukkaan, kuten kuvista tulee huomaamaan.

Välillä tulee mietittyä metafyysisiä juttuja. Ikuisuus on ollut mielessä usein. Se on jännä sana. Se kolahtaa ihmisen sydämeen. Sitä ei voi käsittää järjellä. Sen voi käsittää vain sydämellä. Ikuisuus on iäistä. Sitä on vaikea käsittää täällä ajassa. Mutta vaikka sitä on vaikea käsittää ajassa, se ei tarkoita, etteikö ikuisuus olisi totta ja olemassa. Se on olemassa. Sen jokainen tietää sydämessään. Sitä tietoa ei saa pois pahimmallakaan itsepetoksella.

Tämän tein yhtenä jännittävänä aamuna. Jännitin kovasti sitä, kun olin pian menossa kertomaan kokemustarinaani opiskelijoille seurakuntaopistolla. Vaikka jännitin, niin hyvinhän se meni. Oikein hyvin. Taas nähtiin, miten turhan paljon jännitin. Jännitys on kuitenkin myös hyvästä, koska jos ei ollenkaan jännitä ihmisten edessä puhumista, se kuvastaisi välinpitämättömyyttä asiaansa kohtaan. Ja silloin katoaa uskottavuus. Tämä ongelma saattaa olla nykyajan liberaalipapeilla. Ne menevät ihmisten eteen hokemaan tyhjiä sanoja vailla siältöä. Ja eihän sellaista tarvitse jännittää. :D

Tällaisen lauseen ystäväni keksi. Siitä onkin jo tullut varsinainen voimalause ja aforismi. Sain idean kokeilla tehdä siitä julisteita. Ja koekappaleita on jo muutama. Lisää on tulossa. En ole vielä keksinyt täysin itseäni miellyttävää versiota. Tuntuu et jotain puuttuu. Etsin sitä jotain, ja löydän sen vielä.

Näin on. Edes ateistina en päässyt eroon siitä tietoisuudesta, että Jumala on olemassa. Se oli rasittavaa. Koko luomakunta huusi olemassaolollaan, että kaikella on tarkoitus ja tekijä. Vaikka huusin itselleni: "Jumalaa ei ole, elämällä ei ole tarkoitusta, evoluutio on totta!", en sisimmässäni pystynyt uskomaan yhteenkään väittämääni. Se oli surkea yritys pettää vain itseään. En voinut ateistinakaan uskoa evoluutioon. Mitä enemmän sitä tutkin, sitä enemmän se vain kävi mahdottomaksi uskoa. Mitä enemmän tutkin evoluutiota, sitä useammin löysin "faktoja", jotka eivät voi pitää paikkaansa. Valheita valheiden perään. Ateismi ja usko evoluutioon vaatii enemmän uskoa kuin usko Jumalaan. Kokemusta on.

Toivon sanoja pimeydessä vaeltaville. Synkimmänkin pimeyden keskellä on toivoa. Niin kauan kuin ihminen elää, on toivoa. Ei kannata kadottaa toivoaan. Tästä olenkin jo usein puhunut.

Jep. Meillä on mahdollisuuksia ja meillä on aina myös mahdollisuus valita. Aina se vaan ei ole niin helppoa eikä yksinkertaista.

Tää lause alkaa jo kyllästyttää mua. Kipua on ollut niin paljon, monena päivänä, eikä vielä ole tullut sitä huomista, jossa kipuni olisi muuttunut vahvuudeksi. Kipu on edelleen ja se pysyy. Vahvuutta en ole itsessäni huomannut, vaan päinvastoin heikkoutta. Kai silläkin on tarkoituksensa. Vaikka eihän se kivaa ole.

Yhtenä aamuna kävi todella kummallinen kämmi: unohdin ottaa lääkkeeni. Tällaista ei tapahdu usein. Olin ehtinyt olla työpaikalla jo tunnin, kun ihmettelin, että mitäs hittoa tämä nyt onkaan kun on niin härö ja kumma olo. En pystynyt keskityy, olin tuskastunut ja ärsyyntynyt, sekoilin ja ravasin edestakaisin tupakalla (sähkötupakalla). Sit mulla välähti. Tarkistin lääkkeeni ja huomasin, että olin unohtanut ottaa ne. Onneksi asia oli korjattavissa, joten otin lääkkeet ja jumitin puoli tuntia tuijottaen seinää ja leijailin jossain katon yläpuolella ulkona itsestäni. Rakas dissosiaatio. Tämän julisteen tein siis silloin, kun tämä tapahtui.

Tässä on niitä hetkiä kun päässä lyö tyhjää ja aivot jumittaa erroria. Hyödynnän niitäkin hetkiä taidejuttuihin. Tai jumittamiseen. Syntax error on ollut ihmeellisen usein aiheena viime aikoina. En tiedä onko jo syytä huolestua, kun päässä lyö tyhjää vähän turhan usein. Muutenkin olen ollut todella hajamielinen ja stressaantunut sen typerän stalkkerin takia. PTSD-oireetkin ovat pahentuneet. Se ei ole vieläkään jättänyt mua rauhaan. 

Toissa iltana siltä tuli ihan yllättäen, täysin ilman syytä viesti, jossa luki: "Jenna jenna tapan sun jätkän saatana mieti sitä perkele". Ihan sairasta tällainen. Mustasukkaisuuden puuskassa varmaankin se ajatteli, että tappamalla mun miehen se saisi mut itselleen. Järjetön ajatus! Menisinkö minä muka onnessani sen luokse, jos se tappaisi mun miehen ja sanoisin: "Ihanaa, ollaan yhdessä!" EN IKINÄ! Jo tuo yksi uhkaus on henkistä väkivaltaa ja myös rikos. Koska se kerran on mua pelotellut, se voi tehdä sen jatkossakin. Ja kun sanoin tän sille, se väitti ettei ole mitään sanonut, ei ole uhannut, ei hän ole paha, hän on rauhan miehiä ja haluaa nähdä minua. Vastenmielistä. En todellakaan halua nähdä tyyppiä, joka uhkailee noin sairaita asioita. Ja sitten vielä kieltää tehneensä mitään!

 Vaikka tiedän, ettei se pystyisi tappamaan mun miestä, silti säikähdin ja aloin vapista. Tuo uhkaus oli tarkoitettu nimenomaan pelottelemaan minua. Ja vaikka tämänkin jälkeen tein sille selväksi, etten halua olla missään tekemisissä sen kanssa, perustelin syyt ja painotin sanomaani, niin ei. Tälle tyypille ei vaan mene puhe jakeluun. Sille on turha edes puhua, kun ei se ymmärrä puhetta. Raivostuttavaa typeryyttä.

Edelleen sama aihe. Tästä on jo tulossa muotia mun elämässä. Syntax error pitäisi varmaan jo tatuoida mun otsaan. Sitä on liikkeellä jo liiankin usein. Alan olla jo uuvuksissa, lähenen The Grande Finalea vääjäämättä. Sitä ei voi pysäyttää. Sitä ei voi estää. Se vaan menee niin. The Grande Finale taitaa olla elämäni tarkoitus, syy ja päätepiste.

Näin on. Se on ärsyttävää, jos puheet ja teot ovat räikeässä ristiriidassa. Jos tyyppi sanoo: "Haluan sinulle hyvää", mutta tekee minulle pahaa, uskon ennemmin tekoja kuin sanoja. Teot puhuvat puolestaan. Jos tyyppi sanoo yhtä ja tekee toista, eihän siihen voi luottaa. Niin toimiva osoittaa vain itsestään sen, ettei sen sanoihin voi luottaa. Sanat on vain sanoja, teot kertovat ihmisestä enemmän kuin sanat. Vinkki: Jos jonkun sanat ja teot ovat ristiriidassa, pakene sellaista ihmistä!

Tällainen lause tuli suustani ulos yhtenä päivänä. Ja kun olin sen sanonut, tajusin, kuinka osuva se on. Ja niin siitä tuli aforismi outouden arvostamisen puolesta. Haluaisin saada tästäkin tehtyä oikein siistin julisteen, mutta en ole vielä onnistunut. Siispä jatkan harjoituksia.

Totisesti näin on. Outous on ihan okei. Varsinkin, kun se ei aiheuta haittaa toisille. On vaan hyvä olla outo, koska outous on myös aitoutta. On ollut erikoista huomata, miten mun outoutta arvostetaan nykyään. Ennen sitä vihattiin ja kammoksuttiin. Nykyään siitä tykätään. Niin lapset, aikuiset kuin vanhuksetkin tykkäävät minusta omana outona itsenäni. Se on ihmeellistä!

Tämän kirjoitin ahdistuksen vallassa. Ahistus johtui siitä, kun mielessäni pyöri eräs ihminen, joka pakkomielteisesti takertuu minuun, vaikka yritän pitää etäisyyden ja vetää rajat. Jatkuvasti tulee yhteydenottoja. Jatkuvasti pitäisi olla osoittamassa hänelle huomiota. Hänestä ei pääse eroon sitten millään. Hän takertuu väkisin ja yrittää sitoa minut itseensä, koska hän pelkää yksin olemista eikä osaa elää omaa elämäänsä. Siksi hän takertuu minuun kuin hukkuva oljenkorteen. Ja se taas riistää minun voimavarat. 

Takertujasta tulee energiavaras, koska takertumalla minuun hän riistää minun energiat jatkuvilla yhteydenotoilla, jatkuvalla halullaan olla kanssani. Ei yhden ihmisen voimat riitä kahdelle. Eikä ystävyys takertujan kanssa ole mahdollista, koska se ei ole vastavuoroista. Takertuja on ottaja, joka ei osaa antaa. Takeruja haluaisi vain olla kanssani loputtomiin, ja kun hän pääsee seuraani, häntä ei enää meinaa saada pois millään. Hän ei lähtisi kulumallakaan. 

Takeruja vyöryttää minua jatkuvilla yhteydenotoilla, vaatii, että minulla on oltava aikaa hänelle ja vain hänelle. Hän ei edes huomaa, miten uuvuksissa minä olen. Takertuja ei antaisi minun edes levätä. Se aika, minkä otan itselleni, on häneltä pois, ja sitä takertuja ei hyväksy. Takertuja ei voi sietää yksinoloa, siksi hän tahtoo riistää minun aikani, voimavarani, jaksamiseni, oman tilani ja lopulta koko elämäni. Väistämättä takertujasta tulee energiavaras, joka hitaasti hivuttamalla ajaa minut uupumukseen. Koska hän ei uskalla elää omaa elämäänsä, hän tahtoo omistaa minun elämäni ja elää minun kauttani. 

Ahdistavaa, eikö olekin? Valitettavasti tällaisia takertujia on paljon. Niitä löytyy varmasti jokaisen elämästä. Kannattaa vetää rajat ja ottaa etäisyyttä sellaisista ennen kuin he imevät meidät kuiviin.

Mielekkäiden asioiden tekeminen on mahtavaa terapiaa! Suosittelen sitä kaikille. Tehkää sitä mistä tykkäätte, tehkää mielekkäitä asioita. Se kannattaa, se lataa akkuja, se antaa voimia, se tuottaa onnistumisia, iloa, merkitystä ja siistejä flow-tiloja. Mielekäs tekeminen on parasta terapiaa.

Näin käy aina välillä. Itse asiassa aika usein. Ainakin minulle. Viime aikoina varsinkin. Mut ei se haittaa. Sellaista se välillä on. Jokaisen psyykkinen systeemi pettää joskus. Mun psyykkinen systeemi pettää aika usein.

Tää on kuin jotain palikka-kirjoitusta psykologian oppikirjoista. Kuinka ihminen toimii? Heh heh. Mutta kyllä tää silti pitää paikkansa. Muutos on mahdollista jokaiselle, sen uskon. Jos minun kaltainen raivonarkkari voi muuttua luovaksi luonnonlapseksi, muutos on mahdollista kaikille. Sain muuttua raivonarkkarista omaksi itsekseni. Just se on mahtavaa muutoksessa: saa muuttua omaksi itsekseen, tulla omaksi itsekseen.

Tää on hyvä kysymys, jota kannattaa miettiä. Ikuisuus ei ole mikään pikkujuttu, se ei ole hullujen houreita, se on todellisuutta, joka on kytköksissä meidän aikaamme, mutta on kuitenkin paljon laajempaa kuin meidän aikamme. Ikuisuus on nyt. Se on aina. Koko ajan. Jatkuvasti. Päättymättä. Ikuisesti. Kuoleman jälkeen tämä ikuisuuden todellisuus meille aukeaa. Ikuisuudessa ei ole välitilaa. Siellä on vain kaksi vaihtoehtoa: ikuinen ilo, onni ja rauha, tai ikuinen tuska, kärsimys ja kauhu. Voimme valita päämäärämme ikuisuudessa vain tämän lyhyen elämämme aikana. Päätös kannattaa tehdä ennen kuin meistä aika jättää.

Tästä tuli yksi mun suosikkeja. Jumittaminen ja Syntax error -tilat voivat siis tuottaa myös jotain siistiä. Joskus ainakin.

Tämä on aika hurja juttu. Meidän sanoilla, teoilla, asenteilla jne on todellakin vaikutusta ympäristöömme. Me ei sitä usein edes itse tajuta, millä tavoin me ympärillämme oleviin vaikutetaan. Vaikutus johtaa aina uusiin vaikutuksiin ja se, miten me vaikutetaan, se vaikuttaa toisiin ja heistä eteenpäin jne. Hyvä vaikutus on hyvä juttu, huono vaikutus on tuhoisaa. Ja vielä tuhoisampaa on, jos huono vaikutus tehdään tietoisesti ja tahallaan. Teoilla on aina seuraukset. Ihmiset alkaa välttämään sellaisia ihmisiä, jotka vaikuttavat tuhoisalla tavalla. Kukapa haluaisi joutua tuhoisan vaikutuksen kohteeksi yhä uudestaan? Ilkeät ihmiset karkoittaa toiset luotaan, ystävälliset ihmiset taas vetää toisia puoleensa. Se on aivan luonnollista. Positiivinen vaikutus on aina parempi vaihtoehto, silloin ei joudu olemaan niin yksin.

Paskoja asioita tapahtuu, mutta niistäkin voi selvitä. Aikanaan. Alan olla jo kärsimätön oman toipumiseni suhteen. Jos minua vertaisi ns tavallisiin ihmisiin, se olisi kuin laittaisi sirpaleiksi särkyneen saviruukun ehjän viereen. Minua ei siis voi verrata tavallisiin ihmisiin. En edes tiedä, mitä tavallinen on. Olen epänormaali, särkynyt, pahasti traumatisoitunut. Milloin mun traumat paranee? Paraneeko koskaan? Olenko niin rikki, etten voi toipua? Tuskin. Koska traumat on vakavia, niiden paraneminen vie aikaa. Pitäisi olla kärsivällinen, mutta ei aina jaksa. Silti pidän kiinni siitä toivosta, että minunkin haavat vielä paranee. Vain arvet jäävät jäljelle, koska ne arvet ovat tärkeitä mun tehtävää varten.

Terveisiä TraumaJennalta! On hauskaa, kun katselen omia Postermywall tuotoksia aikajärjestyksessä, niin siellä aina aika ajoin on huomattavissa TraumaJennan vierailut. Ensin saattaa olla jotain toiveikasta tuotosta, mutta sit yhtäkkiä siellä onkin jotain tällaista. TraumaJennalta terveisiä.

Aivojeni kapasiteetti on rajallinen. Voimavarani ja sietokykyni ovat rajalliset. Aikani ei riitä läheskään kaikkeen. Aina ei jaksa eikä pysty. Tulee Suuri Jumitus. Päässä lyö tyhjää. Syntax error system failed. Tätä tapahtuu jo niin usein, että alan olla huolissani psyykeni ylikuormittumisesta. Jos elämäni olisi sarjakuvaa, päästäni nousisi mustaa höyryä, kone on ylikuumentunut, seuraavassa kuvassa näkyy räjähdys ja ääniefekti POKS! ja niin Hulttis on hajalla liiallisen ylikuormituksen vuoksi.

Tämä oivallus oli minulle tärkeä. En ole arvoton surkea paska, vaikka olenkin rikki. Vaikka ihmisarvoni onkin riistetty, olen silti arvokas. Tämä koskee jokaista.

Jep. Yksin oleminen on erittäin tärkeää minulle. Tykkään jopa yksin olemisesta. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa voidakseni prosessoida tapahtumia ja asioita sekä selvittää mieltäni. Tämä tapahtuu taiteen tekemisen avulla. Siinä mieleni liitää ja prosessoi asioita. Samalla olen levollinen. Saan uutta virtaa. Yksin oleminen on tärkeää jokaiselle joskus. Jos ei pysty olemaan yksin, ei halua olla yksin, jokin on vialla. Yksin olemisen pelko johtuu usein siitä, ettei uskalla kohdata itseään. Ei uskalla kohdata ja käsitellä ajatuksiaan. Ei halua olla yksin, koska itsensä kohtaaminen pelottaa. Ja sitten käykin niin, että ihmisestä tulee läheisriippuvainen ja hän takertuu toisiin. Luin jostain, että kun osaa olla yksin ja kykenee jopa nauttimaan siitä, silloin on saavuttanut kypsyyttä, on tervehtynyt ja päässyt sinuiksi itsensä kanssa.

Tää on mun juttu. Mun hulluus, joka on hyvää hulluutta. Peikonlehtihulluus on mulle terapiaa. Myös Taideluolassa olevat peikonlehdet ja muut kasvit ovat iloisia ja hyvinvoivia. Edelleen. Ne kannustaa mua jatkamaan Monstera Madness -prosessia. Mulla on siis näyttely tulossa. Se on vasta tekeillä. Maalaan tauluja ja teen kaikenlaista muuta kivaa, aiheena on peikonlehdet. Peikonlehti aiheinen näyttely! Siistiä! Näyttelyyn voi mennä vielä aikaa, se ei ole läheskään valmis. Mutta minä teen sen valmiiksi. Rauhassa. Ajallaan. Ei ole kiirettä.

Tässä taas yksi kokeilu voimasanasta.

En tiedä kuinka suhtautua...

Terveisiä TraumaJennalta! Onneksi TraumaJenna on ihan jees tyyppi. Se haluaa vain suojella LuonnonlapsiJennaa. Siksi se on niin varautunut, pelokas ja varovainen. Se aistii vaaran kaikkialla ja muistuttaa LuonnonlapsiJennalle, että vaikka maailma onkin kaunis, se on myös hyvin, hyvin vaarallinen paikka. TraumaJenna ei halua, että herkkä LuonnonlapsiJenna joutuisi enää kokemaan mitään pahaa. Siksi se parhaansa mukaan suojelee LuonnonlapsiJennaa, joka niin innoissaan aina liitelee ympäriinsä ja innostaa ympärillään olevat. Se muistuttaa LuonnonlapsiJennalle, ettei ihmisiin voi luottaa, vaikka ne kuinka ystävällisiä olisivat. LuonnonlapsiJenna on liian hyväuskoinen, ja haluaisi uskoa kaikista hyvää. TraumaJenna muistuttaa LuonnonlapsiJennalle myös ihmisten pimeästä puolesta. Siltä Traumajenna haluaa suojella tätä herkkää LuonnonlapsiJennaa. 

Kaikelta pahalta. 

Kaikelta kivulta. 

Kaikelta tuskalta. 

Kaikelta kärsimykseltä. 

Mutta se ei vaan aina onnistu. Silti TraumaJenna yrittää parhaansa.

Näin se menee. Valitettavasti.

Kaikkia ei kannata päästää lähelleen. Kun aavistaa, että jokin on vialla, jokin ei täsmää tuossa tyypissä, sitä aavistusta kannattaa kuunnella. Kun hälytyskellot soi, kuuntele niitä. Ja kun ihmisestä paljastuu se pimeä puoli, edes hetkellisesti, se kannattaa ottaa vakavasti. Jos hän kerran on satuttanut, hän todennäköisesti satuttaa uudelleen. Puhun tahallisesta satuttamisesta, ilkeistä ihmisistä, niistä, joilla ei ole kaikki kohdallaan. Hälytyskelloja kannattaa kuunnella.

Uupumus. Kun ei jaksa. Mitään.

Totisesti! Hulttis kannustaa kaikkia tekemään mielekkäitä asioita!

 Tähän on hyvä lopettaa. Olen kirjoittanut jo noin 3 tuntia. Aika menee nopeasti. Silti tuntuu, etten ole saanut aikaan paljoakaan. Anyway, this is it. 

Hulttis kuittaa.