2 miljoonaa

 Aivan ihmeellisen käsittämätöntä! Hulttiotytön Blogia on luettu jo yli 2 miljoonaa kertaa! Kiitos, rakkaat lukijani, että olette jaksaneet seurata Hulttiksen elämää ja olette antaneet tukenne tämän traumatisoituneen tyypin taisteluun. Hulttis kiittää ja kumartaa. 

Silloin kun aloitin tän blogin kirjoittamisen, en osannut arvata, kuinka suosittu tästä blogista tulee. Olen vieläkin yllättynyt. Ei ole ollut helppoa laittaa itseään likoon näin ja avautua asioista omalla nimellään. Mutta se raivonarkkari, joka aloitti tän blogin, on saanut muuttua omaksi aidoksi itsekseen näiden vuosien aikana. Valtava muutos on tapahtunut tämän 8 vuoden aikana. Vaikka olenkin se sama Jenna, en kuitenkaan enää ole se nisti, joka veti kamaa kaksin käsin. Olen todella kiitollinen tästä ja helpottunut. Ne lukuisat vuodet huumehelvetissä olivat todellakin yhtä helvettiä. On ihme, että sieltä selvisin. Mutta ne vuodet eivät olleet turhia! Kaikkein rankimmistakin kokemuksista on seurannut jotain hyvää. Ja mulla on aikamoinen tarina kerrottavana. Ilman niitä vuosia en olisi tällainen kuin olen. Saattaisin olla vieläkin pahempi paskiainen, jos en olisi kulkenut sen helvetin läpi ja vieläpä noussut sieltä.

Vaikka ei elämä ole todellakaan ollut helppoa ja ihanaa niiden vuosien jälkeenkään, voin silti sanoa, että olen saanut hyvän elämän. Olen murtautunut ulos narkkarin kuoresta ja olen saanut tulla omaksi aidoksi itsekseni, tällaiseksi omituiseksi luonnonlapseksi, ja vieläpä taiteilijaksi. Lapsuudenhaaveeni on toteutunut. Narkkarista tuli taiteilija. En muista olenko aiemmin täällä kertonut sitä, että halusin jo lapsena tulla taiteilijaksi. Se haave vaan kuoli huumemaailmassa, ja siellä haaveeni oli vain päästä hautaan. Onneksi niin ei käynyt ja sain uuden mahdollisuuden ja uuden elämän, jota en aio heittää hukkaan. Olen löytänyt multitalentismini ja päässyt käyttämään näitä monia lahjoja, joilla minua on siunattu. Olen siitä valtavan iloinen ja kiitollinen. 

Viime viikon perjantaina oli ensimmäinen Perjantai Kristukselle tapahtuma meidän One Way seurakunnassa. Siellä minut rohkaistiin laulamaan. Vapisin ja lauloin omia hengellisiä laulujani, joita olen saanut näiden vuosien aikana. Laulut ovat vain tulleet, alkaneet soida päässä eri tilanteissa, vähän kuin myös sävellykset, mutta näihin säveliin on tullut myös sanoja. Ja niistä on tullut lauluja. Lauloin seurakunnassa pari laulua, ja vähänkö niistä tykättiin. Olin ihmeissäni siitä, miten voimallinen vaikutus niillä oli kuulijoihin. Mulle sanottiin, että olen armoitettu laulaja ja mulla on todella kaunis ja vahva ääni, joka on moniulotteinen. Kuulijat liikuttuivat myös laulujen sanoista. Sanoitukset virvoitti heitä ja he sanoivat, että näissä on todellakin sanomaa, eikä mitään tyhjän hokemista ja saman toistoa. Lauloin kuulemma kauniisti hengessä ja sydämestä. Näitä on saatava enemmän ihmisten kuultavaksi, ja olisi hyvä saada näitä lauluja talteen, äänittää niitä ja saada myös soittajat. Sitä mieltä ovat olleet kaikki, jotka ovat laulujani kuulleet. Ja samaa mieltä olen itsekin. Olisi ihan kauheaa, jos kävisi niin, että kun kuolen, laulut kuolisi mun mukana ja olisi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Sitä en tahdo! Sama koskee mun sävellyksiä. Niistäkin on tykätty valtavasti. 

Lauluni jäivät kuulijoiden mieleen, eikä mennyt aikaakaan, kun minut kutsuttiin laulamaan ja todistamaan Pieksämäen One Way seurakuntaan sunnuntaina 29.1.2023 klo 16.00. Jännittävää! Pääsen taas kertomaan tarinani ihmisille ja laulamaan laulujani. Kun ajattelen sitä, mua alkaa jännittää aivan vietävästi ja samalla olen innoissani. Ihmisten edessä laulaminen on aina pelottanut mua, ja laulaessani vapisen kuin haavanlehti. Olen totaalisessa heikkoudessa, mutta silti lauluillani on ollut väkevä vaikutus kuulijoihin. Ja se ei tule mun omasta voimasta, vaan Jumalan voimasta. Hän on väkevä heikoissa. Jos en lainkaan jännittäisi, en menisi ihmisten eteen puhumaan, saati sitten laulamaan. Jännitys on vain hyvä asia. Tahdon hoitaa homman hyvin, uskollisesti ja tyylillä! Herra minua auttakoon. 

Ollaan nyt tekemässä Mediapajalla videota mun Monstera Madness näyttelystä. Siitä tulee kiitosvideo teille lukijoille. Videon teko on vielä vaiheessa, mutta tänäänkin saatiin kuvattua sitä lisää. Näyttelyssä on aika monta työtä, joten niiden kuvaaminen on vienyt aikaa. Mutta homma edistyy! Pahin on editointivaihe. Editoiminen on ollut mulle aina puuduttavaa ja vaikeaa. Onneksi saan siihen apua. En minä yksin saisi editoitua sitä ollenkaan. Onneksi mun ei tarvitse tehdä sitä yksin. Tänäänkin sain apua töiden kuvaamiseen, ja on just siistiä tehdä porukalla yhteistyötä. Iso kiitos niille, jotka ovat auttaneet! 

Toinen hauska paikka on ollut Käsityöpaja. Siellä on hiton hyvä porukka ja meillä on yhdessä hauskaa, kun tehdään kaikenlaisia käsitöitä ja jutellaan. Pääsee kokeilemaan kaikenlaista ja ensi viikolla on vuorossa makramee. Minä saan toimia ohjaajana ja opetan toisille solmuja. Siistiä! Tästä mulla on jo aiempaakin kokemusta, ja olen saanut jopa nuorison oppimaan makrameeta, ja jopa pojatkin innostuivat kokeilemaan ja oppivat solmut. On hauskaa, miten saan toiset innostumaan omalla innostuksellani. On jännää, miten mun innostus saa muutkin innostumaan. Ja kun vielä rohkaisen siihen päälle, niin hyvin on mennyt.

 Minusta on tullut työpaikoilla ja Taidepiirissä rohkaisija ja innostaja. Taidepiirissäkin iloitaan siitä, kuinka Jenna aina rohkaisee toisia ja arvostaa heidän töitään. Moni on uskaltanut alkaa vapaammin kokeilemaan asioita, kun olen rohkaissut. Samoin moni on ilahtunut, kun olen heitä rohkaissut. Paha mieli on kaikonnut pois ja tilalle on tullut toivoa ja rohkeutta. Moneen kysymykseen on löytynyt vastaus ja tyypit ovat saaneet rohkeutta kohdata ja käsitellä ongelmiaan. Jotenkin tuo rohkaiseminen vaan tulee luonnostaan. Ja jos ei tulisi, ei se olisi aitoa eikä se toimisi. Väkisin en ala rohkaisemaan ketään, enkä väkisin innostu mistään. Rohkaisen, kun se on tullakseen ja innostun, kun innostun. On parempi toimia spontaanisti ja olla aito, kuin yrittää väkisin vääntää jotain ja olla mitä ei ole. Eihän silloin voi hyvin, jos ei voi olla oma aito itsensä. 

Kuka haluaisi elää ahtaassa laatikossa, johon muut ovat toisen ahtaneet? Ahdas laatikko tukahduttaa ja tappaa ihmisen sisältä pikkuhiljaa. Ei uskalla ilmaista itseään vapaasti, joutuu rajoittamaan omaa toimintaansa, elää jatkuvassa pelon ja paineen ilmapiirissä ja joutuu elämään muiden odotusten ja ehtojen mukaan. Ei sellainen ole hyvää elämää, se on valheellista ja ankeaa olemista toisten odotusten orjuudessa.  Toiset sanelee sen, millainen kenenkin kuuluisi olla, ja voi kamala, jos et olekaan sellainen. Tällainen on väärin ja sairasta. Jos ihmiset eivät hyväksy sinua omana aitona itsenään, se on heidän ongelmansa. Jos ei kelpaa omana itsenään, ei tarvitse kelvata! Olisi hulluutta lähteä miellyttämään toisia ja olemaan sellainen kuin toiset haluaa. Siinä joutuu kaventamaan itseään yhä enemmän ja enemmän, kunnes ei ole mitään muuta jäljellä kuin se hemmetin ahdas laatikko ja sisältä kuollut ihmisraunio. Lopulta sitä jo miettii, että kuka minä edes olen. Ahdas laatikko saa ihmisen kadottamaan itsensä, sen aidon itsensä, joka on äärettömän arvokas. Se on todellisen minuuden kuolemaa, joka on todella tuskallista. Kenenkään ei kuuluisi joutua sellaiseen tilanteeseen!

Onneksi ahtaasta laatikosta voi astua ulos ja jos on jo kadottanut todellisen minuutensa, sen voi vielä löytää. Elämä on arvokas matka, jonka aikana voi oppia paljon uutta niin itsestään kuin toisista ja asioista yleensä. Ja kun oppii kuuntelemaan itseään, eikä toisten vaatimuksia siitä, millainen tulisi olla, alkaa löytyä oma tahto ja minuus. Jokainen on arvokas omana itsenään. Ja jokainen voi paremmin, kun saa olla oma itsensä. Kenenkään ei tulisi tunkea toista ahtaaseen laatikkoon. Me ei voida käskeä toisia olemaan sellaisia kuin halutaan. Me kun ei voida muuttaa ketään muuta kuin itseämme. Olisi väärin alkaa muuttamaan toista, ja hallita toista vaatimalla sitä olemaan sellainen kuin itse haluaa. Antaisi toisen olla sellainen kuin on. Ja jos toista ei voi hyväksyä sellaisena kuin hän on, vikoineen ja puutteineen, vika ei ole siinä toisessa vaan itsessä. Jos toiset eivät kelpaa omana itsenään, ihminen tuskin on hyväksynyt edes itseään. Ja siksi ihminen yrittää muuttaa ja hallita toisia. Ihmisen ei kuulu hallita ketään muuta kuin itseään. Ja jos ei hallitse edes itseään, ei toistenkaan hallitsemisesta tule mitään. Meidän ei kuulu hallita toisia, vaan arvostaa heitä ja tukea heitä tällä synkällä ja raskaalla elämänvaelluksella. Kenelläkään ei ole helppoa, ja tuskin kukaan kaipaa muita vielä vaikeuttamaan asioitaan entisestään ja polkemaan itseään syvemmälle maan rakoon.  

Kaikenlaisia ajatuksia tuli taas mieleen. Usein, kun alan kirjoittamaan, en itsekään tiedä mitä sanoa. Se vaan lähtee muotoutumaan ja kehittyy sitä mukaa kuin kirjoitan. Joskus on myös hetkiä, jolloin tiedän selvästi, mitä haluan sanoa. Ja usein kirjoitan eniten silloin kun mulla on vaikeaa. Kun kaikki menee päin persettä ja paskamyrsky riehuu ympärillä, silloin tulee eniten tekstiä. Aika erikoinen juttu. Hulttis palaa taas asiaan! 

Kerran narkkari aina narkkari?

 Kun ihminen alkaa harrastaa jotain tiettyä asiaa, tekeekö se hänestä ikuisesti kyseisen lajin harrastajan? 

Jos esimerkiksi ihminen kiinnostuu jalkapallosta ja alkaa harrastaa sitä, mutta lopulta kyllästyy ja lopettaa harrastuksen, niin onko hän koko loppuelämänsä ajan jalkapalloilija? Koska hän on kerran ollut jalkapalloilija, onko hän aina jalkapalloilija? Tuskin on. Varsinkin, jos on lopettanut kyseisen harrastuksen. Jos hän taas kuolemaansa asti pelaisi jalkapalloa, silloin hän olisi jalkapalloilija koko elämänsä ajan. 

No entäs sitten narkkari? Jos ihminen kiinnostuu huumeista ja alkaa käyttää niitä,  hänestä tulee helposti tuota pikaa narkkari. Jos ei lopeta ajoissa. Ja jos hän jää koukkuun aineisiin, hänestä tulee narkkari. Mutta jos hän lopulta kyllästyy koko touhuun vuosien narkkaamisen jälkeen, ja onnistuu lopettamaan tuon haitallisen "harrastuksen", niin onko hän silti koko loppuelämänsä ajan narkkari?

Kerran narkkari aina narkkari, kuulee usein toistettavan. Jos kerran aloitat, et voi koskaan enää lopettaa...

Ikään kuin ihminen olisi koko loppuelämäkseen tuomittu elämään ja toimimaan tietyllä tavalla, josta ei voi koskaan päästä eroon. Ikään kuin muutos ei olisi mahdollista. Ikään kuin narkkaamista ei voisi koskaan lopettaa. Ikään kuin ei voisi saada elämäänsä kuntoon. 

Tosi kannustavaa ja rohkaisevaa...

 Tietenkin riski riippuvuuteen on olemassa jatkossakin, mutta pelkkä riippuvuusriski ei tee hänestä narkkaria. Riippuvainen kun voi olla hyvin monesta asiasta. Jos hän on lopettanut huumeiden käytön ja on ollut jo vuosia sekoittamatta päätään aineilla, onko hän vieläkin narkkari? Tuskin on. 

 Minusta tuntuu usein vieläkin siltä, että minua pidetään yhteiskunnan pohjasakkana, varsinkin terveyskeskuksessa. Jos menen lääkäriin hakemaan apua, en sitä saa. Kun menen vastaanotolle, aluksi kaikki on hyvin. Mutta kun lääkäri lukee tietoni, asenne ja suhtautuminen minua kohtaan muuttuu hetkessä. Ja jos lääkäri tuntee minut jo ennestään, hän on ajamassa minua pois saman tien, tai huudahtaa kauhuissaan: "Sinä käytät huumeita!" Tai sitten toteaa, ettei minua voi auttaa päihderiippuvuuteni vuoksi. Vaikka olen ollut jo yli 7 vuotta narkkaamatta, tiedossani lukee vieäkin "HUUMERIIPPUVUUS". Se on sama kuin siinä lukisi NARKOMAANI. Kun lääkäri on lukenut tietoni, avun saanti on yhtä tyhjän kanssa, joskus jopa haitallista. Ystävällinen asenne on väkinäinen ja taustalta paistaa usein vihamielisyys. Ja vaikka yritänkin ilmaista, etten ole enää harrastanut moista toimintaa niin ja niin moneen vuoteen, siitä ei ole apua. Näyttää siltä, että monien lääkäreiden mielestä on niin, että koska olen kerran ollut narkkari, tulen aina olemaan narkkari. 

 Narkkareita pidetään muita ihmisiä huonompia ja heitä vihataan. Mutta tekeekö päihdeongelma ihmisestä huonomman ihmisen? Jos tekee, niin millä perusteella? Meillä jokaisella on omat ongelmamme, mutta ne eivät tee kenestäkään huonoa ihmistä. Jokainen on arvokas ongelmistaan riippumatta. Ja vaikka jotkut korottavatkin itsensä toisten yläpuolelle suuruuskuvitelmissaan, silti me kaikki ollaan todellisuudessa samalla viivalla. Ei päihdeongelma tee ihmisestä huonompaa. Vaikka elämänlaatu onkin silloin päin persettä, ihminen itsessään ei ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Häntä tulisi voida auttaa kuten muitakin.

  Usein ns. kunnon kansalaiset kauhistelee käyttäjiä ja osa heistä jopa toivoo heille pikaista kuolemaa. Hyvä esimerkki tästä on eräs kommentti, jonka joku "kunnon" kansalainen oli minusta kirjoittanut joskus aikoja sitten. Hänen mielestään minulle olisi pitänyt antaa väkisin pakkoyliannostus heroiinia, että kuolisin pois parempien ihmisten tieltä. (Kuulostaa ihan natsi-saksan meiningiltä... Juutalaisten sijaan tapetaan narkkarit...) Joku viisas olikin siihen vastannut, että noinko puhuu parempi ihminen ja kunnon kansalainen. Tuo kuulostaa aivan joltain muulta kuin hyvän ja kunnollisen ihmisen puhe kuulostaa. Tämä oli niin räikeä tapaus, että se painui hyvin mieleen. Moni on myös pitänyt minua nistinä, narkkina, pirihuorana ja narkkarihuorana ja ties minä vielä vuosia sen jälkeenkin, kun olen saanut elämäni kuntoon. Jotkut ovat harmitelleet sitä, ettei minua voi enää käyttää hyväksi. Moni muukin on toivottanut kuolemaa minulle vielä senkin jälkeen kuin olen lopettanut huumehommelit. Leima pysyy tiukasti otsassa. Mutta se ei tarkoita, että leima kertoisi totuuden. 

 On vaan hassua, kuinka ihmiset ajattelee. Jos on kerran ollut narkkari, sitten on aina narkkari. Se jo itsessään kuulostaa järjettömältä. Jos narkkarin elämä muuttuu niin, ettei hän enää kisko kaksin käsin kamaa, vaan hän jättää ne vanhat kuviot taakseen ja alkaa elää aivan toisenlaista elämää kuin huumeiden käyttäjät, voidaanko häntä enää pitää narkkarina? Ei minun mielestä. Entä voiko minua pitää narkkarina? Ei enää minun mielestä, sen jo uusi elämänikin todistaa. Eikä myöskään kaikkien niiden mielestä, jotka tuntevat minut hyvin. Ja vaikka olenkin korvaushoidossa, elämäni on aivan toisenlaista kuin narkkarin elämä. Elämäni ei enää keskity huumeisiin, vaan aivan muihin asioihin, kuten taiteeseen, kasvien hoitoon, ihmissuhteisiin, hengellisyyteen jne. Narkkarilla ei olisi aikaa moisiin harrastuksiin, koska aineiden hankkiminen ja vetäminen veisi kaiken ajan. Tiedostan tottakai heikkouteni ja riskit, ja sitäkin suuremmalla syyllä vältän kaikkea huumemaailmaan liittyvää. Toimiiko narkkari niin? Ei. Enää en ole narkkari. Kukaan läheiseni ei enää pidä minua narkkarina. Joka on kerran ollut narkkari, sen ei todellakaan tarvitse aina olla narkkari. Muutos on mahdollinen. Jokaiselle.