Ei kannata.

Miehet! Älkää tulko mun lähelle. Olen niin sairas, että aiheutan vain pahoja asioita. Minussa on jokin pahasti vialla. Jos elämääni tulee mies, siitä tulee kerta toisensa jälkeen väkivaltainen. Minä ilmeisesti saan sen aikaan.
 Jos se en olisi mä, ei olisi ongelmaa. Jokin minussa aiheuttaa sen, että miehille tulee kova tarve hakata mut. Uudestaan ja uudestaan. En tiedä itsekään mistä se johtuu. Niin vain tapahtuu.
 Lisäksi minulle on helpompaa tehdä kaikenlaista väkivaltaa ja minua on helpompi käyttää hyväksi, koska niin mulle on ennenkin tehty. Jos se en olisi mä, sellaista ei tapahtuisi. Mutta koska se olen mä, niin vain käy.
 Kaltoinkohdeltua on helpompi kohdella kaltoin.
 Sama paska kaava toistuu ja toistuu, kerta toisensa jälkeen. Ilmeisesti mun ei kuulu elää ihmissuhteissa, koska näin käy. Olen liian sairas, minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Mikä minussa on vikana?!
 Parempi elää yksin, koska aiheutan vain pahuutta ympärilleni. Minussa on jokin peruuttamattoman pahasti vialla. Mutta mikä? Tahtoisin tietää sen itsekin.

Kuulumiset kriisin keskeltä

Moro! Viime aikoina on ollut niin kiireistä etten ole ehtinyt huoltaa tätä blogia. Nyt vihdoinkin pääsin kirjoittaa. 

Jotenkin olen jaksanut, välillä romahdan itkemään. Hajoilen siellä täällä, esim kaupassa kassajonossa hajosin yksi päivä. Kävelyllä myös. Ja iltaisin hajoilen täällä uudessa kodissa. Kai se kuuluu asiaan.

Mutta vielä en onneksi ole retkahtanut. Enkä aio retkahtaa. Pysyn lujana. Eikä nyt ole ollut enää tuokaan asia niin paljoa mielessä kuin aiemmin. Toivon, et pahin uhka olis poissa. Varma ja vakaa on tahtoni siitä, etten tahdo enää palata siihen kamahelvettiin. Joten pysyn lujana.

Paljon on ollut hoidettavia asioita ja onneksi sain tukihenkilön avuksi tähän tilanteeseen. En mä olis yksin päässyt liikkeelle, niin lamaantunut olen ollut. Nyt on jaksanut tehdä ja hoitaa asioita kun on tukihenkilö. On vaan niin paljon kaikkee, et tuntuu ettei mulla riitä aika enää kaikkeen. Vähän on ollut hermoromahduksen oireita ja traumaattista stressiä, joten olen todennut et mun tarvii rauhoittaa ympäristö edes kahdeksi tai kolmeksi päiväksi viikossa. En oo onnistunut.

Jatkuvasti on menoja, mut on myös paljon hyviä asioita. 4.12.2019 klo 12.00 Poleenissa on meidän valokuvausporukan Kipinästä kasvuun näyttelyn avajaiset, jossa mä soitan flyygeliä. Siistiä! Kannattaa tulla katsomaan! Siellä tulee olee hienoja kuvia.

Tälläkin hetkellä Poleenissa on näyttely, jossa on multa 2 työtä.  Näyttelyn teema on Elossa. Käykää vilkaisee jos mahdollista!

Ja onneksi on läheiset tukena myös. Ja eläinystävät. Eilen kävin katsomassa kanoja. Kanat oli todella iloisia taas. Ne antaa jo silittää ja näyttävät tykkäävän siitä, vaikka se onkin niille uusi ja outo asia. Iivari-kukko hakeutui vähän väliä mun lähelle. Se jopa ajoi kanit pois mun läheltä.😆 Iivari kaipasi läheisyyttä. Otin sitten Iivarin syliin ja voi miten kukko oli liikuttunut ja onnellinen. Harras tunnelma vallitsi, kun Iivari-kukko oli sylissä. Mullekin se oli liikuttava hetki, kuten kuvasta alla näkyy. Sylissä olon jälkeen kukko oli paljon reippaampi, avoimempi, iloisempi ja erittäin tyytyväinen. Söpö! Onneks saatiin tuo hetki ikuistettua, kiitos Antille kuvan ottamisesta!

Onneksi on noita hyviä hetkiä tän kriisin keskellä. En varmaan jaksaisi ilman noita hyviä hetkiä. Yksin asuminen ei oo helppoo näin heti alussa, mutta kai siihen tottuu. Siinä on hyvät ja huonotkin puolensa. Mutta mä selviän.

Todella toivon, et selviän.

Ehkä mä selviän.

Kyllä mä tästä selviän.

Raskaita ajatuksia

Miks elämän pitää olla niin hirveän vaikeaa?
Kaikkea sitä joutuukin kokemaan.
Olen mennyt pahasti rikki.
Niin rikki, etten tiedä toivunko koskaan.
En voi enää luottaa keneenkään.
Pelkään tulevaa, pelkään kaikkea.
On kuin olisi pohja vedetty alta,
Eikä mistään saa otetta.
Ei jaksa enää...

Terapeuttini liikuttui, kun näki minussa vahvuutta.
Vahvuutta rankasta tilanteesta huolimatta.
Vahvuutta, jota en itse huomaa.
Onko sitä edes?
Ei tunnu yhtään siltä, et olisin vahva.
Päinvastoin.
Olen heikko, huono, tuhottu ihmisraunio.
Toivunko mä koskaan?

Ei voi tietää...

Olen niin yksin.
Vaikka ihmisiä on ympärillä, olen silti yksin.
Täytyy tottua siihen.
Yksinäisyys on "ystäväni".
Tuntuu kuin olisin vain joku haamu.
Onko yksinäisyys todellista?
Vai onko se illuusio?
Mistä mä voin tietää,

Mikä on totta ja mikä ei?


Olen menettänyt turvallisuuden.

Olen kadottanut todellisuuden.

Olen menettänyt luottamuksen.

Olen kadottanut järkeni.

Olen vajonnut hulluuteen.

Linkki

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/11/halveksittu-lahja.html?m=0
Tässä linkki uuteen juttuun. Itse asiassa tuolla on 2 uutta tekstiä. Ketä kiinnostaa, käykää vilkaisee!

Kriisiytyneen tyypin ajatuksia

 Mulla on traumaattinen stressi meneillään vieläkin. En ole pahemmin saanut nukuttua tänä aikana. Kahdessa viikossa vain kahtena yönä olen nukkunut suht hyvin. Joka kerta kun olen nukuttamassa, alan kuulla ääniä. Kuulen kuiskauksia, niitä sanoja, joilla mua on satutettu. Myös kuulen nukahtamaisillaan ollessani kolinaa, musiikkia, auton tööttäyksiä ja välillä kuulostaa kuin joku olisi murtautumassa tänne. Säikähdän niitä ääniä, ja sit on vaikeaa saada unta taas. Ja kun lopulta olen nukahtamassa,  se alkaa taas. Se toistuu, toistuu, se on kuin kidutusta. Traumatisoitunut mieli reistailee.

Eilen kävin "kotona" hakemassa edes jotain sieltä pois. Se asunto on aivan järkyttävässä kunnossa. Se on ihan tuhottu. Kaikki mitä olen saanut aikaan siellä ollessani, on tuhottu. Turhaan laitoin "kodin" kauniiksi. Turhaan maalasin tauluja ja virkkasin kaikkea kivaa sinne. Kaikki on tuhottu. Teinkö mä kaiken vaan siksi, että sen voi tuhota? Kaikki mitä olen tehnyt siellä, on ollut turhaa.

Rakkaat lukijat, antakaa anteeksi, etten ole aiemmin uskaltanut tästä puhua! Olen niin tahtonut kertoa ja jakaa asian, mutta mua on estetty. On ollut hemmetin vaikeeta kirjoittaa, kun ei ole saanut sanoa aina sitä, minkä tahtoisi sanoa. On tuntunut niin pahalta pitää asia salassa, olen kokenut sen vääryytenä kun en ole voinut kertoa. Te lukijat ootte olleet mulle niin iso tuki ja apu, etten voi kyllin kiittää. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, kun en ole voinut kertoa. Antakaa anteeksi!

En ole ainakaan vielä retkahtanut.  Aion pysyä lujana. On ihme, etten ole tähän mennessä retkahtanut! Siitä olen kiitollinen. En tahdo enää palata huumehelvettiin, miksi palaisin? Hetken "helpotuksen" takia? Ei. Se hetken "helpotus" olisi vain illuusio. Se ei ole hyödyllistä, enkä tahdo pilata elämääni jonkin hetkellisen illuusion takia. Onneksi koen ajatukset retkahtamisesta vastenmielisinä,  se suojelee. Silti niitä ajatuksia tulee välillä ja ne pelottaa ja ahdistaa.  Kunpa vaan pysyisin lujana! Aion pysyä lujana. Nyt jos koskaan on tarpeellista pysyä lujana. En anna vaikeuksien enää viedä mua kamahelvettiin. Ne on Vanhan Jennan ajatuksia, enkä anna Vanhan Jennan häiritä itseäni. Olisi hulluutta lähteä vielä narkkaamaan! En tahdo heittää kaikkea hyvää hukkaan, enkä tahdo pilata elämääni.

Vaikka on vaikeaa, ei se ole syy lähteä narkkaamaan. Vanha Jenna sanoisi: " aina on tekosyy narkata", mutta en lähde siihen enää. Mulla on parempi syy pysyä selvänä. En tahdo heittää kaikkea tätä hyvää hukkaan. En tahdo vetää päätä sekaisin, siinä ei ole järkeä. Se olisi vaarallista. Voisin tehdä silloin täysin väärät valinnat ja joutua ties mihin. En tahdo vaarantaa elämääni enää yhtään enempää. Kunpa vain pysyisin lujana! En anna periksi! Rukoilkaa mun puolesta, te jotka uskotte Jeesukseen!

Jenna ei luovuta.

Jenna pysyy lujana.

Jenna yrittää pysyä järjissään.

Rukoilkaa Jennan puolesta.