The Möykky

 Jälleen Hulttio täällä kirjoittelee. Kaikenlaista asiaa tulee mieleen. Ensinnäkin mut hyväksyttiin kokemusasiantuntijakoulutukseen! Alkaa ensi kuussa. Se, joka mua haastatteli, sanoi, että mä oon käynyt aikamoisen kovan elämän korkeakoulun ja että mä oon moniosaaja, mulla on paljon annettavaa. Siistiä! 

Toivon vaan, että minusta tulisi hyvä kokemusasiantuntija. Että osaisin kohdata ihmisiä oikein ja osaisin muutenkin toimia niin että siitä olisi hyötyä toisille. On tämäkin kummallista, kun jatkuvasti epäilen itseäni ja kykyjäni. Välillä suorastaan pelkään, et entä jos aiheutankin vain harmia toisille. En onneksi enää ole aiheuttanut niin paljoa harmia toisille kuin silloin joskus aikoinaan. Silti olen huolissani. Mutta aion onnistua ja hoitaa homman tyylillä. 

Toinen asia on Möykky. Möykky, joka on ollut minussa aina, jota olen kantanut mukanani koko elämäni. Sen sisältö selvisi. Se selvisi jälleen uuden muiston kautta. Siinä muistossa myös oli sekin hetki, kun katkaisin yhteyden omaan kroppaani traumaattisen tapahtuman seurauksena. Karmeeta kamalaa... Shit happens! 

Möykky sisälläni sisältää: 

• Sanoinkuvaamatonta kauhua ja pelkoa

• Syvää tuskaa, hiljainen huuto, jota kukaan ei kuule 

• Hätää ja hämmennystä, kauhea teko jota en voinut käsittää

• Epätoivoa ja valtavaa avuttomuutta

• Raivoa. Niin suurta raivoa, että voisin räjähtää kappaleiksi 

• Inhoa, häpeää ja itseinhoa 

• Halua kadota pois, halua kuolla

• Vihaa, joka vaatii oikeutta 

• Sekasortoa ja kaaosta, jotain mikä menee täysin yli ymmärryksen

• Oman ruumiin hylkääminen, yhteyden katkeaminen omaan kehoon  

Aikamoinen möykky. Kaikkea tätä olen kantanut sisälläni koko elämäni. En tiennyt ennen Möykyn sisältöä, se oli vain jotain  sanomatonta, käsittämätöntä ja sanatonta tuskaa, jota ei voinut kohdata. Ja se Möykky on tuntunut raskaana rinnassa, painavana ja tukahduttavana pallona, jota ei saa pois. 

Oli vain hyvä,  että vihdoinkin pystyin nimeämään Möykyn sisältämät asiat ja fiilikset. Nyt niitä voi paremmin käsitellä. Sitä, mitä ei voi nimetä, ei voi myöskään käsitellä. Vaikka noita muistoja on kauheaa muistaa, ne on hirveitä kohdata, silti niistä selviää asioita, jotka auttavat mua toipumaan. Aikanaan. Ei tällaista Möykkyä hetkessä käsitellä. Ei paraneminen tapahdu tuosta vain, hetkessä. Se vaatii aikaa. Ja työtä. Eikä se ole helppoa. Ehkä olisi tylsää, jos toipuminen olisi helppoa. Jos se olisi helppoa, niin eihän ne ongelmatkaan olisi niin vaikeita kuin ne oikeasti ovat. Jos asiat olisi vain helppoja, elämästä katoaisi mielenkiinto ja halu kasvaa ja kehittyä. Joten, onneksi on myös haasteita. Ilman haasteita elämä olisi tylsää. Se on mun mielipide, mä vaan satun tykkäämään haasteista. Tää haaste vaan ei oo ihan niin mukava... Mutta aion käsitellä Möykkyni kaikessa rauhassa ja sopivaan tahtiin. Nyt kun Möykyn sisällölle on löytynyt nimet, niitä voi käsitellä. On vaan järkyttävää ajatella, että pieni lapsi on joutunut kokemaan noin kauheita tunteita. Sellaista raivoa, että voisi räjähtää kappaleiksi. Ynnä muuta. Ei ole ihme, että olen sulkenut ne asiat ja tunteet pois tietoisuudestani, eihän pienellä lapsella ole kykyä käsitellä sellaista..

 Ikävienkin asioiden kohtaamisessa voi siis tapahtua edistystä. Jos en olisi suostunut muistamaan niitä kauheita asioita, ei mulla olisi vieläkään hajuakaan Möykyn sisällöstä. Nyt on ja se on hyvä asia. En kyllä hetkeen haluaisi muistaa lisää asioita. Näissäkin on paljon prosessoitavaa. Noi muistot on auttaneet mua ymmärtää miksi mun elämä meni niinkuin meni. Ne loksauttaa monet palaset paikalleen. Silti ne on hirveitä. Ei riitä sanat kuvaamaan niiden kauheutta. Eihän mulla ollut edes silloin vielä sanoja! Eikä ollut helppoa sanoittaa niitä muistoja. Onneksi sanat löytyi. Oli jo aikakin. 

Tää hemmetin syömishäiriökin liittyy kaikenlaiseen väkivaltaiseen kaltoinkohteluun. Viimeksi mulla oli syömishäiriö Loikalan kartanon aikoina, ja sielläkin oli kaltoinkohtelua. Ja nyt taas. On kuin mä rankaisisin itseäni nyt kun kukaan ei ole rankaisemassa mua. Näen itseni vääristyneesti. Psyykkisen itseni olen oppinut hyväksymään kyllä, mutta fyysinen itseni on vaikeaa hyväksyä. Koska mua on kohdeltu kaltoin pitkin elämääni, se on antanut sellaisen kuvan, että olen huono ja arvoton ihminen. Koska olen pilalle mennyt yksilö, mua saa (muka) kohdella kaltoin. Ehkä olen jopa ansainnut kaiken sen väkivallan, mitä mulle on tehty. Olen niin kamala, en kelpaa omana itsenäni, ja vaikka kuinka yritän, en vain kelpaa. Olen siis surkea, mitätön paska, jolle voi tehdä mitä tahansa julmaa ja pahaa. Vika on minussa. Olen (muka) syyllinen siihen, kun mua kohdellaan väärin, mulle tehdään väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Syy löytyy aina minusta. Koska minä olin sellainen tai sanoin niin tai tein näin tai mitä tahansa olinkaan, teinkään, sanoinkaan tai olin tekemättä, sanomatta, olematta, vika oli minun. Olen siis paha ja aivan mahdoton ihminen. En kelpaa sellaisena kuin olen, en saisi olla sellainen kuin olen, minua on yritetty muuttaa väkisin ja mielivaltaisesti vaikka miten monet kerrat, koska en ole kelvannut omana itsenäni. Minussa on siis jotain pahasti vialla, kun en ole kelvannut omana itsenäni. Ja tää kaikki kääntyy lopulta minua itseäni vastaan omassa mielessäni. Ja niin minusta itsestäni tulee itseni vihollinen. 

Aika kummallista, eikö?

Aika sairasta, eikö vain? 

En tiedä kuinka suhtautua. Peilistä minua katsoo raadeltu ja ruma tyyppi, jossa näkyy vain vikoja ja puutteita. Siinä ei ole oikein mikään hyvin. Kaikki ne julmat, satuttavat sanat ovat muokanneet minäkuvani vääristyneeksi hirviöksi, joka täytyy edes jotenkin yrittää korjata. En tiedä onko sen korjaaminen edes mahdollista. Mut jos se olisi edes vähän pienempi ja laihempi, se ei ehkä olisi niin vaarallinen... kai? 

Tämmöistä tää on. Koen olevani täysi ääliö koko syömishäiriön takia. En ole tänäänkään syönyt  mitään. Yllätys... En vaan mahda itselleni mitään. Tää on outoa ja vaikeaa edes kuvailla tätä ristiriitaista häiriökäyttäytymistä. Kaikenlaista sitä joutuukin elämässä  ja itsessään näkemään ja kohtaamaan... 

Mulla alkaa jo olla mitta täynnä. 

Syömishäiriöstä ja vastavuoroisuudesta

 Noniin. Nyt on taas hetki aikaa kirjoitella tänne. Voisin kertoa pienen tarinan. 

Oli kaksi ystävää. Toinen kuunteli toista ja tuki tätä hänen ongelmissaan, jotka olivat hyvin vaikeita. Hän kuunteli tämän ongelmia yhä uudestaan ja uudestaan. Hän tuki ja kuunteli parhaansa mukaan ja toinen sai siitä apua. Mutta sitten kun kuuntelija-ystävällä ilmeni ongelmia, joista hän yritti avautua ystävälleen, hänet ohitettiin sanomalla positiivisia latteuksia. Ja kun ystävä ei tätä kokenut hyvällä ja hän sanoi asiasta, yritti jälleen puhua ongelmastaan, ystävä torjui hänet jälleen sanomalla, ettei ole mikään terapeutti. 

Tässä vaiheessa kuunteleva ystävä hämmentyi. Onko hän sitten ollut muka jokin terapeutti ystävälleen, kun on kuunnellut tämän yhtä lailla vaikeita ongelmia toistuvasti? Hän mietti myös, että ovatko hänen ongelmansa muka niin paljon vakavampia, että niiden kuuntelemiseen ja tukena olemiseen tarvitaan terapeutti? Hän kyllä koki, että ihan ystävä olisi riittänyt. Olihan hänkin ollut ystävälleen tukena ja kuuntelijana monet kerrat. Hän mietti, onko se reilua, että hän on kuunnellut toista hänen vaikeuksissaan, mutta häntä ei kuunnella hänen vaikeuksissaan. Harmistuneena hän tajusi, että tästä ystävyydestä puuttui vastavuoroisuus. Miksi hänen pitäisi kuunnella toista, jos toinen ei vastavuoroisesti kuuntele häntä? Jos ei itse tule kuulluksi, vaan aina kuuntelee, siinä häviää pian mielenkiinto kuunnella toista. 

Mitä tästä opimme? Vastavuoroisuus kannattaa. Muuten toinen kaikkoaa ja sulkeutuu.  

Tähän aiheeseen liittyy myös yksi uni. 

Siinä ystäväni oli uppoamassa suohon. Hän huusi apua ja minä menin auttamaan. Sain nostettua hänet ylös. Pian kävi niin, että minä olin uppoamassa suohon. Huusin ystävääni apuun, mutta hän vain seisoi pienen matkan päässä ja katsoi minua ilmeettömänä. Hän ei tullut auttamaan minua. Hän vain seisoi ja katsoi kun minä upposin suohon. Ja niinpä minä hukuin. Ja sitten heräsin. 

Tästä unesta on jo jonkin aikaa. Näin tämän unen joskus viime keväänä. Nyt se tuli mieleen, kun asiat ovat miten ovat. 

 

Mulla on syömishäiriö. Olen laihtunut jo 10 kiloa parin vuoden aikana. Symishäiriökäyttäytyminen on jatkunut kaksi vuotta ja mennyt vähä vähältä pahemmaksi. Mä näännytän itseäni. En syö kuin vasta illalla klo 18 jälkeen. Yleensä. Joskus en syö silloinkaan. Alussa mä söin aina välillä. Sitten se vain alkoi jäädä pois pikkuhiljaa. Ja nyt olen iloinen, kun olen laihtunut. Mutta samalla huolissani. Vielä pari viikkoa sitten suhtauduin syömishäiriöön kuin vitsiin. Pidin sitä vain vitsinä. Kunnes minut herätettiin tilanteeseen, kun kävin elintapaohjaajalla. Hän sai minut tajuamaan, ettei syömättömyystottumukseni ole normaalia. Voimani ovat vähentyneet, paino laskenut taas ja olen hemmetin uuvuksissa. Eikä ihme. Siinä tilanteessa jouduin vihdoinkin tunnustamaan: Mulla on syömishäiriö. Tää ei oo normaalia, eikä oikein. Hän antoi mulle tehtävän: Sain sellaisen paperin, johon aina merkitsin päivämäärän ja rastin ruutuun, kun olin syönyt jotain. Siitä oli apua. Aloin saada parikin rastia ruutuun päivässä, parhaimmillaan kolme. Mutta en kuitenkaan syönyt lämpimiä ruokia juuri lainkaan, vaan enemmän muroja ja granaattiomenoita yms. Oli se silti jotain. 

Tajusin myös, että mun täytyy kertoa läheisille ihmisille, että mulla on syömishäiriö. Jos jään salailemaan ongelmaa, se vain pahenee. Paras tapa sotia ongelmaa vastaan on tunnustaa se. Ja minähän tunnustin. Kerroin kaikille läheisille, että mulla on syömishäiriö. Yllätyin siitä, että he tiesivät sen jo. Olivat olleet jo pitkään huolissaan ja arvelleet, että mulla on syömishäiriö. Kyllähän se kertominen helpottaa, mutta samalla se kirpaisee, kun sen sanoo. Sitä ei ole helppo sanoa. Siinä joutuu nöyrtymään. Mulla on ongelma, ja se ongelma on minussa. Mulla on sota itseäni vastaan. Toinen osa minua tahtoo kuihduttaa ja näännyttää minut olemattomiin, toinen osa taas haluaa elää ja voida hyvin. Se on hemmetin ristiriitaista! Koko syömishäiriö on kuin joku valtava hirviö, joka yrittää tukahduttaa minut. Jolle en mahda mitään. 

Kun yritin kertoa tästä ystävälle, kävi lopulta juuri kuten aiemmin kertomassani tarinassa. Lopulta jo ajattelin, että en halua edes parantua kun minua ei oteta vakavasti, vaan saan kuulla positiivisia latteuksia, kuten että kyllä se siitä väistyy ja että kyllä Jumala minut parantaa. En tullut kuulluksi, vaan tulin torjutuksi hyvää tarkoittavilla sanoilla, jotka ohittivat sen mitä halusin kertoa. Ja kun minut torjuttiin uudestaan sanomalla, ettei hän ole mikään terapeutti, lopulta jo ajattelin: Okei, ei mulla ole mitään ongelmaa. Ei mulla ole syömishäiriötä. Koska mun ongelmia ei pystytä kuuntelemaan, niin sovitaan sitten, ettei niitä ole. Käsittelen sitten asioitani sellaisten ihmisten kanssa, jotka pystyvät kuuntelemaan minua. 

Miksi vuodatan tätä asiaa tänne? KOSKA SE HARMITTAA! En toivo, että muille kävisi näin, kun he ovat avun ja tuen tarpeessa. Pieni vinkki: Kun jollakin on jotain kerrottavaa sinulle, niin KUUNTELE HÄNTÄ. Ihan oikeasti. Ongelmia ei tarvitse olla heti ratkaisemassa, niistä voi vain puhua. Jo se, että voi purkaa asiaa toiselle, on todella iso apu. Jo se auttaa toista valtavasti, jos hän tulee kuulluksi. Meidän ihmisten vaan ei ole helppoa kuunnella toista. Mielessä pyörii vain ne omat tarpeet kertoa asioistaan ja tulla itse kuulluksi. Kun toinen yrittää puhua, sitä samalla jo valmistelee mielessään omaa puheenvuoroaan, jolla ohittaa toisen asian. Kun toinen yrittää puhua, on reilua antaa toisen puhua ja kuunnella, mitä hän sanoo, kuunnella, mitä hän tuntee, kuunnella, mitä hän kokee, kuunnella, miten hän asiat näkee. Se on mielenkiintoista! Mutta jos me vain "kuunnellaan" ja sen jälkeen siirretään taas asia omaan itseen, omiin ongelmiin, siitä tulee kilpailu, jossa kumpikin yrittää tuoda asiaansa esiin ja aihe vaihtuu toisen aisasta toisen asiaan koko keskustelun ajan. Se ei ole reilua ihmisen kohtaamista. Toisella voi olla ihan oikeasti hätä ja hän saattaa tarvita apua. Jos me ei jakseta kuunnella toista, hän jää pahimmillaan yksin vaikeuksiensa kanssa. Ja jos toinen on vielä kuunnelut sinua usein ja tukenut sinua, mutta sinä et tee samaa hänelle, se ei ole oikein eikä aitoa ystävyyttä. 

En halua tuomita ketään tai syytellä, koska itsekin sorrun samoihin virheisiin. Puhun asiasta yleisellä tasolla, ja toivon, että se saisi meidät miettimään omaa toimintaamme. Olemmeko reiluja, jos ystävä kuuntelee meitä, mutta emme itse kuuntele ystävää, vaan jätämme ystävän yksin ongelmiensa kanssa? Tätä moni meistä tekee. Ja silti samalla yhä pidämme ystäväämme velvollisena kuuntelemaan meitä, vaikka olemme itse torjuneet hänet ja jättäneet kuulematta. Vastavuoroisuus, ihmiset! Jos oikeasti pidät toista ystävänä, jos ihan oikeasti välität hänestä, niin luulisi, että sinuakin kiinnostaa kuunnella häntä! Ei ystävä ole mikään likasanko, johon voi purkaa omat ongelmat, mutta jonka voi jättää yksin omien omgelmiensa kanssa. Kunpa me osattaisi olla reiluja toisillemme! Ihan oikeasti ajatella välillä sitä toistakin, eikä vain itseään.

Paskoja muistoja ja fiilisten vuoristorataa sekä hallintaa

 Olen töissä ja jumitan. Katoan omaan sisäiseen maailmaani, lähden liikkeelle ja jäljelle jää vain kroppa joka jumittaa. Olen paikalla, mutta en läsnä. Dissosiaatio. Pystyn poistumaan itsestäni ja tarkkailemaan asioita ulkopuolelta. Leijailen ja lentelen vaan. Nää oireet on pahentuneet taas. 

Eikä ihme. 

Jälleen palasi mieleen muistoja, hyvin ikäviä asioita lapsuudesta. Tiesin, että jotain on tulossa taas. Näin unen maanjäristyksestä, joka kohdistui mun lapsuudenkotiin, siihen kotiin, jossa nyt asuu joku muu. Viesti oli selvä: jotain järisyttävää on taas tulossa mieleen. 

Ensin kieltäydyin vastaanottamasta muistoa, joka minun olisi aika muistaa. Sanoin sille ensin ei, en pysty, en uskalla, pelottaa. Ja sen seurauksena sain elohiiren vasempaan silmäkulmaan. Pari päivää sitä siedin, keräsin rohkeutta ja 14.1.2022, juuri synttäripäivänäni, suostuin muistamaan. En jaksanut enää elohiirtä ja ikävän painostavaa fiilistä, joka johtui siitä kun vastustin muistoa. Lopulta suostuin muistamaan, ja nyt kaduttaa. 

En pysty avaamaan sitä tässä hirveästi, asia on liian kipeä. Nytkin alkoi päässä pyörimään, kurkkua kuristaa, kädet vapisee, paniikki iskee. Mutta se menee ohi. Aikanaan. Kyllä se siitä. Käsittelen asiaa ja todella toivon, että pääsisin traumaterapiaan. Traumoja on kasautunut ihan liikaa. Tää muisto on syy siihen, miksi niitä on alkanut kasautumaan. 

Joku rikkoi minut jo ihan pienenä lapsena. Ja sitten pitkin elämääni moni on nähnyt rikkinäisyyteni ja ajatellut: "Tuossa on helppo kohde, se on jo valmiiksi rikki. Rikkinäistä on mukavampi ja helpompi rikkoa." Ja niin syntyi traumoja toisensa perään, traumaa toisensa päälle, hemmetti soikoon. On todella alhaista rikkoa jo valmiiksi rikkinäistä. Tapetaan jo henkisesti tapettua, ja vielä nautitaan siitä! 

Miksi jotkut ihmiset toimii näin? Hehän häpäisevät eniten itseään toimimalla kuin mikäkin alhainen paskiainen. Ja silti tällainen toiminta on valitettavan yleistä. 

 

Olen todella vihainen. Kun muisto palasi, aluksi olin täysin neutraali, en tuntenut mitään. Olin vaan silleen, et joo. Tämmöistä. Eihän tähän osaa suhtautua. Voiko se olla edes totta, kun en tunne mitään? Sitten, seuraavina päivinä alkoi tulla erilaisia fiiliksiä, joita on vaikea sanoin kuvata niiden syvyyden ja voimakkuuden vuoksi. Tuskaa, surua, epäuskoa, kauhua, pelkoa, inhoa ja valtavaa vihaa ja raivoa. Yritäpä pysyä kasassa ja olla kuin mitään ei olisi! Jos näyttäisin, miltä musta tuntuu, mitä olen kokenut, jäisin varmasti hyvin äkkiä yksin. Läheisimmätkin ystävät pakenisivat mun läheisyydestä, jos ilmaisisin tunteeni ja kertoisin, mistä ne johtuu. Sitä on liian vaikea kohdata. Eikä ihme.

Joten. Pidän tunteeni omana tietonani parhaani mukaan ja käsittelen niitä omissa oloissani. Teen mielekkäitä asioita ja yritän olla vatvomatta liikaa asioita. Onneksi on paljon hyviä asioita elämässä. Olen kiitollinen niistä. Varsinkin taiteen tekeminen eri tavoilla on mahtava apu, samoin kasvien hoito. Nyt taideluolassa on 72 huonekasvia. Peikonlehdet on mun suosikkeja. Mulla on kotona 6 peikonlehteä, 3 eri lajiketta. Olen myös piirtänyt ja maalannut peikonlehtiä aivan vietävästi. Mulla on sellainen pieni luonnoskirja, johon olen piirtänyt peikonlehtiä. Se on jo puolessa välissä. Peikonlehdet on ihan parhaita!  Joku niissä vaan viehättää. Ne on täynnä reikiä ja niissä on halkeamia ja lovia, ne on rikkinäisiä mut kuitenkin ehjiä. Ehkä ne sykähdyttää mua siksi, koska ne on vähän niin kuin mä. Täynnä haavoja, mutta silti ihmeellisen elossa. Rikottu, mutta samalla täynnä elämää ja kasvua. Peikonlehdet selviää haastavissa oloissa. Ja niin selviän minäkin. Ne ei luovuta, vaan löytävät aina keinon kasvaa. Samoin minä. Hulttis ei luovuta koskaan! 

Jälleen osasin siirtää itseni ikävistä fiiliksistä hyviin asioihin! Jes, mä osasin sen taas! Huomion suuntaaminen on tehokas tapa päästä ikävistä fiiliksistä. Tuskin on olemassa sellaista tilannetta, josta ei voisi löytää jotain hyvää. Ja jos hyvää ei löydy itse tilanteesta, niin sen ulkopuolelta varmasti löytyy hyviä asioita. Kuten peikonlehdet mun tapauksessa. En ole tunteideni orja, vaan voin liikuttaa niitä ja valita itse, mihin huomioni suuntaan. Suuntaanko sen vallitsevaan ikävään fiilikseen ja jään sen valtaan? Vai annanko ikävän fiiliksen vain olla, hyväksyn, että se on ja suuntaan huomioni johonkin mukavaan ja hyvään asiaan? 

Vaikka on paska fiilis, silti voin itse valita, mitä ajattelen, mihin suuntaan huomioni. Paras on suunnata se mielekkäisiin asioihin. Ajatella sitä hyvää, mitä elämässä on. Joku tärkeä asia, kiinnostuksen kohde, tekeminen, jne. 

Tunnetta ei tarvii kieltää. Se saa olla. Jos me aletaan kieltämään tunteita, me sidotaan ne itseemme. Torjumalla ja kieltämällä tunteita me vangitaan ne, ja se vaan voimistaa niitä. Ja just itse torjunta tekee siitä tunteesta kamalan. Enemmän kärsii torjunnasta kuin itse tunteesta. Mua on auttanut se, että hyväksyn tunteen, annan sen tulla ja kertoa asiansa. Sopivassa tilanteessa siis. Kun tunteelle sanoo kyllä, se vapautuu. Kun sille sanoo ei, se jää meidän vangiksi. Eikä se tunne itsessään tapa, se ei tuhoa meitä. Tunne on vain tunne, tunne ei tapa. Kun tunteen kohtaa hyväksynnällä, se vapautuu ja olo helpottaa. Ei pidä alkaa analysoida tunnetta, antaa sen vaan olla millainen se on ja tarkkailee vaan, miltä se tuntuu missäkin päin kehoa. Oman aikansa oltuaan tunne alkaa helpottaa. 

Tämmöisiä juttuja olen testaillut viime aikoina ja olen kokenut ne hyödyllisiksi. Jo ennen kun aloin hankkia aiheesta tietoa, tiedostin, että on parempi hyväksyä tunteet kuin kieltää ne. Ja kun hankin tietoa, huomasin, että olin oikeassa. Näin on ollut pitkin mun toipumismatkaa. Jo ennen kuin olen hankkinut tietoa esim traumoista, olen jo itsenäisesti tehnyt niitä asioita, jotka auttavat toipumiseen. On ollut hauskaa kirjoja lukiessa havaita, että hei, just näin mä oon toiminut! On kuin minussa olisi joku sisäinen traumatyöskentelyopas. Ja siitä on ollut paljon apua. Silti en jää vain sen varaan, vaan hankin tietoa niistä asioista ja aiheista, jotka koskettaa mun elämää ja ongelmia. Tiedonhankinta kannattaa. Sekin on yksi tärkeä osa toipumista. Siksi suosittelen kaikille, joilla on joku ongelma tai ongelmia, hankkikaa tietoa aiheesta! Siitä on todella suuri apu. Kun paremmin käsittää, mistä on kyse, mitä voi tehdä, on parempi mahdollisuus selvitä niistä. 

Siis, rakkaat lukijani, mä luotan teihin. Tekin ootte luottaneet minuun. Ja mä luotan myös siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Aikanaan. Toiveikas suhtautuminen tulevaisuuteen on apu jo itsessään. Älköön kukaan kadottako toivoaan! Jos mä olen voinut selvitä hyvin helvetillisistä olosuhteista, niin kyllä voi kuka tahansa selvitä omista vaikeuksistaan! Tsemppiä ja voimia kaikille!

Terveisin: Hulttis.