Valokuvia ja vaikeita asioita

Hulttis valokuvaamassa Konnekoskella. Kuvat on ottanut ystäväni Rauno Pakarinen. Reissu oli mukava. Onneksi on hyviä asioita elämässä. Jokaisesta hyvästä hetkestä olen kiitollinen. Nyt on ollut taas vaikea vaihe meneillään, traumojen käsittelyä ja kauhukokemuksia. Vaikeita muistoja kokemuksineen on palannut mieleen hyvin kaukaa lapsuudesta. Se sattu ja ahdistaa, vetää mielen maahan ja saa psyyken rakoilemaan.

Siinä Hulttis on aivan ⭐into⭐ ⭐into⭐. Huvittavaa tuo, miten aina innostun, vieläpä hyvin voimallisesti. Välillä tuntuu, etten edes saisi iloita tai olla innoissani mistään, onhan minut häpäisty ja rikottu, kielletty elämästä. Toisen ihmisen traumatisoiminen on sama kuin kieltäisit toiselta elämän, riistäisit luvan elää. Siksi ihmisen traumatisoiminen on suuri vääryys.

Mutta vaikka minut on rikottu, hyvin monta kertaa, trauma on toistunut toistumistaan, ja lupa elämään riistetty, silti minulla on oikeus elää. Jos ei olisi, en olisi olemassa. Mutta silti. Rankaisen itse itseäni esim syömishäiriökäyttätymisellä, ihan kuin saisin olla olemassa vain silloin kun minua rankaistaan. Nyt kun kukaan ei ole rankaisemassa minua yksin asuessani, näköjään teen sen sitten itse. Kyllä on typerää ja sairasta. Enkä tiedä miten saisin sen loppumaan. Olen kesän aikana laihtunut yli 6 kiloa, ja olen vain helpottunut asiasta. Kaikenlainen väkivalta ja hyväksikäyttö vääristää sitä kokeneen minäkuvaa ja kehonkuvaa. Itseinho ja häpeä ovat nousseet jälleen pintaan. Vaikka häpeä ei edes kuulu minulle, silti sitä koen. Se on hyvin turhauttavaa.

En silti luovuta. Ketään ei ole luotu luovuttamaan. Ei minuakaan. Vaikka mikä olisi, vaikka miten paljon sataisi paskaa niskaan, Hulttis ei luovuta. Vaikka traumamuistot vyöryy niskaan, en anna periksi vaan käsittelen vammani ja yritän päästä eteenpäin. Lapsi siälläni on kuollut, ja kuolinsyytutkimukset ovat vielä kesken. Olen todella vihainen ja hämmentynyt tästä kaikesta. Vihan käsittely ei ole helppoa, mutta sekin on tehtävä. Uskon, että kyllä minä vielä tästäkin selviän. Kaikki aikanaan. 

 

Nyt vain haluaisin kadota, mennä piiloon, valua pois ihmisten näkyviltä, hävitä olemattomiin, leijailla pois ja olla kokematta tätä tuskaa.

Olen kuin kävelevä ilonpilaaja, jonka läheisyydessä ei pysty kukaan olemaan masentumatta. En uskalla puhua tuskastani ihmisille, koska tiedän, ettei monikaan pysty sitä käsittämään, eikä ymmärtämään. 

Mutta silti tuskani näkyy. On kuin minussa olisi joku leima, jossa sanotaan: TUHOTTU IHMISRAUNIO, VAROKAA!!! 

Siksi haluaisin vain valua maan sisään, hävitä pois häiritsemästä, painua unohduksiin, ettei tuskani tarttuisi toisiin ja saisi siten enempää ahdistusta ja masennusta aikaan.

Aivan kuin minun olisi kiellettävä itseni, jotta muut eivät voisi pahoin. Heti kun en jaksa hymyillä, olenkin riskitekijä toisten hyvinvoinnille. Ehkä olisi parempi, jos en olisi olemassa, jos kerran minun on kiellettävä tuskani, ettei se häiritse ketään. 

Pahoittelen häiriötä.

Anteeksi että olen olemassa.

Yritän olla olematta.

Saanhan anteeksi?

 

Hulttiksen ajatusvirtaa asiasta toiseen

 Näen vieläkin painajaisia narkkaamisesta. Edelleen ne on kauheita ja ahdistavia unia, joiden jälkeen on aina tarkistettava et en kai ole retkahtanut. Mutta myös jokin on alkanut muuttua tässä viimeisen parin vuoden sisällä. 

Olen alkanut yhä useammin kieltäytymään aineista unissakin. Muistan useita unia, joissa olen ajatellut: "Enhän mä vedä enää" tai "Tää ei ole sitä mitä haluan". Olen myös unissa sanonut: "En mä nyt voi/tahdo ottaa", "En ota enää" tai "Sori, ei oo mun juttu." On ollut ilo huomata tämä muutos.

Sit taas jos olen retkahtamassa tai retkahtanut, unissa toiset ihmiset sanoo: "Jenna hei, sä et vedä enää kamaa" ja jopa käyttäjäkaverit tulee ihmettelee, et: "Mitä sä Jenna täällä teet? Sähän et enää narkkaa". Välillä ihmettelen itsekin unessa, että miksi ihmeessä mä tätä teen, eihän tää kuulu enää mun elämään.

Ja kun narkkaan unessa, koko touhu on ihan syvältä. Se ei ole mukavaa edes unessa. Koko unta kuvastaa turhuus, syvä ja kokonaisvaltainen turhuus. Sama vain toistuu, piikki, piikki, piikki, piikki.... loputtomiin yhtä piikittämistä, mikä on hemmetin ahdistavaa. usein vain etsin suonta epätoivoisesti, välillä taas osuu ja uppoaa ja niin sitä ollaan sitten sekaisin, vailla mitään päämäärää.. ja vedetään vain lisää. Nää kamaunet on niin todentuntuisia, että ne jättää ikävän fiiliksen koko seuraavan päivän ajalle. Ihan kuin se olisi jotenkin tapahtunut, ja koen siitä jopa syyllisyyttä. Outoa.

Mutta vaikka edistystä on tapahtunut huumeunissa, niin kyllä silti on vastenmielistä nähdä unia kyseisestä aiheesta. Ne todella on painajaisia, niissä ei ole mitään hauskaa. Toinen painajaisaihe on taas väkivalta. Niissä unissa tapahtuu kauheita, ja herään usein omaan huutooni. Sekin on kamalaa ja hyvin ikävä asia. Mut kai se on vaan mielen tapa käsitellä vaikeita asioita.

Voisi sanoa, etten tykkää unista. Varsinkaan, kun ne on painajaisia. Ja niitähän mä eniten näen. Sekin on outoa. Mikä mun mieltä vaivaa, kun se kiduttaa mua unissakin? Eikö päivisin tapahtuva jatkuva asioiden turha vatvominen, traumaoireet, takaumat, muistot ja uudelleen elämisen hetket riitä? Vielä unissakin hirveydet jatkuu, vaikka päivän aikana en edes olisi ajatellut kyseisiä asioita. 

 

Olen niin kiitollinen hyvistä päivistä. Niistä päivistä, kun hyviä asioita tapahtuu, tapaa mukavia ihmisiä ja tekee mielekkäitä asioita. Kun ei tapahdu kauheita, ei joudu elämään pelossa ja olemaan jatkuvan uupumuksen ja stressin vaikutuksessa. Viimeksi paloin loppuun kesän alussa, ja onneksi olen siitä toipunut. Nyt vaan pelkään pienintäkin väsymystä ja heti oon miettimässä, et enkai taas ole palamassa loppuun. Mulla on joku ihmeen loppuunpalamiskierre, krooninen uupumus rankkojen kokemusten ja elämänvaiheiden jäljiltä. Enkä tiedä miten sen saisi pois. 

Mutta uupumuksesta huolimatta sain 9.luokan suoritettua! Nyt aion vielä korottaa niitä nuorena pilaamiani kursseja, kuten äidinkieltä. Sitä olen tekemässä juuri nyt. Olen aivan innoissani tuosta äidinkielen opiskelusta! Nyt on tehtävänä kirjoittaa tietoteksti jostain itseä kiinnostavasta aiheesta, ja valitsin aiheeksi makrameen. Tätä asiaa prosessoin ja suunnittelen mielessäni, ja teen sen hyvin, huolellisesti ja täysillä.

Onneksi on mielekkäitä asioita. Olen kiitollinen kaikista mielekkäistä asioista elämässäni, kaikista lahjoista, jotka olen saanut ja joita voin käyttää myös toisten iloksi. Esim tällä viikolla tiistaina olin opettamassa makrameeta nuorisolle. Vähänkö oli hauskaa! Pojatkin oppi ja se oli siistiä! Oli jännittävää huomata, että taidan osata opettaa toisia tarvittaessa. Ensi viikolla opetus jatkuu. Odotan sitä innolla. Kaikenlaisen taiteen tekeminen on mahtavaa, ja on vielä hienompaa, jos pystyy jakamaan osaamistaan toisillekin. 

On ollut hauskaa huomata, että ennen niin antisosiaalinen Jenna onkin saanut kasvaa sosiaaliseksi. Se on ollut iso muutos ja tärkeä asia minulle. Uskallan olla aito oma itseni ihmisten joukossa ja uskallan ilmaista itseäni, olla innostunut, ilmaista sitä luonnonlapsen spontaania intoa, joka ilokseni innostaa myös toisia. Olen saanut olla rohkaisemassa ja kannustamassa toisia, mistä olen hyvin kiitollinen. Olen saanut huomata, että mun sanoilla on positiivinen vaikutus: ihmiset on saaneet rohkaisua, lohdutusta, kannustusta ja tukea, joka on ollut heille hyödyksi ja auttanut heitä eteenpäin elämässään.

Ja vaikka tykkään olla nykyään ihmiskontakteissa, tarvitsen myös aikaa itselleni. Aikaa prosessoida asioita ja olla omissa oloissani, tehdä omia juttujani. Koska koen asiat ja tunteet hyvin voimakkaasti, tarvitsen myös aikaa niiden käsittelyyn ja prosessointiin, aikaa saada asiat järjestykseen pääni sisällä. Ja taide on mahtava keino käsitellä asioita, samoin kirjoittaminen ja muu mukava tekeminen.  En varmaan selviäisi ilman kaikenlaisen taiteen tekemistä. Se on yksi osa toipumisprosessiani. On ollut jännä huomata, kuinka olen luonnostaan hakeutunut tekemään sellaisia asioita, jotka ovat tärkeitä post-traumaattisesta stressistä toipumisessa. Kun olen lukenut aiheesta, olen monta kertaa yllättynyt, kun löydän asioita, jotka kuuluvat toipumiseen ja edistävät toipumista, ja just niitä mä olen tehnyt ihan innolla.

Olen myös huomannut, että mulla on oikea asenne: Tästä selvitään! En jää tähän traumaattiseen tilaan kaikkine oireineen, vaan teen, mitä on tehtävissä, käsittelen, mitä on käsiteltävä ja jatkan elämää kaikesta huolimatta. Ei tää tässä vielä ollut! Hulttis kasvaa ja toipuu kyllä aikanaan. Kiirettä ei ole, asiat etenee omalla painollaan ja omalla ajallaan. Ja mulla on lupa olla keskeneräinen ja rikkinäinen. Valmista täällä ei tule koskaan, vaikka kasvaa ja kehittyä voikin. En tavoittele täydelisyyttä, koska sellainen on mahdottomuus ihmisen elämässä. Itse asiassa olisi todella pelottavaa olla täydellinen. Ajatuskin kauhistuttaa. Joten: vaikka olen rikkinäinen, olen ihan ok tämmöisenä!