tiistai 30. huhtikuuta 2019

Linkki, instagram, hautajaiset ja pelko

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/04/ateismi-on-itsepetosta.html
Siinä taas uusi teksti.

Tein uuden instagram profiilin, joka löytyy nimellä hulttiotytto. Sellaisen menin tekemään. Meninpä hyvinkin. Tein minkä tein. Nyt se on siellä. On ja pysyy. Siellä se on.

Viikonloppuna oli todella kauniit hautajaiset. Kauneimmat, jossa oon ollut. Saatettiin läheinen haudan lepoon, itkien saatettiin.. Mieheni arkkua kantoi, kaunista arkkua. Hyvästit jätettiin, kukat laitettiin haudalle, laulettiin.. Kauniit muistot jäivät, myös jäi ikävä. Muistotilaisuudessa soitin sävellykseni Rauhan kaipuun läheisen muistolle. Sen biisin löytää myös täältä blogista. Katseltiin kuvia, muisteltiin edesmennyttä. Hänellä oli hyvä ja yltäkylläinen elämä. Rauha hänen sielulleen!

 Olen viime aikoina pelännyt, et kaikki läheiset kuolee. Siis kyllähän me kaikki kuollaan, mut oon pelännyt et kaikki kuolee yllättäen, pian, kohta, heti. Eilenkin pelkäsin, kun rakas oli liikenteessä, että se on joutunut onnettomuuteen ja kuollut. Eikä ollut eka kerta. Karmeita pelkoja on ollut viime aikoina. Kuolemanpelkoa.. Erikoista on, että mä pelkään et muut kuolee, mut omaa kuolemaa en ole pelännyt. Pelkään sitä, että muut kuolee ja mä jään yksin. Joskus se on edessä kuitenkin. En vaan haluis, et kukaan kuolee. Mut kaikki kuolee, eikä sille mitään voi. Toivon vaan, ettei ihan lähiaikoina kukaan kuolisi.
 Pyskää tekin, lukijat, hengissä!!


keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Jännittävää, vastenmielistä ja ihanaa

Noniin. Tänään oli se Iltalehden haastattelu ja se meni ihan jees. Jännittävää!
En vielä tiedä tarkkaa ilmestymispäivää, mutta se on aikaisintaan ensi viikon viikonloppuna. Aikaisintaan siis.
 Vähän hassulta tuntuu, et musta tehdään aika ajoin lehtijuttuja. Se jopa hämmästyttää.  Enpä olisi uskonut silloin käyttöaikoina enkä jälkeenpäinkään, et musta tehdään juttuja lehtiin. Se on aika yllättävää. Mutta jos siitä on edes muutamalle apua tai toivoa, niin mikäs siinä. Siks mä tätä blogiakin kirjoitan, että siitä voisi olla edes joillekin apua, toivoa, tukea, ja myös siksi, et ihmiset paremmin voisi ymmärtää, että narkkarikin on ihminen, arvokas ihminen siinä missä muutkin. Ja myös siksi kirjoitan, että aina on toivoa, aineista voi päästä irti ja elämän voi saada kuntoon.

 Olen siitä elävä esimerkki.



 Aikamoista taisteluahan tämä on, mutta mä en anna periksi.
 Viime aikoina on taas ollut huumepainajaisia ja kamahimojakin olen välillä havainnut. Mietin, et liittyykö nuo masennukseen. Mulla on koko kevään ajan ollut masennusta. Taas. Sit oli vielä läheisen kuolema, joka sai mut pois tolaltaan. Ehkä nää voi liittyä siihen, et tulee noita painajaisia ja välillä kamahimot iskee. Vastenmielistä.
 Yhdenkin yön jälkeen mun piti tarkistaa mun kädet, et eihän niissä ole pistojälkiä. Niin todentuntuinen uni oli ollut. Mut se on helpottavaa, kun näkee, ettei niitä pistojälkiä ole. Se on niin helpottavaa.

On myös yksi ihana asia, joka on viime aikoina tehnyt mulle hyvää: ampuminen.

 Se on niin vapauttavaa ja rentouttavaa. Pakko laittaa kuvia aiheesta, koska innostuin.

 Ampuminen vähentää stressiä ja lisää tarkkuutta. Siitä tulee hyvä mieli ja se virkistää masentuneen mielen.

 Se auttaa jaksamaan paremmin ja se onnistumisen ilo, joka tulee kun osuu maaliin, on kertakaikkiaan mahtava.

Ampuminen on ihanaa ja olen saanut kuulla, että olen siinä taitava. Se on jotain niin mukavaa, ettei voi olla innostumatta. Voi kuinka ihanaa ampuminen voikaan olla!

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Asioita

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/04/mita-on-usko.html
Tuossa taas linkki uuteen tekstiin.

Kävi muuten jännä juttu.
Sain haastattelupyynnön Iltalehteen viikonloppuosioon. Jännittävää!
Yllätyin asiasta ja suostuin. Ensi viikolla on haastattelu ja ilmoittelen sitten, kun tiedän, et koska juttu ilmestyy.

Viikon päästä on hautajaiset. Olen jokseenkin päässyt pahimmasta sumusta ja alkanut käsittää asiaa selkeämmin. Ajan kanssa. Virkkasin kukkia haudalle ja samalla käsittelin asiaa. Olen siis alkanut pystyä toimimaan. Olen myös työstänyt surua maalaamalla samaa taulua uudestaan ja uudestaan. Olen myös säveltänyt uuden biisin. En tiedä liittyykö se suruun, mutta ainakin tuli uusi sävellys. Myös hautajaisissa soitan pianolla yhden mun sävellyksen läheisen muistolle. Nyt kun kirjoitan tästä, tuli ikävä ja meinaa itkettää.

Taidan olla aika herkkä tyyppi.
Todellakin olen.
En tiedä onko herkkyys siunaus vai kirous. Siinä on hyvät ja huonotkin puolensa. Ehkä se on vaan luonteenpiirre, joka on yksi olennainen ominaisuus meikäläisessä. Saan kuulla siitä usein. Joskus hyvääkin, mut useimmiten pahaa. Joskus se häiritsee jopa mua itseäni. Aistin niin herkästi ihmisten mielialoja, tuneita, ilmapiirejä... Ja jos ne on negatiivisia, ahdistun itsekin. Ja joskus mietin, johtuuko se minusta.
Yllätys!  :D
Ihme vainoharhainen reaktio. Häiritsevää.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Surun sumussa kuljen silti eteenpäin

Vieläkin olen sumussa. Lamaantunut ja voimaton.
Hajoilen ihan yllättäen
 milloin missäkin tilanteessa.
Kuljen kuin unissakävelijä.
Muisti pätkii ja olo on katkonaista.
Katselen ympärilleni, mutta en käsitä näkemääni,
 vaan tuijotan tyhjyyteen.
Olen hiljainen ja jotekin ulkopuolella itsestäni,
 tavallaan olen sivustakatsoja.
Tuijotan vaan tyhjyyteen
 kaiken näkemäni läpi.
Tuska repii mua sisältä,
 suru vie voimat.
Ei auta kuin odottaa, ja
 tuijottaa tyhjyyteen.
Kunpa surun sumu jo hälvenisi.
Kun ihmiset näkee mut, niiden katse kertoo,
 et taidan olla järkyttävä näky.
Ne katsoo mua hämmästyneenä. Miksi?
Surun sumussa kuljen silti eteenpäin.
Välillä en heti muista, missä olen ja miksi.
Joudun kysymään, ja kun saan vastauksen,
 niin: ainiin, niinhän se olikin.
Kaikki tuntuu unelta. Edelleen.
Kauanko tämä jatkuu?
Ihmettelen itsekin tätä tilaa, joka minut on vallannut.
En oikeen pysty käsittää, en vieläkään,
 mitä on tapahtunut.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Tylsä tyyppi ikävässä tilassa

Olen lamaantunut enkä meinaa käsittää vieläkään tapahtunutta. En oikeen löydä sanojakaan. Vaikeaa on. Olen edelleen jossain ihme sumussa, surun sävyttämässä usvassa. Surun lisäksi olen havainnut että tunnen vihaa. En osaa sanoa sille syytä tai kohdetta. Ehkä se voi johtua siitä, et mun on vaikea hyväksyä tapahtunutta. Kuolemaa siis. Vaikea uskoa tätä todeksi.. Vaikka tiedän että se on totta. En jaksa oikeen mitään. En osaa oikeen esittää iloistakaan. Taidan olla aika tylsä tyyppi tällä hetkellä. Töistäkin oon joutunut lähtee kesken päivän. En haluais olla tässä tilassa. Hajoilen vaan ja taidan olla erittäin masentavaa seuraa. Ehkä on parempi lopettaa tähän.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Sumuinen suruaika

En tiedä mitä sanoisin.
Iski nimittäin suruaika. Lauantaina 30.3 Uskon päivänä käytiin hyvästelee yksi läheinen. Samana iltana tämä läheinen kuoli.
En oikeen pysty vielä käsittää asiaa. En tiedä mitä ajatella, miten suhtautua.. Vaikka tiedän, että hän kuoli, en silti kunnolla pysty käsittää.
Yritän paeta asiaa tekemällä asioita. Maalaaminen, soittaminen ja lukeminen saa mut hetkeksi unohtaa, mut heti kun lopetan, asia palautuu mieleen ja iskee sydämeen kuin moukari. En meinaa kestää tätä. On ikävä!
Välillä mä itken, välillä en pysty edes itkee. On kuin olisin jossain sumussa, kaikki on jotenkin katkonaista. En meinaa muistaa asioita. Tuntuu kuin olisin unessa, josta en vaan herää. 
Kunpa olisinkin unessa.. Mut en taida olla. En vaan meinaa käsittää, ja kun hetken ajan melkein ymmärrän, en pysy kasassa, en kestä.

Tää olisi tietty "mahtava tekosyy" alkaa vetää kamaa. Sitä en tee. Se ei olisi hyödyllistä, eikä se auttaisi. Se vaan pahentaisi tilannetta, joten miksi heittäisin kaiken hukkaan? En löydä yhtään järjevää syytä siihen.
Mä selviän tästä ilman aineita. Koska olen tähänkin asti selvinnyt, selviän kyllä tästäkin. En tahdo käyttää rakkaan läheisen kuolemaa tekosyynä itseni tuhoamiseen. Se olis jo hulluutta. En tahdo sitä. Joten, mä selviän tästä. Onneksi en ole yksin.

Ehkä tää sumu vielä hälvenee ja asiat selkenee. Ehkä mä vielä pystyn ymmärtää ja käsittelee tän asian. Aikanaan.