Raskaita ajatuksia

Miks elämän pitää olla niin hirveän vaikeaa?
Kaikkea sitä joutuukin kokemaan.
Olen mennyt pahasti rikki.
Niin rikki, etten tiedä toivunko koskaan.
En voi enää luottaa keneenkään.
Pelkään tulevaa, pelkään kaikkea.
On kuin olisi pohja vedetty alta,
Eikä mistään saa otetta.
Ei jaksa enää...

Terapeuttini liikuttui, kun näki minussa vahvuutta.
Vahvuutta rankasta tilanteesta huolimatta.
Vahvuutta, jota en itse huomaa.
Onko sitä edes?
Ei tunnu yhtään siltä, et olisin vahva.
Päinvastoin.
Olen heikko, huono, tuhottu ihmisraunio.
Toivunko mä koskaan?

Ei voi tietää...

Olen niin yksin.
Vaikka ihmisiä on ympärillä, olen silti yksin.
Täytyy tottua siihen.
Yksinäisyys on "ystäväni".
Tuntuu kuin olisin vain joku haamu.
Onko yksinäisyys todellista?
Vai onko se illuusio?
Mistä mä voin tietää,

Mikä on totta ja mikä ei?


Olen menettänyt turvallisuuden.

Olen kadottanut todellisuuden.

Olen menettänyt luottamuksen.

Olen kadottanut järkeni.

Olen vajonnut hulluuteen.

Linkki

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/11/halveksittu-lahja.html?m=0
Tässä linkki uuteen juttuun. Itse asiassa tuolla on 2 uutta tekstiä. Ketä kiinnostaa, käykää vilkaisee!

Kriisiytyneen tyypin ajatuksia

 Mulla on traumaattinen stressi meneillään vieläkin. En ole pahemmin saanut nukuttua tänä aikana. Kahdessa viikossa vain kahtena yönä olen nukkunut suht hyvin. Joka kerta kun olen nukuttamassa, alan kuulla ääniä. Kuulen kuiskauksia, niitä sanoja, joilla mua on satutettu. Myös kuulen nukahtamaisillaan ollessani kolinaa, musiikkia, auton tööttäyksiä ja välillä kuulostaa kuin joku olisi murtautumassa tänne. Säikähdän niitä ääniä, ja sit on vaikeaa saada unta taas. Ja kun lopulta olen nukahtamassa,  se alkaa taas. Se toistuu, toistuu, se on kuin kidutusta. Traumatisoitunut mieli reistailee.

Eilen kävin "kotona" hakemassa edes jotain sieltä pois. Se asunto on aivan järkyttävässä kunnossa. Se on ihan tuhottu. Kaikki mitä olen saanut aikaan siellä ollessani, on tuhottu. Turhaan laitoin "kodin" kauniiksi. Turhaan maalasin tauluja ja virkkasin kaikkea kivaa sinne. Kaikki on tuhottu. Teinkö mä kaiken vaan siksi, että sen voi tuhota? Kaikki mitä olen tehnyt siellä, on ollut turhaa.

Rakkaat lukijat, antakaa anteeksi, etten ole aiemmin uskaltanut tästä puhua! Olen niin tahtonut kertoa ja jakaa asian, mutta mua on estetty. On ollut hemmetin vaikeeta kirjoittaa, kun ei ole saanut sanoa aina sitä, minkä tahtoisi sanoa. On tuntunut niin pahalta pitää asia salassa, olen kokenut sen vääryytenä kun en ole voinut kertoa. Te lukijat ootte olleet mulle niin iso tuki ja apu, etten voi kyllin kiittää. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, kun en ole voinut kertoa. Antakaa anteeksi!

En ole ainakaan vielä retkahtanut.  Aion pysyä lujana. On ihme, etten ole tähän mennessä retkahtanut! Siitä olen kiitollinen. En tahdo enää palata huumehelvettiin, miksi palaisin? Hetken "helpotuksen" takia? Ei. Se hetken "helpotus" olisi vain illuusio. Se ei ole hyödyllistä, enkä tahdo pilata elämääni jonkin hetkellisen illuusion takia. Onneksi koen ajatukset retkahtamisesta vastenmielisinä,  se suojelee. Silti niitä ajatuksia tulee välillä ja ne pelottaa ja ahdistaa.  Kunpa vaan pysyisin lujana! Aion pysyä lujana. Nyt jos koskaan on tarpeellista pysyä lujana. En anna vaikeuksien enää viedä mua kamahelvettiin. Ne on Vanhan Jennan ajatuksia, enkä anna Vanhan Jennan häiritä itseäni. Olisi hulluutta lähteä vielä narkkaamaan! En tahdo heittää kaikkea hyvää hukkaan, enkä tahdo pilata elämääni.

Vaikka on vaikeaa, ei se ole syy lähteä narkkaamaan. Vanha Jenna sanoisi: " aina on tekosyy narkata", mutta en lähde siihen enää. Mulla on parempi syy pysyä selvänä. En tahdo heittää kaikkea tätä hyvää hukkaan. En tahdo vetää päätä sekaisin, siinä ei ole järkeä. Se olisi vaarallista. Voisin tehdä silloin täysin väärät valinnat ja joutua ties mihin. En tahdo vaarantaa elämääni enää yhtään enempää. Kunpa vain pysyisin lujana! En anna periksi! Rukoilkaa mun puolesta, te jotka uskotte Jeesukseen!

Jenna ei luovuta.

Jenna pysyy lujana.

Jenna yrittää pysyä järjissään.

Rukoilkaa Jennan puolesta.

Hemmetin paska juttu

Nyt on todella raskasta ja vaikeaa. On sattunut niin ikäviä asioita. Olen nyt turvassa kuitenkin, onneksi. Ihme, että selvisin. Asian arkaluonteisuuden vuoksi on hemmetin hankalaa kirjoittaa. En tiedä mitä tekisin.
Mun täytyy päästä eteenpäin. Olen niin yksin ja pelkään koko ajan. On niin turvaton olo. En tiedä kauanko jaksan. Tää kaikki on ollut niin raastavaa, niin raskasta. Onneks huomenna on terapia. En vaan oikeen uskalla liikkua missään. Olen vaan linnoittautunut huoneeseeni ja pelkään. Välillä pelko on jopa vainoharhaista. Alkaa mielenterveys olla kovilla. Kunpa vaan pysyisin järjissäni!
Tässä tilanteessa on tullut mieleen lähtee narkkaamaan. Ajatuskin inhottaa, enkä tahdo retkahtaa. Vanha Jenna olisi jo lähtenyt vetää kamaa. Mä en lähde. Pelkään silti retkahtamista, kun noita ajatuksia tulee aika ajoin. Mutta miksi mä lähtisin? Miksi heittäisin kaiken hukkaan? Miksi pahentaisin tilannetta entisestään? Miksi tuhoaisin itseni?
En näe yhtään järkevää syytä tehdä niin. Kunpa vaan pysyisin lujana!

Loikala määrätty lopettamaan + rikostutkinta

Loikalasta on aloitettu rikostutkinta. Tässä linkki juttuun.
https://yle.fi/uutiset/3-10969524

Tässä on myös juttu, joka koskee päätöstä Loikalan  kartanon  lopettamiseen.
https://yle.fi/uutiset/3-11003454

Olen helpottunut, että tuo helvetin esikartano lopetetaan. Kaunishan se on ulkoisesti, hieno ympäristö, mutta sisältä se on helvetti. Noita juttuja lukiessa törmäsin niin moneen tuttuun rajoittamistoimenpiteeseen, joita olen itsekin siellä ollessani kokenut. Siksi mä vähän ihmettelen, et miks Heidi Räyhä (Rauha) väittää, ettei nämä kerrotut asiat muka pidä paikkaansa. Kyllä ne pitää paikkansa. Olen kokenut tuon kaiken itse. Ja tuskin kukaan nuorista keksisi tuollaisia omasta päästään, ne kun vielä täsmää toisten Loikalasta olleiden kertomaan. Yli kymmenen vuotta (ainakin 15v) noi samat sadistiset keinot on olleet käytössä ja tuhonneet monta nuorta. Kauhistuttaa ajatella kaikkia niitä nuoria, joiden elämä Loikalasta on tuhottu näiden vuosien aikana. Miksi se on edes sallittu? Onneksi siihen nyt puututtiin.

Eräs toimittaja oli muhun yhteydessä asiaan liittyen. Maanantaina on haastattelu ja sitä ennen mun täytyy kaivaa Loikalan aikaiset päiväkirjat esiin. Ei varmaan tuu olee helppoa kohdata niitä asioita, mutta koska asia on tärkeä, mä kyllä teen sen. Muistan vieläkin sen tuskan Loikalassa ollessani, kun ei saanut mitään tehdä ilman lupaa ja aina joutui pelkää rangaistusta pienestäkin virheestä. Kerrankin kun kuorin perunaa "väärin päin", sain siitä ihan hirveetä huudot ja vihan. Ja se pelko, mikä oli päivittäin, kun kasvattajilla oli raportti. Sen aikaa oltiin kaikki huonehoidossa ja pelättiin, et kenet ne taas hakee rapsalle kaikkien kasvattajien haukuttavaksi. Sinne kun joutui, se oli ihan hirveetä. Joutui seisoo kasvattajien edessä ihan suorana, kädet sivulla, hiljaa ja kuuntelee yksi kerrallaan jokaisen kasvattajan huutoa ja haukkumista. Kerran jouduin rapsalle siksi, koska muka meikkasin "liikaa".  Siellä sai kuulla, kuinka paska on, siellä nolattiin ja alistettiin ihan pienistäkin "virheistä". Kiellettiin mm. olemasta oma itsensä. Koskaan ei voinut tietää, oliko päivän aikana tehnyt jotain sellaista, että joutuu rapsalle kaikkien haukuttavaksi. Tahallaan meitä pidettiin jatkuvassa pelon ja epätietoisuuden ilmapiirissä. Esim lomille pääsykin oli aina epävarmaa siihen asti, kun olet junassa. Vasta junassa pystyi olee varma, et nyt pääsee lomalle.   Huh huh..

Ei voi kuin ihmetellä tuota sadismia mitä Loikalassa harjoitettiin/harjoitetaan. Eikö kasvattajilla omatunto kolkuta? Eikö ne tajua mitä ne tekee? Vai nauttiiko ne siitä? (Usein näytti siltä, et kyllä nauttivat) Miksi kasvattajat edes suostuivat tuollaiseen toimintaan? Tunteeko ne edes katumusta teoistaan? Vai eikö edes hävetä? Tää on vähän sama ilmiö kuin natsi-Saksassa, jossa ihan tavalliset ihmiset suostuivat hirmutekoihin, kun FUHRER käski. Ja nämä ihan tavalliset ihmiset muuttuivat hirviöiksi olosuhteissa, joissa hullu johtaja pääsee valtaan. Ja vieläpä nauttivat sadistisista julmuuksistaan. Näin myös Loikalassa.  Toivottavasti saavat ankaran rangaistuksen ja kiellon tehdä työtä lasten ja nuorten parissa. Ja aikuisten, vammaisten ja vanhusten parissa myös. Koska jos tuollaiset pääsee jatkamaan "työtään", sama helvetti vaan toistuisi uudessa ympäristössä, uudessa muodossa ja uusien kohteiden kanssa.

Kaikenlaisia projekteja

Moroo! Täällä taas Hulttis kirjoittaa pitkästä aikaa. Viime aikoina on mennyt ihan ok. Pari viikkoa sitten alkoi valokuvauskurssi ja olen siitä ihan innoissani. Se on ollut todella antoisa kurssi jo tähän mennessä. Ei aina malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, se on niin mukava. Tää eka kuva onkin mun ensimmäinen viikkotehtävä. Kuvan tarkoitus on kertoa minusta jotain. Ja tämähän kertoo. Paskaa tapahtuu, mut olen selvinnyt. Olen mennyt pahasti rikki, siksi rosoinen tausta. Lehdet kuvastaa sitä et olen aika värikäs persoona. Sellainen kuva meikäläisestä. Shit happens.

Viime aikoina on ollut taas kovemmat kivut selässä. En tiedä miksi, mutta hemmetti kun sattuu. Pelkään, et siellä on taas jotain mennyt hajalle. Toivottavasti ei. Yritän siis tulla toimeen kipuni kanssa. Ei oo helppoa, mut yritän hyväksyä sen, et kipu kulkee aina mukana. Onneksi olen kehittänyt uusia, erilaisia projekteja. Olen hankkinut vitutus päiväkirjan ja pienen pahan mielen kirjan. Ne on todella hauskoja ja hyödyllisiä. Niitä työstämällä pystyn suhtautuu ikäviinkin asioihin huumorilla. Suosittelen kaikille!

 Sit on sellainenkin projekti meneillään, missä mun pitää pikkuhiljaa tuhota kirja, jota työstän. Sen nimi on Tuhoa tämä kirja väreissä. Suosittelen sitäkin kaikille, se on erittäin terapeuttinen. Olen muun muassa kastellut kirjan, töhrinyt sitä väreillä, pureskellut kirjaa, laahannut sitä pitkin käytävää ja mutaista maata jolloin siitä irtosi sivuja, olen viillellyt kirjaa, tökkinyt reikiä siihen, maalannut ja tehnyt painokuvioita, rypistellyt sivuja jne.. Se on erittäin terapeuttista! Moni on varmaan pitänyt mua hulluna, kun ovat nähneet mut työstämässä tuhokirjaa, mut eipähän tuo haittaa. Pieni hulluus on vain hyvä asia.

Nämä pienet tärkeät projektit ovat auttaneet mua selviää kipujen ja syysmasennuksen kanssa. Myös töissä käyminen ja opiskelu on olleet tärkeitä. Olen jo kahdesta englannin kurssista saanut arvosanan 8. Olisin toivonut parempaa (hemmetin perfektionisti). :D 8 on mun huonoin numero tähän mennessä. On se vaan outoa, miten voi arvosanatkin näin muuttua. Ennen ne oli yleensä 4-5 välillä. Parhaimmillaan 6. Paitsi kuvis ja musiikki oli 9-10. Nyt on tullut muistakin aineista parempia arvosanoja. Se vähän hämmästyttää.

Haluan vielä kiittää niitä lukijoita, jotka kannustivat mua käymään 9-luokan loppuun ja vinkkasivat nettiperuskoulusta! Kiitos, kiitos ihan sikana tyypit!! Teidän ansiosta Hulttis opiskelee ja onnistuu. Kiitos, että potkitte mua perseelle! Olen miettinyt jatko-opintoja, ja ajattelin ehkä mennä tän jälkeen nettilukioon. Kiitos kaikille, jotka ootte kannustaneet mua! Suurkiitos!

Hyvät ja iloiset asiat

Syksy on täällä.
Ja niin on masennuskin. Taas.
Masennus vie mielen alakulon maailmaan.
Synkkä ja myrskyinen syksy
Tuli ja iski jälleen.
Jenna yrittää löytää ilon aiheita elämästä.
Ehkä se vielä jotain löytää..
Saa nähdä.
Saattaa löytää
Tai olla löytämättä.
Löytääkö vai ei, sen näyttää
Uusi uljas tulevaisuus,
Jota Jenna elää NYT.

No joo.
Kyllähän niitä ilon aiheita on löytynyt.
Ylipäätään jo se, että Jenna on saanut kokea,
Millaista on tää "normielämäksi" kutsuttu elämä,
On hyvä ja iloinen asia.
Ehkä.
No on se.
Vaikka se välillä onkin niin vaikeaa ja jopa pelottavaa,
Se on silti hyvä ja iloinen asia.
Tavallinen arki ja terveet rutiinit,
Nekin on hyvä ja iloinen asia.
Uusi elämä on ihmeellinen.
Ei tarvitse enää vetää piikkiä suoneen
Ja paeta itseään ja todellisuutta.
Se todella on hyvä ja iloinen asia.

Jenna siis elää ja voi hyvin (kohtalaisesti).
Vaikka Jennan pitäisi olla kuollut.
Se on aika outo asia,
Ettei henki lähtenyt,
Vaikka olisi pitänyt.
Joitakin se saattaa harmittaakin,
Kun ei se narkki paska kuollut.
Joidenkin mielestä se voi olla hyvä asia.
Niin vaan asiat jakaa mielipiteet,
Ja mielipiteet jakaa ihmiset.
Ja ihmiset jakaa ihmisiä "parempiin" ja "huonompiin".
Vaikka eihän täällä kukaan ole toista parempi
Lopulta kaikki ollaan yhtä huonoja.

"Elämä on ainutlaatuinen, älä heitä sitä hukkaan!"
Sanoi se ääni silloin joskus, kauan sitten,
Kun Jenna yritti kuolla, vaan ei onnistunut.
Silloin Jenna tajusi,
Kuinka maailma on kaunis ja
Että jokaisen elämä on arvokas,
Oli se sitten kuinka kamalaa tahansa.
Ei olosuhteet, ei ihminen, eikä mikään voi
Koskaan riistää elämän arvoa.
Jokaisen elämä on arvokas.
Älä siis pieni ihminen
Ikinä luovuta.
Pahimmassakin tilanteessa
On paljon hyvää.
Sitä ei ehkä silloin näe,
Mutta myöhemmin sen voi nähdä.

Koettelemukset vahvistaa,
Älä menetä toivoasi.
Kukaan ei ole täällä turhaan,
Kaikella on tarkoitus.
Ehkä sillä pahallakin,
Voi olla jokin hyvä tarkoitus,
Vaikka se niin pahalta tuntuu.
Sen Jenna on oppinut.
Myös sen, ettei koskaan
Pidä antaa periksi.
Ei koskaan.

Toivoa toivottomuuteen

Moro. Täällä on mennyt vaihtelevasti. Niin vaihtelevasti, ettei meinaa pysyä mukana. Silti yritän. Yritän vaan jotenkin jaksaa. Masennus häiritsee ja on irrallinen olo. Tuntuu, etten kuulu mihinkään, tuntuu ettei mulla ole paikkaa tässä maailmassa. Se on vain tunne, en tiedä, mikä todellisuus on. Saa nähdä.

Mutta sellaisesta asiasta iloitsen, kun viime aikoina on tullut useita kommentteja lukijoilta, jotka sanoo, että ovat päättäneet lopettaa käyttämisen. Mun blogi on ollut heille avuksi ja olen jutellut muutaman lukijan kanssa ja ollut heidän tukena. Eilen lähti yksi lukija katkolle ja sanoi, että mun blogi on häntä inspiroinut. Kovasti toivon, että hän onnistuu! On todella mukavaa, kun on saanut olla tukena.
 Muistan sen yksinäisyyden, joka oli niin raskasta ja raastavaa silloin käyttöaikoina. Se oli kamalaa. En toivo sitä kenellekään. Muistan yhden aamun, kun olin taas aamupiikillä, ja TV oli päällä. Sieltä tuli Aamusydämellä niminen ohjelma, ja siellä kaksi entistä käyttäjää kertoi, kuinka olivat päässeet irti. Mä kuuntelin sitä samalla kun epätoivoissani etsin suonta. Itkin ja piikitin, ajattelin, et kunpa mä olisin tuolla puhumassa, enkä tässä vetämässä kamaa. Olin niin yksinäinen ja epätoivoinen silloinkin, mut mulla heräsi toivo. Ajattelin, et koska noi on päässeet kuiville, niin ehkä mäkin voin päästä. Se toivo antoi voimia jaksaa edes vähän paremmin.
 Siksi mä tahdon olla toisten tukena. Että heilläkin heräisi toivo ja eivät olisi niin yksin. Joten, mulle saa tulla juttelee. Koskaan ei kannata luovuttaa, aina on toivoa. Jos mun kaltainen toivoton tapaus voi saada elämänsä kuntoon, niin kyllä voi kaikki muutkin. Älkää koskaan luovuttako!! Jokaisen elämä on arvokas, ja niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa!

Kutsumattomat vieraat

Syksyn saapuminen tuo usein mukanaan kutsumattoman vieraan. Se koputtelee jo ovelle ja kovasti haluaisi päästä kylään, tuo ikävä, ahdistava tyyppi: Masennus. En todellakaan tahdo päästää sitä sisään.
Joka syksy sama juttu.
Vaikka en avaisikaan ovea, Masennus ei luovuta. Se koputtaa, hakkaa ovea ja usein se lopulta murtautuu oven läpi, ja silloin Jenna on kauhuissaan.
Menisi pois, tuo kutsumaton vieras.
Kyllähän se tietää, etten mä tykkää siitä yhtään.
Menisi vaan pois ja antaisi mun olla.

Usein Masennus ei tule yksin. Kun se saa oven auki, se kutsuu mukaansa myös herra herra Ahdistuksen ja Kamahimon. Ne eivät ole mitään mukavia tyyppejä. En tahdo nähdä niitä, en tahdo näitä kolmea mielipuolta luokseni. Ja vaikka en tahdo niitä luokseni, ne tulee silti. Väkisin tunkeutuvat tänne kiusaamaan mua.
Pelottava porukka, häipykää täältä!
Jättäkää mut rauhaan!
Mut vaikka miten yritän estää, ne yleensä tulee.
Ei ne kysy, et onko ok, jos ne tulisi käymään, ne vaan tulee välittämättä mun estelyistä.
Jättäisivät mut vaan rauhaan.
Menisivät vaan pois ja antaisivat mun olla.

Masennus sanoo: "Turhaa on yrittää vastustaa, tiedät itsekin et kaikki on turhaa, eikä ole järkevää tehdä mitään, ei millään ole mitään väliä.."
Ahdistus sanoo: "Ei tässä maailmassa voi elää rauhassa, kun kaikki on niin pelottavaa ja sua kytätään missä ikinä liikutkin. Elämä on pelkkää tuskaa, pelkkää tuskaa on elämä.."
Kamahimo sanoo: " Hanki kamaa, kamaa, KAMAA, niin kaikki helpottaa!"
Sanon kaikille yhteisesti: "Valehtelijat!!! Jättäkää mut rauhaan ja antakaa mun vaan olla!! En jaksa kuunnella teidän valheita! Turhia tyyppejä olette kaikki!"

Ahdistus

Miksi tapahtuu asioita, jotka sattuu? Miksi pitää tapahtua asioita, jotka estää mun toipumista, tai ainakin hidastaa sitä? Harmittaa. Harmittaa kun elämä järkkyy ja pieni mieli ei sitä kestä.
Oli tilanne, jossa luulin tai olin varma, ettei mulla ole enää kotia. Kolme päivää olin siinä tietoisuudessa, ettei mulla ole enää mitään, olen menettänyt ihan kaiken. Se oli kamalaa. En ole siitä selvinnyt vieläkään. Ja jo tätä ennen jouduin kokee inhottavan järkytyksen, jonka jälkeen on tuntunut, että alkaa viiraamaan päässä. Halusin jo oikeastaan kuolla, koska en kestänyt enää. Meni mielen tasapaino pois tolaltaan.
Sit tulikin vielä pahempi järkytys ja sen jälkeen on päässä vaan pyörinyt, ja tuntuu, et maa tai lattia katoaa alta, tuntuu et pohja voi koska tahansa romahtaa. Ja sit mä vainoilen, ettei kukaan voi musta tykätä. Koen itseni inhottavaksi ja huonoksi, ja se heijastuu siihen, mitä mä kuvittelen et muut musta ajattelee. Tuntuu siltä, ettei kukaan halua edes olla mun seurassa, koska musta ei voi ajatella mitään hyvää. Vainoilen, et kaikki vihaa mua. Se on ahdistavaa. On vaikea luottaa.
Ja pelko.
Pelko on myös yksi hallitseva elementti tässä ollut.. Pelko vihasta, pelko hylkäämisestä, pelko satuttamisesta, pelko pois joutumisesta, pelko kaiken menettämisestä, pelko sekoamisesta, pelko väkivallasta, pelko valheista, pelko yksin jäämisestä, pelko siitä, et mua vihataan, pelko elämisestä, pelkoa koen vähän kaikesta. Pelkään myös retkahtamista, vaikka voimakas vastenmielisyys onkin olemassa. Ajatuskin retkahtamista tuntuu niin ahdistavalta, joten miks mä pelkään sitäkin? Ihanko vaan pelon vuoksi pelkäät, sinä hölmö nainen?
Tahtoisin puhua, kertoa tarkemmin, mutta en voi. Se ahdistaa, kun tahtoisin kertoa, mutta en voi. Jos kerron, tulee hankaluuksia kuitenkin. Ihan kuin niitä jo ei olisi. Mä en vaan jaksa. Anteeksi, lukijat! Itkettää.. Kunpa vaan asiat menisi parempaan päin. Järjestyisi, selkeytyisi, tasaantuisi ja stabiloituisi.  Te, jotka uskotte, voitteko rukoilla mun puolesta? Minä en luovuta. EN LUOVUTA, EN ANNA PERIKSI.