Moro. Täällä on mennyt vaihtelevasti. Niin vaihtelevasti, ettei meinaa pysyä mukana. Silti yritän. Yritän vaan jotenkin jaksaa. Masennus häiritsee ja on irrallinen olo. Tuntuu, etten kuulu mihinkään, tuntuu ettei mulla ole paikkaa tässä maailmassa. Se on vain tunne, en tiedä, mikä todellisuus on. Saa nähdä.
Mutta sellaisesta asiasta iloitsen, kun viime aikoina on tullut useita kommentteja lukijoilta, jotka sanoo, että ovat päättäneet lopettaa käyttämisen. Mun blogi on ollut heille avuksi ja olen jutellut muutaman lukijan kanssa ja ollut heidän tukena. Eilen lähti yksi lukija katkolle ja sanoi, että mun blogi on häntä inspiroinut. Kovasti toivon, että hän onnistuu! On todella mukavaa, kun on saanut olla tukena.
Muistan sen yksinäisyyden, joka oli niin raskasta ja raastavaa silloin käyttöaikoina. Se oli kamalaa. En toivo sitä kenellekään. Muistan yhden aamun, kun olin taas aamupiikillä, ja TV oli päällä. Sieltä tuli Aamusydämellä niminen ohjelma, ja siellä kaksi entistä käyttäjää kertoi, kuinka olivat päässeet irti. Mä kuuntelin sitä samalla kun epätoivoissani etsin suonta. Itkin ja piikitin, ajattelin, et kunpa mä olisin tuolla puhumassa, enkä tässä vetämässä kamaa. Olin niin yksinäinen ja epätoivoinen silloinkin, mut mulla heräsi toivo. Ajattelin, et koska noi on päässeet kuiville, niin ehkä mäkin voin päästä. Se toivo antoi voimia jaksaa edes vähän paremmin.
Siksi mä tahdon olla toisten tukena. Että heilläkin heräisi toivo ja eivät olisi niin yksin. Joten, mulle saa tulla juttelee. Koskaan ei kannata luovuttaa, aina on toivoa. Jos mun kaltainen toivoton tapaus voi saada elämänsä kuntoon, niin kyllä voi kaikki muutkin. Älkää koskaan luovuttako!! Jokaisen elämä on arvokas, ja niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti