En tiedä mitä sanoisin.
Iski nimittäin suruaika. Lauantaina 30.3 Uskon päivänä käytiin hyvästelee yksi läheinen. Samana iltana tämä läheinen kuoli.
En oikeen pysty vielä käsittää asiaa. En tiedä mitä ajatella, miten suhtautua.. Vaikka tiedän, että hän kuoli, en silti kunnolla pysty käsittää.
Yritän paeta asiaa tekemällä asioita. Maalaaminen, soittaminen ja lukeminen saa mut hetkeksi unohtaa, mut heti kun lopetan, asia palautuu mieleen ja iskee sydämeen kuin moukari. En meinaa kestää tätä. On ikävä!
Välillä mä itken, välillä en pysty edes itkee. On kuin olisin jossain sumussa, kaikki on jotenkin katkonaista. En meinaa muistaa asioita. Tuntuu kuin olisin unessa, josta en vaan herää.
Kunpa olisinkin unessa.. Mut en taida olla. En vaan meinaa käsittää, ja kun hetken ajan melkein ymmärrän, en pysy kasassa, en kestä.
Tää olisi tietty "mahtava tekosyy" alkaa vetää kamaa. Sitä en tee. Se ei olisi hyödyllistä, eikä se auttaisi. Se vaan pahentaisi tilannetta, joten miksi heittäisin kaiken hukkaan? En löydä yhtään järjevää syytä siihen.
Mä selviän tästä ilman aineita. Koska olen tähänkin asti selvinnyt, selviän kyllä tästäkin. En tahdo käyttää rakkaan läheisen kuolemaa tekosyynä itseni tuhoamiseen. Se olis jo hulluutta. En tahdo sitä. Joten, mä selviän tästä. Onneksi en ole yksin.
Ehkä tää sumu vielä hälvenee ja asiat selkenee. Ehkä mä vielä pystyn ymmärtää ja käsittelee tän asian. Aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti