Surun sumussa kuljen silti eteenpäin

Vieläkin olen sumussa. Lamaantunut ja voimaton.
Hajoilen ihan yllättäen
 milloin missäkin tilanteessa.
Kuljen kuin unissakävelijä.
Muisti pätkii ja olo on katkonaista.
Katselen ympärilleni, mutta en käsitä näkemääni,
 vaan tuijotan tyhjyyteen.
Olen hiljainen ja jotekin ulkopuolella itsestäni,
 tavallaan olen sivustakatsoja.
Tuijotan vaan tyhjyyteen
 kaiken näkemäni läpi.
Tuska repii mua sisältä,
 suru vie voimat.
Ei auta kuin odottaa, ja
 tuijottaa tyhjyyteen.
Kunpa surun sumu jo hälvenisi.
Kun ihmiset näkee mut, niiden katse kertoo,
 et taidan olla järkyttävä näky.
Ne katsoo mua hämmästyneenä. Miksi?
Surun sumussa kuljen silti eteenpäin.
Välillä en heti muista, missä olen ja miksi.
Joudun kysymään, ja kun saan vastauksen,
 niin: ainiin, niinhän se olikin.
Kaikki tuntuu unelta. Edelleen.
Kauanko tämä jatkuu?
Ihmettelen itsekin tätä tilaa, joka minut on vallannut.
En oikeen pysty käsittää, en vieläkään,
 mitä on tapahtunut.