Vanha Jenna |--[████]>---

 

 

Moro taas! Kävin pitkästä aikaa Irc-Galleriassa katsomassa vanhaa profiiliani [Destroyer]. Kaikenlaista nousi mieleen kuvia katsellessani ja niitä tallentaessani. Voimakkain tunne oli järkytys ja kauhistus. Olen ollut hiton huonossa kunnossa silloin joskus aikoinaan. Järkytyksestä huolimatta kävin koko profiilin läpi ja tallensin kuvia Vanhasta Jennasta tulevaa kirjaani varten. Ajattelin, että voisin laittaa tännekin joitain kuvia tuosta hullusta narkkarista, joka olin aikoinaan.

Oli se Vanha Jenna aikamoinen öykkäri. Ihan kipee tyyppi. Aina sekaisin keinolla millä hyvänsä. 

"Ihan mitä vaan mikä pärähtää!" "Liinat kiinni kohti kuolemaa." "Se on myöhäistä rykiä, kun on jo mäntä pohjassa." "Kuositus on mun suosistus." Tuollaisia mottoja mulla oli, ja todellakin elin niiden mukaisesti.

En taida olla yhdessäkään kuvassa selvänä... On kauheaa nähdä itsensä tuollaisessa tilassa. En sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin en ihmettele yhtään, miksi minua kauhisteltiin. 

Harrastukset: Opiaateilla onnelliseksi. Subutexia ja vapaasukellusta. Xanoreita ja kuviokelluntaa. Amfetamiinia ja tuulipukulenkille. Kannabista ja kuumia käpyjä. Ekstaasia ja afrikkalaisia tansseja. Sieniä ja videopelejä. Metamfetamiinia ja kukkotappeluja. Silokkeja ja yksisarvisia. Mikä ei tapa, nostaa toleranssia. (Ja katossa se toleranssi olikin.)

Mul ei oo telkkaria. Syön sienii ja katon mattoo. Vedän vauhtii ja kasaan palapelejä. Subulla saan sieluni kukoistamaan. Essoja ja discotansseja. Valvoin vähän liikaa ja nyt vainottaa. Johan oli tyypillä harrastukset!

Tässä kuvassa näkyy vammainen käsi. Meni käsikin halvaantumaan kerran, kun olin liian tutkalla ollessani nukahtanut huonoon asentoon oman käteni päälle. Olen tainnut kertoa siitä täällä aikaisemminkin. Oli kauheaa kun heräsin ja vasen käsi oli halvaantunut. Eka ajatus oli: "Miten mä nyt piikitän?" Mut sit mä tajusin: Osaanhan mä piikittää molemmilla käsillä. xD 

Vammainen käsi pysyi vammaisena puolisen vuotta. Lopulta se onneksi palautui normaaliksi. Jos se olisi jäänyt vammaiseksi, kuinka olisin voinut soittaa sävellyksiäni, joista vielä tykätään paljon? Paljon olisi jäänyt sävellyksiä soittamatta ja tekemättä. Ja ihmisiltä kuulematta. Ajatuskin kauhistuttaa. Olen valtavan kiitollinen, että olen selvinnyt näinkin hyvässä kunnossa tuosta helvetistä!

Kyttäautossa taas. Poliisin vanha tuttu. Ja täydellinen typerys.

Selfieitä kyttäautossa. 

DXM:ää ja saatanallista raamattua. Erikoinen yhdistelmä, mutta toimii! (Kyl oli kipeetä meininkiä!)

Ihan sekaisin jossain päin kaupunkia. Olin tainnut valvoa liikaa ja vetänyt essoja ja piriä jo ties kuinka monetta päivää (ja yötä). 

Kerran riehuin kaverin parvekkeella. Tai ehkä useammankin kerran. Hyvä etten hypännyt sieltä. Joskus taisin yrittää, mutta onneksi joku tuli estämään.

Tosi "hyvässä" kunnossa olin tosiaan... Pelkkä luuranko ja kädessäkin viiltohaavat, joihin meinasin kuolla. Pistojäljistä puhumattakaan...

Valtavat lautaspupillit! Amfetamiinia ja ekstaasia. Vaikka olinkin ihan tutkalla, katseesta kyllä huomaa, etten ollut todellakaan onnellinen. Narkkaaminen EI ollut hauskaa. Se oli yhtä helvettiä.

Ja niin Hulttiosta tuli DXM-robotti. 

Opiaatteja, opiaatteja ja lisää opiaatteja. 

Minipupillit opiaattien käytön seurauksena. Välillä silmät loisti lautasina, välillä taas pupillit olivat neulankärkinä. Lasittunut katse ja sekava pää, ei voi olla huomaamatta, että tuo tyttö vetää...

Helevetin satanisti. Olin tuolloin. Mutta en onneksi enää. Vaikka tyylini onkin edelleen pukeutua mustaan, en ole enää satanisti. Ja tyyliini on tullut myös joitain esteettisiä muutoksia. Asiallisempaan suuntaan. Jopa vanhukset tykkää nykyään mun tyylistä. Olen kuulemma kaunis kuin kukka. Aikaisemmin minua kauhisteltiin, vaan ei onneksi enää!

Ja mitähän hittoa mä tuossakin olen mennyt vetämään? Varmaan oli taas "Sekakäyttö kunniaan!"- päivä, ja niitä päiviä oli todella usein.

Nistiäinen vetää röökiä. Ja pilveä. Polttipa vielä kärpässieniäkin ja ties mitä salviaa ja muuta möyhyä.

Notkut. Ei hajuakaan, mitä taas olen kiskonut, mutta ainakin kama toimii. Huh huh. Nää notkukuvat on kyllä sieltä noloimmasta suunnasta. 

Siinä näkyy taustalla mun piirtämä susi. Joskus piirtelin kamapäissäni ja onnistuin saamaan aikaan ihan jees kuvia. Mutta ei se ole mitään verrattuna tähän nykyiseen taiteiluun, jota harrastan, ja vieläpä selvänä. Paljon parempi näin. On ihan mukava muistaa, milloin on minkäkin kuvan tehnyt, kuin sekoipäissään ihmetellä, että milloinkas minä tuonkin tein.

Jotenkin kylmä katse. Olin tuolloin täynnä vihaa ja raivoa, ja joissakin kuvissa niistä näkyy välähdyksiä. Maksimaalisen megavitutuksen multihuipennus.

Itsesaastutus, perseestä oleminen, mielentilahäiriöt, tutkimuskemikaalit ja salaiittoteoriat olivat tyypillisiä harrastuksiani tuohon aikaan. Eniten arvostin itsesaastutusta.

Ei niillä opiaateilla onnelliseksi tule. Ei tule. Se on vain kemiallinen illuusio, joka kestää aikansa ja haihtuessaan jättää vain kauhean olon, jonka vuoksi sitä on otettava aina vain lisää ja lisää. Sellainen on kaukana onnellisuudesta. Se on aineiden orjuutta. 

Eläimellinen Hulttio hulluuden tilassa. Mitähän sillä on tässäkin mielessään? (En voi muistaa. Olin liian tutkalla. En edes muista, missä kuva on otettu.) Ilmeestä vaan näkee, että jotain kiusaa sillä on taas mielessään.

Pärinä Pore OY ja Lautaspupillien yhdistys. 

Nuori nistiäinen noin 20-vuotiaana. Ja pistojäkiä näkyy.

Amfetamiini-Ekstaasi-Lautaspupillit. Tuima katse ja pistojälkiä kädessä. On vastenmielistä edes nähdä noita jälkiä. Voin pahoin.

Opiaattiautuus tai jotain sen kaltaista. Ainakin opiaatteja on vedetty, mutta autuudesta ei näytä olevan tietoakaan. Eikä ihme. "Sumea katse ja pehmennyt pää, Hulttiksen tässä sä näät..."

Emperorin paita ja lautaspupillit jälleen kerran. Hemmetin piripää!

Neulankärkipupillit opiaateista. Onnellisuudesta ei tietoakaan. Huumeiden avulla on turha etsiä onnellisuutta. Se tuo vain mukanaan helvetillisien aineiden orjuuden, joka ei todellakaan ole ihanaa eikä hauskaa. Hauskaa voi pitää paljon fiksummilla tavoilla ja ihania asioita on paljon enemmän ilman aineita. Aineet eivät tuo onnellisuutta, päinvastoin. En suosittele kenellekään sellaista elämää. Se on helvettiä. Ja sekin on liian lievä sana kuvaamaan sitä kauheutta, mitä huumemaailmassa on. 

Helvetin piripää lautaspupillihullu! 

Ja tässäkin! Piripää, piripää, piripää, vitun idiootti.

ADHD pipo, Dimmu Borgirin paita, subua ja pistojälkiä. Todella surullista katsottavaa. 

Kylmä tyyppi, vaikka käyttäjäkaverit kutsuivatkin mua SymppisSatanistiksi. 

Ja olinhan minä symppis tuolloinkin. Olen aina ollut, siitä ei pääse mihinkään. 

Mutta mun oli pakko piiloutua kylmän ja kovan narkkarin kuoren sisään. Muuten en olisi selvinnyt siinä maailmassa. Vain läheisimmät kaverit pääsivät näkemään minun symppis-puoleni ja herkkyyteni. 

Hitto noita pistojälkiä. Voin taas pahoin. Onneksi tuon ajan kamerat eivät olleet yhtä tarkkoja kuin nykyään, mutta siitä huolimatta pistojäljet ovat nähtävissä molemmissa käsissä.

Masentunut ja yksinäinen mummonpotkijanarkkari. En onneksi potkinut mummoja, mulla on aina ollut myötätunto ja kunnioitus vanhuksia kohtaan. Mutta masentunut narkkari olin kyllä.

"OMG taivaalta tippuu nappeja!" oli tämän kuvan kuvateksti. 

Siinä on Bandidosin support-paita sekavan Hulttion päällä. Ja Dark Funeralin lippu taustalla. 

Hemmetin puolinotku-notku. Sekakäyttöä ilmiselvästi.

PiriPrinsessa Jenna Isa Mirella. Kannattaa pysyä kaukana, se saattaa puraista ja repiä korvatkin päästä... jos sille päälle sattuu.

Amfetamiinin voimilla jaksoi valvoa vaikka kuinka pitkään. Mutta sitten alkoi psykoosit paukkua ja homma meni entistäkin hullummaksi. Olen kirjoittanut mun tulevaan kirjaan jo useammasta amfetamiinipsykoosista, muunmuassa. Niitä kirjoittaessani olen saanut nauraa, vaikka ne olikin kauheita tilanteita silloin kun ne tapahtui. Mutta jälkeenpäin niistä löytyy huvittavia puolia. En silti halua kokea enää yhtäkään piripsykoosia, enkä varmasti tule kokemaankaan, koska en enää narkkaa. Ellen sitten retkahda. Ei, en tahdo retkahtaa!

PiriPrinsessalla lautaspupillit loistaa... Niissä on nähtävissä kylmää intoa, joka ei tiedä, mihin suuntautuisi, ja niinpä homma menee yhdeksi säätämiseksi, on monta rautaa tulessa, tekemistä riittää ja suu käy koko ajan ja juttua riittää...

Helevetinmoinen hullunkiilto silmissä! Iiik! Hullu! Varokaa! Se hyökkää!

Vihamielinen PiriPrinsessa. Välillä viha meinasi päästä valloilleen ja silloin oli usein käydä huonosti. Hulttiksen viha ei ollut tuolloinkaan leikin asia. Eikä taida olla vieläkään. Pelkään itsekin omaa vihaani, joka aika ajoin tulee esiin (onneksi lievempänä kuin ennen) kun traumat palaavat mieleen tai jokin triggeröi mun haavoja. Onneksi en ole enää sellainen raivopää kuin ennen. En ole saanut enää yhtäkään raivokohtausta 8 vuoteen! Raivarit jäivät pois, kun sain ADHD-lääkityksen. Ja se on valtava helpotus.

Kummajainen lautaspupilli piripää nistiäinen pöpökki piu piikkiJenna raivonarkkari.

Hyi helv... noita pistojälkiä! Ja hyi tuota murhanhimoista katsetta! Metamfetamiinia ja hemmetin kovia ekstaasinappuloita piikitettynä jo ties kuinka monetta päivää...

Metamfetamiini-Ekstaasi-Lautaspupillit ne vasta ovatkin isot ja loistavat! Näyttää kuin silmät olisi kokonaan mustat. Hui hitto miten kovaa se kama oli silloin... Muistan, kuinka pelkäsin jokaisella piikillä, että lähteekö henki, ja toisaalta toivoin, että lähtee, toisaalta taas en, koska halusin vetää sitä vielä lisää. 

Pist pist pistojäljet hyi hitto. Mutta ei tää vielä mitään, pahempaa on luvassa... 

Molemmat kädet tykitetty täyteen reikiä. Taipeet, ranteet, kämmenselät, sormet... Jaloista puhumattakaan. Voin pahoin kun katson noita jälkiä, ja mun käsissä alkaa tuntua sellainen vastenmielinen kutina vanhojen pistoarpien kohdilla. Hyi! Saan väristyksiä ja aloin juurikin vapisemaan... 

Hyi hyi hyi! Oksettaa... On inhottavaa nähdä omat kädet tuossa kunnossa. Hyi helvetti vieköön! Voin todella pahoin.

Ja tässä vielä muka tyytyväinen opiaattionnellisuuden ilmentymä. Huh huh! Oli hiton rankkaa käydä läpi nää kuvat. Vieläkin vapisen ja koen pahoinvointia. Mutta on vaan hyvä, että nää nistikuvat herättää minussa vastenmielisyyttä. Se vastenmielisyys suojelee mua. Enpähän ainakaan tahdo palata enää tuohon entiseen elämään. Vaikka Vanha Jenna välillä repii ja riuhtoo, en anna sille enää valtaa. 

Olen valtavan kiitollinen, että olen tässä, nyt, muuttuneena, omana aitona itsenäni. Sain kasvaa ulos narkkarin kuoresta ja tulla omaksi aidoksi ja oudoksi itsekseni. Sain tulla taiteilijaksi, vieläpä monilahjakkaaksi sellaiseksi. En olisi ikinä osannut aavistaa, että näin voisi käydä. Luulin kuolevani huumemaailmaan, mutta minä selvisin sieltä hengissä. Olen kiitollinen.'

Vaikka välillä koenkin melkein syyllisyyttä siitä, että minä selvisin sieltä ja todella moni muu kuoli sinne. Tosi moni hyvä tyyppi meni kuolemaan, ja taas ne kuolleet käyttäjäkaverit kummittelee mun mielessä. On jälleen se aika vuodesta, kun on aika surra kuolleita käyttäjäkavereita. Tuntuu melkein epäreilulta, että minä, joka halusin eniten kuolla, selvisin sieltä, ja ne muut menivät kuolemaan ja moni jäi sinne odottamaan kuolemaa. Kyselen usein tätä "Miksi?"- kysymystä, johon en kuitenkaan tule saamaan vastausta. Siksi on turhaa kysyä miksi, koska siihen ei aina ole vastausta. Niin vain kävi, eikä sille voi mitään. 

Mutta vaikka vajoankin välillä syviin vesiin ja surun syövereihin, olen silti erittäin kiitollinen. Kiitollinen tästä uudesta elämästä ja kiitollinen jopa siitä vanhasta elämästä, koska sekään ei ollut turhaa. Koska olen itse kärsinyt, voin olla tukena niille, jotka kärsivät. Se on mun tehtävä ja tahdon tehdä sen tyylillä ja uskollisesti. 

 

Hulttis palaa taas asiaan!