Hulttiksen kuulumiset

 Noniin. Sain itseni vihdoinkin kirjoittamaan. Välillä aloittaminen on vaikeaa, mutta kun päättää aloittaa ja alkaa tekemään, sitten se onnistuu. Yleensä. Kai. Ainakin nyt. 

Mitä Hulttiolle kuuluu? 

Ihan ok kai. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa, paitsi eilen. Olin taas ihmisten edessä Pieksämäen One Way seurakunnassa laulamassa laulujani ja pidin puheen anteeksiannosta. Ensin lauloin aiheeseen liittyvän laulun, jonka sain noin vuosi sitten jos oikein muistan. Vapisin laulaessani jälleen kerran, mutta ei se mitään. Jännitys kuuluu asiaan. Siitä huolimatta lauluni onnistui hyvin. Laulusta tykättiin valtavasti ja yksikin sanoi, että laulan kuin ammattilainen. Sanat kosketti monia ja myös melodiasta tykättiin. Sain raikuvat aplodit lauluni jälkeen ja sitten aloin puhua. 

Puheen aiheena oli siis empiirinen tutkimus anteeksiannosta ja katkeruudesta. 

Oman kokemukseni pohjalta rakensin kattavan puheen aiheesta ja huomasin jo puhuessani, kuinka se kosketti monia. Yksikin itki puheen aikana ja todella moni oli liikuttunut ja sanoma tuli sydämestä. Sepä siinä olikin, että puhuin sydämestä ja kokemuksen pohjalta. Ja vieläpä asiaa! Se on aivan eri asia kuin päntätä tietoa kirjasta ja puhua siitten siitä vailla kokemuspohjaa. Koska olen itse käynyt läpi ne asiat, myös sanoman vastaanottaminen on helpompaa. Vaikka mua jännitti aivan vietävästi, puhe onnistui loistavasti. Vähänkö siitä tykättiin! Sain todella paljon hyvää palautetta ja ihmiset olivat ihan innoissaan. Sain tuotua hyvin esiin tärkeimmät asiat, uskalsin olla oma outo itseni ja sillä oli jälleen kerran suuri vaikutus kuulijoihin. Yksikin sanoi, että puhe oli todella kattava ja hyvä ja sanoma kosketti, koska se tuli sydämestä. Osa jopa yllättyi ja yksikin ihmetteli, kuinka rohkeasti olen uskaltautunut taas puhumaan ja varsinkin laulamaan. Sain valtavasti hyvää palautetta ja vähänkö se rohkaisi mua! Minusta on tähän. Hyvä Hulttis! 

Kerroin puheessa entisestä elämästäni, kuinka olin ennen täynnä vihaa ja katkeruutta. Kerroin myös, kuinka pääsin niistä vapaaksi anteeksiannon avulla. Olin listannut ylös asioita, joita olin tajunnut katkeruudesta ja myös oppinut anteeksiannosta. Kerroin oman kokemukseni pohjalta, millaista myrkkyä katkeruus on ja miten se vaikuttaa ihmiseen ja kuinka siitä ei ole mitään hyötyä vaan pelkkää haittaa. Katkeruus tukahduttaa kaiken kasvun ja tekee ihmisestä pikkusieluisen paskiaisen, joka myrkyttää kaiken ympärillään. Mutta anteeksianto vapauttaa ihmisen kasvuun ja elämään. Sen olen saanut kokea konkreettisesti elämässäni ja olen siitä valtavan kiitollinen. Sanoin myös, ettei mikään pahakaan tapahdu turhaan. Pahimmistakin kokemuksista on seurannut jotain hyvää aikanaan. Ja kuinka juuri anteeksiannolla on ollut tekemistä siihen. Anteeksiannon kautta olen oppinut olemaan kiitollinen jopa niistä hirveimmistä kokemuksista, koska niistäkin on seurannut jotain hyvää. Sain kiitollisuuden katkeruuden tilalle ja armollisuuden vihanpidon tilalle. Anteeksianto vapautti minut koetuista vääryyksistä ja sen avulla pystyn suhtautumaan niihin neutraalimmin. Ja vaikka anteeksianto ei todellakaan ole aina helppoa, se kannattaa. On parempi pysyä anteeksiannon valinnassa kuin jämähtää katkeruuteen, joka myrkyttää koko elämän. Anteeksianto on valinta, prosessi, joka jatkuu läpi elämän. Tuntui miltä tuntui, minä pysyn tässä valinnassa ja rohkaisin myös toisia samaan. Ja miten valtava vaikutus puheellani ja lauluillani oli ihmisiin, se todisti, etten puhunut turhaan. En osaa edes kuvata sanoin sitä vaikutusta. Näytti kuin se olisi vapauttanut ihmisiä ja kaikki iloitsi valtavasti. Olin itsekin yllättynyt jälleen kerran lauluni ja puheeni voimallisesta vaikutuksesta. Kiitos Jumalalle!

Jännittäviä asioita tapahtuu, kun uskaltaa toimia ja tehdä asioita. Koska jos ei tee, silloin mitään ei tapahdu. Ja jos ei edes yritä, silloin varsinkaan mitään ei tapahdu. Kun edes yrittää, silloin on paremmat mahdollisuudet onnistua. Ja minä yritin ja tein, rohkaistuin menemään ihmisten eteen ja antamaan jotain itsestäni. Enpä olisi vuosia sitten uskonut, että tällaista tapahtuu. Vanhaa Jennaa ei olisi kutsuttu puhumaan mihinkään, niin tutkalla se aina oli. Vanha Jenna oli kauhistava öykkäri, jota pelättiin ja vihattiin. Mikä valtava muutos minussa onkaan tapahtunut! En meinaa pystyä sitä edes käsittämään. Olen superkiitollinen! 

Tässä kuussa tulee täyteen jo 8 vuotta uutta elämää ilman narkkaamista. Käsittämätöntä. Joka kerta, kun tulee taas yksi vuosi täyteen uutta elämää, olen ihmeissäni ja mykistynyt. Ja tietenkin helpottunut ja kiitollinen. Mutta samalla mä suren niitä, jotka jäi sinne ja niitä, jotka kuoli sinne. 

Tajusin vasta muutama päivä sitten yhden asian. Aikaisemmin olen aina ihmetellyt, miksi suren kuolleita käyttäjäkavereita tähän aikaan vuodesta. Mutta lopulta tajusin miksi: koska juuri näihin aikoihin tulee täyteen taas uusi vuosi uutta elämää. Elämää, jota moni ei saanut nähdä. Minä selvisin sieltä, ja ne eivät. Ja vähänkö se surettaa! Välillä tuntuu melkein epäreilulta koko juttu. Miksi minä, joka eniten halusin kuolla, selvisin sieltä? Aivan liian moni kuoli sinne, täysin yllättäen vielä, ja osa hyvin ikävällä tavalla, mutta minä, joka yrittämällä yritin kuolla, selvisin sieltä. Se tuntuu järjettömältä! Mutta silti olen kiitollinen siitä, että selvisin. Olisin vain halunnut, että muutkin selviäisi, mutta minkäs teet. Välillä tuntuu melkein väärältä, että minä selvisin ja ne ei. Eihän mun kuulu kokea syyllisyyttä siitä, että selvisin huumehelvetistä? Hitto vieköön: ei kuulu. Taas nämä samat tunteet ja samat kysymykset pyörii mielessä. Joka kerta sama juttu. Kun pääsisin edes eteenpäin tässä suruprosessissa! 

Uskon, että pääsen ja siihen on syy. Se, että kirjoitan kirjaa elämästäni. Moni hirveän vaikealta tuntunut asia ei ole enää tuntunut niin vaikealta enää sen jälkeen, kun olen kirjoittanut niistä kirjaan. Vaikka kirjoittaminen on vaikeaa, se on myös parantavaa. Enää jopa Loikalan kartanon ajat ei tunnu niin pahalta kuin aiemmin. Ja se on merkittävä muutos. Kun olen pystynyt kohtaamaan niitä vaikeita asioita, kirjoittanut niistä, se on jotenkin auttanut mua pääsemään niiden yli. Nyt olen kirjoittamassa ajoista, jolloin eräs tärkeä ja edesmennyt läheinen ystävä ja auttaja oli elämässäni. En ole vielä päässyt hänen kuolemaansa asti, ja silti jo nyt on tullut monenlaisia tunteita, varsinkin kaipausta ja surua. Yksikin ilta itkin itseni uneen. Mutta tämä kuuluu asiaan. Ennen en ole pystynyt kunnolla suremaan hänen kuolemaansa, mutta nyt on aika. Vaikka tää on hiton hankalaa, minä kuljen tästä läpi kirjoittaen omaan tahtiin. Välillä tuntuu, etten pysty kirjoittamaan. Sitten pidän pienen breikin, ja jatkan siitten myöhemmin. Joitain asioita joutuu käymään läpi pidempään, ja siksi en kiirehdi. Parempi työskennellä omaan tahtiin ja kaikessa rauhassa. Olen kirjoittanut jo valtavan paljon, mutta silti vielä paljon puuttuu. Mutta mä etenen koko ajan ja se on pääasia. En jätä tätä hommaa kesken, en vaikka mikä tulisi. Olen sen velkaa myös teille lukijoille. Moni teistä on jaksanut näiden vuosien varrella kannustaa ja tukea mua tähänkin projektiin, ja ilman teitä tuskin olisin päässyt alkuunkaan. Te saitte mut ymmärtää, että minulla on kirjan verran kerrottavaa ja kirjan arvoinen tarina. Tarina, joka oikeasti kiinnostaa. Kiitos siis teille! Suurkiitos! 

Hulttis palaa asiaan taas.