Taas on tullut täyteen yksi vuosi uutta elämää. Jo peräti kahdeksas vuosi, mikä tuntuu niin ihmeelliseltä, että se mykistää minut. Välillä pelkään, että tämä uusi elämä on vain unta, ja kun herään, herään kerkeltä painajaista, keskeltä huumehelvettiä, jossa en päässyt ylös sängystäkään ilman piikkiä. Kaikki oli sen hemmetin piikin varassa. Vain aineet olivat elämäni tarkoitus. Ja minua kauhistuttaa ajatuskin siitä, että olisin taas siinä tilassa. En tahdo palata siihen elämään, en enää.
On vaan vieläkin vaikea käsittää, kuinka tämä kaikki on mahdollista. Kuinka valtavan muutoksen olen käynyt läpi ja millaisen ihmeellisen elämän olenkaan saanut entisen vanhan huonon elämän tilalle. Vaikka ei tämä uusi elämä ole helppoa ollut, se ei ole ongelma. En edes haluaisi helppoa elämää. Vaikeudet kuuluu elämään ja ilman niitä ei voi kasvaa. Jos vain yrittää suojella itseään ja toisia kaikilta vaikeuksilta, silloin estää itseään ja toisia kasvamasta. Ja kuka haluaisi estää ketään kasvamasta? Tuskin kukaan tervejärkinen ainakaan.
Eilen kohtasin pitkästä aikaa yhden ihanan ihmisen, joka ilahtui valtavasti nähdessään minut. Hän ihmetteli sitä, kuinka valtavasti olen kehittynyt taiteilijana ja luonut yhä vain uutta valtavalla innolla. "Sinähän nouset ihan kuin tähti." Hän sanoi. Hän ihmetteli edistystäni ja ihasteli minua. Se oli koskettavaa. Vielä 8 vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan tällaista kohtaamista, tällaisia sanoja ja tällaista elämää. Olen itsekin ihmeissäni siitä, että minusta todella tuli taiteilija, ja voin käyttää monia lahjojani ihmisten iloksi, avuksi ja hyödyksi. Ja tietenkin Jumalan kunniaksi. Narkkari on kadonnut ja taiteilija on syntynyt. En meinaa käsittää tätä muutosta itsekään.
Jo 8 vuotta! Aivan käsittämätöntä.
Tekisi mieleni kysyä: Mitä helvettiä? Voiko tää oikeasti olla totta? Enkai elä jossain harhamaailmassa, unessa, jota ei olekaan? Vai onko tämä oikeasti totta? Hetken ajan olo on taas epätodellinen. Sitten tajuan: Kyllä tämä vain totta on. Olen oikeasti tässä. Olen saanut elämäni kuntoon. Päässyt eroon narkkaamisesta. Ja kaiken kaikkiaan olen pääsyt eroon huumemaailmasta ja siitä sairaasta kulttuurista, mikä siellä vaikuttaa. Ja vieläkin, 8 vuoden jälkeen, olen edelleen ihmeissäni. Ja todella kiitollinen.
Enää en elä narkkarin elämää. Enää aineet eivät ole elämäni tarkoitus ja keskipiste. Enää ei tarvitse piikittää. Ei tarvitse säätää kamanhakintakuvioissa. Ei tarvitse elää enää huumemaailmassa. Saan elää uutta elämää, jossa olen päässyt käyttämään monia lahjojani ja lahjojani käyttämällä minusta on tullut taiteilija, jota jo monet selvästi arvostavat. Olen valtavan kiitollinen.
Tämä muutos ei olisi onnistunut ilman ADHD:n hoitoa. ADHD on helvetti oman pään sisällä, ja se teki elämästäni täysin sietämätöntä. ADHD-lääkityksen saaminen oli ratkaiseva tekijä huumemaailmasta irtautumiseen. Kun sain päänsisäisen helvettini tasapainoon, ei ole enää tarvetta vetää päätä sekaisin. Myös korvaushoito on ollut valtava apu minulle. Ja vaikka mulla on ADHD-lääkitys ja olen korvaushoidossa, se ei tee minusta narkkaria. Ei enää. Entinen narkkari olen kyllä, ja tiedostan riippuvuuden riskit ja pidän huolen siitä, etten enää palaa riippuvuuskäyttäytymiseen. Näiden lääkkeiden asianmukainen käyttö ei tee minusta narkkaria. Ei ole kyse siitä, mitä sä vedät, vaan miten sä vedät. Eikä lääke itsessään ole huume, vaan vasta väärinkäytettynä siitä tulee huume. Ja koska käytän lääkkeeni niin kuin kuuluu, en ole enää nisti. Jos olisin nisti, käyttäisin lääkkeeni päin persettä, vetäisin kaikkea muuta kamaa myös siinä sivussa ja pilaisin siten elämäni. Ja läheisteni elämän. Mutta en tahdo enää elää niin. Minun ei tarvitse, ja siitä olen kiitollinen. Ja jos olisin nisti, elämäni näyttäisi aivan toisenlaiselta. Kukaan lähelläni oleva ihminen ei pidä minua enää narkkarina. He ovat nähneet sen valtavan muutoksen, mikä minussa on tapahtunut. Ja he ovat nähneet myös sen, kuinka olen taistellut saadakseni elämäni kuntoon. Ja he ovat nähneet, että olen onnistunut.
Ja jatkan edelleen taistelua. Vaikka pääsin eroon huumehelvetistä, taistelu ei ole päättynyt. Minun on taisteltava, koska haasteita riittää edelleen. Olen todella pahasti traumatisoitunut ja menneisyyden demonit kiusaa välillä vieläkin. Väkivallan ja hyväksikäytön aiheuttamat haavat ovat niin syvät, että ne vaikeuttavat elämääni paljon. Koen, etten ole kokonainen nainen, vaan olen joku rikkinäinen ja puolinainen nainen, joka ei pysty elämään täysipainoisena naisena. Hyväksikäyttäjien häpeän varjo on edelleen ylläni. Enkä saa sitä pois, vaikka tiedän, ettei häpeä kuulu minulle. Naiseuteni on tuhottu, rikottu ja hajoitettu yhä uudestaan. Ja siten myös trauma on päässyt kasautumaan ja toistuessaan traumaattinen tapahtuma hajoittaa yhä pahemmin. Kaikenlainen kokemani julmuus, väkivalta ja armoton hyväksikäyttö todella rikkoi minut pahasti. On kuin olisin tuomittu ikuiseen rikkinäisyyteen. Välillä tuntuu, ettei tästä edes voi toipua. Olen lopullisesti rikki. Mutta se ei pidä paikkaansa. Vaikka en ole vielä kunnossa, paljon on tapahtunut edistystä. Olen toipunut monesta asiasta ja päässyt eteenpäin, koska minä taistelen, enkä luovuta. Teen kaikkeni saadakseni itseni edes jokseenkin kuntoon, niin, etteivät traumaattiset tapahtumat enää vaikuttaisi elämääni. Että en olisi mikään kompleksinen PTSD-kasauma, vaan tasapainoinen, kokonainen nainen. Paljon on siis tekemistä. Ei tää vielä tässä ollut. Vieläpä näette. :D
Hulttis palaa asiaan taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti