Surua ilmassa

Suru on rankkaa. 

Suru on vaikeaa. 

Suru on vahvaa.

Suru on musertavaa. 

Suru on masentavaa.

Suru on syvältä.

Koska sitä mitä suree, ei tule saamaan takaisin. 

Koska suru tuo mieleen muistoja, jotka haluaisi unohtaa. 

Ja koska suru saa kaipaamaan niitä, jotka ovat poissa. Vaikka kuinka suree, se ei tuo heitä takaisin. 

Suru on turhaa. 

Vai onko? 

Suru voi olla myös ystävä, joka auttaa pääsemään irti menneistä, joka auttaa päästämään irti siitä, mistä ei kannata enää pitää kiinni ja voi auttaa myös eteenpäin, kasvamaan ihmisenä ja antaa tilaa uudelle menetetyn sijaan. 

Suru raivaa tilaa. 

Me sanotaan usein, että teemme surutyötä, mutta oikeastaan suru tekee työtään meissä. Se tulee ja menee ja tuo mieleen kaikenlaista. Suru ei tule väkisin, vaan se tarvitsee tilaa ja rauhallisen ympäristön. Ja sitten ne tunteet tulee... Kaipaus, menetys, kuolema, luopuminen, pettymys ja epäonnistumiset... Suru tuntuu ikävältä, mutta sen on tarkoitus rakentaa uutta. Päästämällä irti vanhasta voi saada uutta tilalle. 

Mutta minä en jaksaisi surra. 

En jaksaisi käydä läpi niitä asioita, joista päästää irti, kaivata niitä ihmisiä, jotka on menettänyt, koska kaipaus ei tuo heitä takaisin. 

He ovat poissa. 

Eikä mikään tuo heitä takaisin. 

Suru vain syövyttää mielen.

Mitä järkeä on surra jotain, jota ei enää voi saada takaisin? 

Mitä järkeä on murehtia niitä, jotka ovat poissa, koska se ei tuo heitä takaisin? 

Mitä järkeä on surra? 

Tuntuu, että se on turhaa. Ajanhukkaa. Vai onko? 

Voiko suru todella auttaa pääsemään eteenpäin kun surun avulla voi päästää irti menneistä asioista? 

On vaikea vastaanottaa uutta, jos entistä ei ole saanut tyhjentää pois. Me ihmiset kun ei pystytä ottamaan loputtomasti vastaan uutta. Jostain on luovuttava saadakseen uutta tilalle. 

Muutos alkaa aina luopumisesta ja luopumista pitää voida surra.

Jos ei sure koskaan, suru jää taustalle vaikuttamaan ja jos sitä pakenee, jos sen työntää pois, se ei kuitenkaan mene pois vaan jää odottamaan aikaansa päästä esiin, tulla käsittelyyn. Ja kun suru jyllää taustalla, se voi aiheuttaa hankaluuksia. Suru ikään kuin vaatii päästä käsittelyyn. Ja jos surua ei kohtaa, ei voi päästä eteenpäin.

Suru täytyy käsitellä. 

Mutta kun minä en jaksa! 

Olen vuosikausia vältellyt surua. Aina kun joku on kuollut, olen vain työntänyt surun jonnekin pois, pois tietoisuudesta. Mutta eihän se mitään ole auttanut. Suru on vain päässyt kasautumaan. Ja nyt vaikuttaa siltä, että olisi aika käsitellä suuri kasa surua. Kirjan kirjoittamisen myötä piilossa ollut suru on noussut pintaan. Enkä voi enää paeta sitä. Hemmetin hankalaa... 

Tekisi mieli vain vastustella, työntää suru pois kuten aina ennenkin. Mutta en voi, koska en halua jäädä paikalleen. Haluan päästä eteenpäin ja kasvaa. Haluan päästä yli menneistä ja jos en käsittele surua, se ei onnistu.

Enää en pakene. Otan surun vastaan.

Koska suru ei ole vihollinen, vaan ystävä, joka auttaa meitä. Suru jäsentää, kokoaa, siivoaa ja järjestelee käsiteltävää asiaa ja siihen liittyviä tunteita syvällä psyyken syövereissä. Jos en anna sen tehdä työtään ja jos en suostu yhteistyöhön, en tule pääsemään eteenpäin. Siltä vaikuttaa.

Hemmetti vieköön en voi muuta kuin antaa sen tulla. 

Ja tehdä surullista työtään. 

Antaa tunteiden tulla. 

Ja itkeä. 

Ja kirjoittaa. 

Välillä itkeä ja kirjoittaa. 

Onneksi edes kirjan kirjoittaminen etenee ihan hyvin, vaikka rankkaa onkin. Ja olen varma, että tällä kirjalla on suuri merkitys mun toipumisen suhteen. Jo nyt siitä on seurannut hyviä asioita, olen päässyt useammankin vaikean asian yli kun olen kirjoittanut kirjaa. Pystyn suhtautumaan moneen vaikeaan kokemukseen neutraalimmin, eikä ne enää vaivaa samalla tavalla.

Jatkan siis samaan malliin, tuntui miltä tuntui. 

Ja otan surun kaveriksi auttamaan mua kirjaprojektissa. 

Ehkä me tästä selvitään. 

Ainakin toivon niin.