The Möykky

 Jälleen Hulttio täällä kirjoittelee. Kaikenlaista asiaa tulee mieleen. Ensinnäkin mut hyväksyttiin kokemusasiantuntijakoulutukseen! Alkaa ensi kuussa. Se, joka mua haastatteli, sanoi, että mä oon käynyt aikamoisen kovan elämän korkeakoulun ja että mä oon moniosaaja, mulla on paljon annettavaa. Siistiä! 

Toivon vaan, että minusta tulisi hyvä kokemusasiantuntija. Että osaisin kohdata ihmisiä oikein ja osaisin muutenkin toimia niin että siitä olisi hyötyä toisille. On tämäkin kummallista, kun jatkuvasti epäilen itseäni ja kykyjäni. Välillä suorastaan pelkään, et entä jos aiheutankin vain harmia toisille. En onneksi enää ole aiheuttanut niin paljoa harmia toisille kuin silloin joskus aikoinaan. Silti olen huolissani. Mutta aion onnistua ja hoitaa homman tyylillä. 

Toinen asia on Möykky. Möykky, joka on ollut minussa aina, jota olen kantanut mukanani koko elämäni. Sen sisältö selvisi. Se selvisi jälleen uuden muiston kautta. Siinä muistossa myös oli sekin hetki, kun katkaisin yhteyden omaan kroppaani traumaattisen tapahtuman seurauksena. Karmeeta kamalaa... Shit happens! 

Möykky sisälläni sisältää: 

• Sanoinkuvaamatonta kauhua ja pelkoa

• Syvää tuskaa, hiljainen huuto, jota kukaan ei kuule 

• Hätää ja hämmennystä, kauhea teko jota en voinut käsittää

• Epätoivoa ja valtavaa avuttomuutta

• Raivoa. Niin suurta raivoa, että voisin räjähtää kappaleiksi 

• Inhoa, häpeää ja itseinhoa 

• Halua kadota pois, halua kuolla

• Vihaa, joka vaatii oikeutta 

• Sekasortoa ja kaaosta, jotain mikä menee täysin yli ymmärryksen

• Oman ruumiin hylkääminen, yhteyden katkeaminen omaan kehoon  

Aikamoinen möykky. Kaikkea tätä olen kantanut sisälläni koko elämäni. En tiennyt ennen Möykyn sisältöä, se oli vain jotain  sanomatonta, käsittämätöntä ja sanatonta tuskaa, jota ei voinut kohdata. Ja se Möykky on tuntunut raskaana rinnassa, painavana ja tukahduttavana pallona, jota ei saa pois. 

Oli vain hyvä,  että vihdoinkin pystyin nimeämään Möykyn sisältämät asiat ja fiilikset. Nyt niitä voi paremmin käsitellä. Sitä, mitä ei voi nimetä, ei voi myöskään käsitellä. Vaikka noita muistoja on kauheaa muistaa, ne on hirveitä kohdata, silti niistä selviää asioita, jotka auttavat mua toipumaan. Aikanaan. Ei tällaista Möykkyä hetkessä käsitellä. Ei paraneminen tapahdu tuosta vain, hetkessä. Se vaatii aikaa. Ja työtä. Eikä se ole helppoa. Ehkä olisi tylsää, jos toipuminen olisi helppoa. Jos se olisi helppoa, niin eihän ne ongelmatkaan olisi niin vaikeita kuin ne oikeasti ovat. Jos asiat olisi vain helppoja, elämästä katoaisi mielenkiinto ja halu kasvaa ja kehittyä. Joten, onneksi on myös haasteita. Ilman haasteita elämä olisi tylsää. Se on mun mielipide, mä vaan satun tykkäämään haasteista. Tää haaste vaan ei oo ihan niin mukava... Mutta aion käsitellä Möykkyni kaikessa rauhassa ja sopivaan tahtiin. Nyt kun Möykyn sisällölle on löytynyt nimet, niitä voi käsitellä. On vaan järkyttävää ajatella, että pieni lapsi on joutunut kokemaan noin kauheita tunteita. Sellaista raivoa, että voisi räjähtää kappaleiksi. Ynnä muuta. Ei ole ihme, että olen sulkenut ne asiat ja tunteet pois tietoisuudestani, eihän pienellä lapsella ole kykyä käsitellä sellaista..

 Ikävienkin asioiden kohtaamisessa voi siis tapahtua edistystä. Jos en olisi suostunut muistamaan niitä kauheita asioita, ei mulla olisi vieläkään hajuakaan Möykyn sisällöstä. Nyt on ja se on hyvä asia. En kyllä hetkeen haluaisi muistaa lisää asioita. Näissäkin on paljon prosessoitavaa. Noi muistot on auttaneet mua ymmärtää miksi mun elämä meni niinkuin meni. Ne loksauttaa monet palaset paikalleen. Silti ne on hirveitä. Ei riitä sanat kuvaamaan niiden kauheutta. Eihän mulla ollut edes silloin vielä sanoja! Eikä ollut helppoa sanoittaa niitä muistoja. Onneksi sanat löytyi. Oli jo aikakin. 

Tää hemmetin syömishäiriökin liittyy kaikenlaiseen väkivaltaiseen kaltoinkohteluun. Viimeksi mulla oli syömishäiriö Loikalan kartanon aikoina, ja sielläkin oli kaltoinkohtelua. Ja nyt taas. On kuin mä rankaisisin itseäni nyt kun kukaan ei ole rankaisemassa mua. Näen itseni vääristyneesti. Psyykkisen itseni olen oppinut hyväksymään kyllä, mutta fyysinen itseni on vaikeaa hyväksyä. Koska mua on kohdeltu kaltoin pitkin elämääni, se on antanut sellaisen kuvan, että olen huono ja arvoton ihminen. Koska olen pilalle mennyt yksilö, mua saa (muka) kohdella kaltoin. Ehkä olen jopa ansainnut kaiken sen väkivallan, mitä mulle on tehty. Olen niin kamala, en kelpaa omana itsenäni, ja vaikka kuinka yritän, en vain kelpaa. Olen siis surkea, mitätön paska, jolle voi tehdä mitä tahansa julmaa ja pahaa. Vika on minussa. Olen (muka) syyllinen siihen, kun mua kohdellaan väärin, mulle tehdään väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Syy löytyy aina minusta. Koska minä olin sellainen tai sanoin niin tai tein näin tai mitä tahansa olinkaan, teinkään, sanoinkaan tai olin tekemättä, sanomatta, olematta, vika oli minun. Olen siis paha ja aivan mahdoton ihminen. En kelpaa sellaisena kuin olen, en saisi olla sellainen kuin olen, minua on yritetty muuttaa väkisin ja mielivaltaisesti vaikka miten monet kerrat, koska en ole kelvannut omana itsenäni. Minussa on siis jotain pahasti vialla, kun en ole kelvannut omana itsenäni. Ja tää kaikki kääntyy lopulta minua itseäni vastaan omassa mielessäni. Ja niin minusta itsestäni tulee itseni vihollinen. 

Aika kummallista, eikö?

Aika sairasta, eikö vain? 

En tiedä kuinka suhtautua. Peilistä minua katsoo raadeltu ja ruma tyyppi, jossa näkyy vain vikoja ja puutteita. Siinä ei ole oikein mikään hyvin. Kaikki ne julmat, satuttavat sanat ovat muokanneet minäkuvani vääristyneeksi hirviöksi, joka täytyy edes jotenkin yrittää korjata. En tiedä onko sen korjaaminen edes mahdollista. Mut jos se olisi edes vähän pienempi ja laihempi, se ei ehkä olisi niin vaarallinen... kai? 

Tämmöistä tää on. Koen olevani täysi ääliö koko syömishäiriön takia. En ole tänäänkään syönyt  mitään. Yllätys... En vaan mahda itselleni mitään. Tää on outoa ja vaikeaa edes kuvailla tätä ristiriitaista häiriökäyttäytymistä. Kaikenlaista sitä joutuukin elämässä  ja itsessään näkemään ja kohtaamaan... 

Mulla alkaa jo olla mitta täynnä.