Paskoja muistoja ja fiilisten vuoristorataa sekä hallintaa

 Olen töissä ja jumitan. Katoan omaan sisäiseen maailmaani, lähden liikkeelle ja jäljelle jää vain kroppa joka jumittaa. Olen paikalla, mutta en läsnä. Dissosiaatio. Pystyn poistumaan itsestäni ja tarkkailemaan asioita ulkopuolelta. Leijailen ja lentelen vaan. Nää oireet on pahentuneet taas. 

Eikä ihme. 

Jälleen palasi mieleen muistoja, hyvin ikäviä asioita lapsuudesta. Tiesin, että jotain on tulossa taas. Näin unen maanjäristyksestä, joka kohdistui mun lapsuudenkotiin, siihen kotiin, jossa nyt asuu joku muu. Viesti oli selvä: jotain järisyttävää on taas tulossa mieleen. 

Ensin kieltäydyin vastaanottamasta muistoa, joka minun olisi aika muistaa. Sanoin sille ensin ei, en pysty, en uskalla, pelottaa. Ja sen seurauksena sain elohiiren vasempaan silmäkulmaan. Pari päivää sitä siedin, keräsin rohkeutta ja 14.1.2022, juuri synttäripäivänäni, suostuin muistamaan. En jaksanut enää elohiirtä ja ikävän painostavaa fiilistä, joka johtui siitä kun vastustin muistoa. Lopulta suostuin muistamaan, ja nyt kaduttaa. 

En pysty avaamaan sitä tässä hirveästi, asia on liian kipeä. Nytkin alkoi päässä pyörimään, kurkkua kuristaa, kädet vapisee, paniikki iskee. Mutta se menee ohi. Aikanaan. Kyllä se siitä. Käsittelen asiaa ja todella toivon, että pääsisin traumaterapiaan. Traumoja on kasautunut ihan liikaa. Tää muisto on syy siihen, miksi niitä on alkanut kasautumaan. 

Joku rikkoi minut jo ihan pienenä lapsena. Ja sitten pitkin elämääni moni on nähnyt rikkinäisyyteni ja ajatellut: "Tuossa on helppo kohde, se on jo valmiiksi rikki. Rikkinäistä on mukavampi ja helpompi rikkoa." Ja niin syntyi traumoja toisensa perään, traumaa toisensa päälle, hemmetti soikoon. On todella alhaista rikkoa jo valmiiksi rikkinäistä. Tapetaan jo henkisesti tapettua, ja vielä nautitaan siitä! 

Miksi jotkut ihmiset toimii näin? Hehän häpäisevät eniten itseään toimimalla kuin mikäkin alhainen paskiainen. Ja silti tällainen toiminta on valitettavan yleistä. 

 

Olen todella vihainen. Kun muisto palasi, aluksi olin täysin neutraali, en tuntenut mitään. Olin vaan silleen, et joo. Tämmöistä. Eihän tähän osaa suhtautua. Voiko se olla edes totta, kun en tunne mitään? Sitten, seuraavina päivinä alkoi tulla erilaisia fiiliksiä, joita on vaikea sanoin kuvata niiden syvyyden ja voimakkuuden vuoksi. Tuskaa, surua, epäuskoa, kauhua, pelkoa, inhoa ja valtavaa vihaa ja raivoa. Yritäpä pysyä kasassa ja olla kuin mitään ei olisi! Jos näyttäisin, miltä musta tuntuu, mitä olen kokenut, jäisin varmasti hyvin äkkiä yksin. Läheisimmätkin ystävät pakenisivat mun läheisyydestä, jos ilmaisisin tunteeni ja kertoisin, mistä ne johtuu. Sitä on liian vaikea kohdata. Eikä ihme.

Joten. Pidän tunteeni omana tietonani parhaani mukaan ja käsittelen niitä omissa oloissani. Teen mielekkäitä asioita ja yritän olla vatvomatta liikaa asioita. Onneksi on paljon hyviä asioita elämässä. Olen kiitollinen niistä. Varsinkin taiteen tekeminen eri tavoilla on mahtava apu, samoin kasvien hoito. Nyt taideluolassa on 72 huonekasvia. Peikonlehdet on mun suosikkeja. Mulla on kotona 6 peikonlehteä, 3 eri lajiketta. Olen myös piirtänyt ja maalannut peikonlehtiä aivan vietävästi. Mulla on sellainen pieni luonnoskirja, johon olen piirtänyt peikonlehtiä. Se on jo puolessa välissä. Peikonlehdet on ihan parhaita!  Joku niissä vaan viehättää. Ne on täynnä reikiä ja niissä on halkeamia ja lovia, ne on rikkinäisiä mut kuitenkin ehjiä. Ehkä ne sykähdyttää mua siksi, koska ne on vähän niin kuin mä. Täynnä haavoja, mutta silti ihmeellisen elossa. Rikottu, mutta samalla täynnä elämää ja kasvua. Peikonlehdet selviää haastavissa oloissa. Ja niin selviän minäkin. Ne ei luovuta, vaan löytävät aina keinon kasvaa. Samoin minä. Hulttis ei luovuta koskaan! 

Jälleen osasin siirtää itseni ikävistä fiiliksistä hyviin asioihin! Jes, mä osasin sen taas! Huomion suuntaaminen on tehokas tapa päästä ikävistä fiiliksistä. Tuskin on olemassa sellaista tilannetta, josta ei voisi löytää jotain hyvää. Ja jos hyvää ei löydy itse tilanteesta, niin sen ulkopuolelta varmasti löytyy hyviä asioita. Kuten peikonlehdet mun tapauksessa. En ole tunteideni orja, vaan voin liikuttaa niitä ja valita itse, mihin huomioni suuntaan. Suuntaanko sen vallitsevaan ikävään fiilikseen ja jään sen valtaan? Vai annanko ikävän fiiliksen vain olla, hyväksyn, että se on ja suuntaan huomioni johonkin mukavaan ja hyvään asiaan? 

Vaikka on paska fiilis, silti voin itse valita, mitä ajattelen, mihin suuntaan huomioni. Paras on suunnata se mielekkäisiin asioihin. Ajatella sitä hyvää, mitä elämässä on. Joku tärkeä asia, kiinnostuksen kohde, tekeminen, jne. 

Tunnetta ei tarvii kieltää. Se saa olla. Jos me aletaan kieltämään tunteita, me sidotaan ne itseemme. Torjumalla ja kieltämällä tunteita me vangitaan ne, ja se vaan voimistaa niitä. Ja just itse torjunta tekee siitä tunteesta kamalan. Enemmän kärsii torjunnasta kuin itse tunteesta. Mua on auttanut se, että hyväksyn tunteen, annan sen tulla ja kertoa asiansa. Sopivassa tilanteessa siis. Kun tunteelle sanoo kyllä, se vapautuu. Kun sille sanoo ei, se jää meidän vangiksi. Eikä se tunne itsessään tapa, se ei tuhoa meitä. Tunne on vain tunne, tunne ei tapa. Kun tunteen kohtaa hyväksynnällä, se vapautuu ja olo helpottaa. Ei pidä alkaa analysoida tunnetta, antaa sen vaan olla millainen se on ja tarkkailee vaan, miltä se tuntuu missäkin päin kehoa. Oman aikansa oltuaan tunne alkaa helpottaa. 

Tämmöisiä juttuja olen testaillut viime aikoina ja olen kokenut ne hyödyllisiksi. Jo ennen kun aloin hankkia aiheesta tietoa, tiedostin, että on parempi hyväksyä tunteet kuin kieltää ne. Ja kun hankin tietoa, huomasin, että olin oikeassa. Näin on ollut pitkin mun toipumismatkaa. Jo ennen kuin olen hankkinut tietoa esim traumoista, olen jo itsenäisesti tehnyt niitä asioita, jotka auttavat toipumiseen. On ollut hauskaa kirjoja lukiessa havaita, että hei, just näin mä oon toiminut! On kuin minussa olisi joku sisäinen traumatyöskentelyopas. Ja siitä on ollut paljon apua. Silti en jää vain sen varaan, vaan hankin tietoa niistä asioista ja aiheista, jotka koskettaa mun elämää ja ongelmia. Tiedonhankinta kannattaa. Sekin on yksi tärkeä osa toipumista. Siksi suosittelen kaikille, joilla on joku ongelma tai ongelmia, hankkikaa tietoa aiheesta! Siitä on todella suuri apu. Kun paremmin käsittää, mistä on kyse, mitä voi tehdä, on parempi mahdollisuus selvitä niistä. 

Siis, rakkaat lukijani, mä luotan teihin. Tekin ootte luottaneet minuun. Ja mä luotan myös siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Aikanaan. Toiveikas suhtautuminen tulevaisuuteen on apu jo itsessään. Älköön kukaan kadottako toivoaan! Jos mä olen voinut selvitä hyvin helvetillisistä olosuhteista, niin kyllä voi kuka tahansa selvitä omista vaikeuksistaan! Tsemppiä ja voimia kaikille!

Terveisin: Hulttis.