Noniin. Nyt on taas hetki aikaa kirjoitella tänne. Voisin kertoa pienen tarinan.
Oli kaksi ystävää. Toinen kuunteli toista ja tuki tätä hänen ongelmissaan, jotka olivat hyvin vaikeita. Hän kuunteli tämän ongelmia yhä uudestaan ja uudestaan. Hän tuki ja kuunteli parhaansa mukaan ja toinen sai siitä apua. Mutta sitten kun kuuntelija-ystävällä ilmeni ongelmia, joista hän yritti avautua ystävälleen, hänet ohitettiin sanomalla positiivisia latteuksia. Ja kun ystävä ei tätä kokenut hyvällä ja hän sanoi asiasta, yritti jälleen puhua ongelmastaan, ystävä torjui hänet jälleen sanomalla, ettei ole mikään terapeutti.
Tässä vaiheessa kuunteleva ystävä hämmentyi. Onko hän sitten ollut muka jokin terapeutti ystävälleen, kun on kuunnellut tämän yhtä lailla vaikeita ongelmia toistuvasti? Hän mietti myös, että ovatko hänen ongelmansa muka niin paljon vakavampia, että niiden kuuntelemiseen ja tukena olemiseen tarvitaan terapeutti? Hän kyllä koki, että ihan ystävä olisi riittänyt. Olihan hänkin ollut ystävälleen tukena ja kuuntelijana monet kerrat. Hän mietti, onko se reilua, että hän on kuunnellut toista hänen vaikeuksissaan, mutta häntä ei kuunnella hänen vaikeuksissaan. Harmistuneena hän tajusi, että tästä ystävyydestä puuttui vastavuoroisuus. Miksi hänen pitäisi kuunnella toista, jos toinen ei vastavuoroisesti kuuntele häntä? Jos ei itse tule kuulluksi, vaan aina kuuntelee, siinä häviää pian mielenkiinto kuunnella toista.
Mitä tästä opimme? Vastavuoroisuus kannattaa. Muuten toinen kaikkoaa ja sulkeutuu.
Tähän aiheeseen liittyy myös yksi uni.
Siinä ystäväni oli uppoamassa suohon. Hän huusi apua ja minä menin auttamaan. Sain nostettua hänet ylös. Pian kävi niin, että minä olin uppoamassa suohon. Huusin ystävääni apuun, mutta hän vain seisoi pienen matkan päässä ja katsoi minua ilmeettömänä. Hän ei tullut auttamaan minua. Hän vain seisoi ja katsoi kun minä upposin suohon. Ja niinpä minä hukuin. Ja sitten heräsin.
Tästä unesta on jo jonkin aikaa. Näin tämän unen joskus viime keväänä. Nyt se tuli mieleen, kun asiat ovat miten ovat.
Mulla on syömishäiriö. Olen laihtunut jo 10 kiloa parin vuoden aikana. Symishäiriökäyttäytyminen on jatkunut kaksi vuotta ja mennyt vähä vähältä pahemmaksi. Mä näännytän itseäni. En syö kuin vasta illalla klo 18 jälkeen. Yleensä. Joskus en syö silloinkaan. Alussa mä söin aina välillä. Sitten se vain alkoi jäädä pois pikkuhiljaa. Ja nyt olen iloinen, kun olen laihtunut. Mutta samalla huolissani. Vielä pari viikkoa sitten suhtauduin syömishäiriöön kuin vitsiin. Pidin sitä vain vitsinä. Kunnes minut herätettiin tilanteeseen, kun kävin elintapaohjaajalla. Hän sai minut tajuamaan, ettei syömättömyystottumukseni ole normaalia. Voimani ovat vähentyneet, paino laskenut taas ja olen hemmetin uuvuksissa. Eikä ihme. Siinä tilanteessa jouduin vihdoinkin tunnustamaan: Mulla on syömishäiriö. Tää ei oo normaalia, eikä oikein. Hän antoi mulle tehtävän: Sain sellaisen paperin, johon aina merkitsin päivämäärän ja rastin ruutuun, kun olin syönyt jotain. Siitä oli apua. Aloin saada parikin rastia ruutuun päivässä, parhaimmillaan kolme. Mutta en kuitenkaan syönyt lämpimiä ruokia juuri lainkaan, vaan enemmän muroja ja granaattiomenoita yms. Oli se silti jotain.
Tajusin myös, että mun täytyy kertoa läheisille ihmisille, että mulla on syömishäiriö. Jos jään salailemaan ongelmaa, se vain pahenee. Paras tapa sotia ongelmaa vastaan on tunnustaa se. Ja minähän tunnustin. Kerroin kaikille läheisille, että mulla on syömishäiriö. Yllätyin siitä, että he tiesivät sen jo. Olivat olleet jo pitkään huolissaan ja arvelleet, että mulla on syömishäiriö. Kyllähän se kertominen helpottaa, mutta samalla se kirpaisee, kun sen sanoo. Sitä ei ole helppo sanoa. Siinä joutuu nöyrtymään. Mulla on ongelma, ja se ongelma on minussa. Mulla on sota itseäni vastaan. Toinen osa minua tahtoo kuihduttaa ja näännyttää minut olemattomiin, toinen osa taas haluaa elää ja voida hyvin. Se on hemmetin ristiriitaista! Koko syömishäiriö on kuin joku valtava hirviö, joka yrittää tukahduttaa minut. Jolle en mahda mitään.
Kun yritin kertoa tästä ystävälle, kävi lopulta juuri kuten aiemmin kertomassani tarinassa. Lopulta jo ajattelin, että en halua edes parantua kun minua ei oteta vakavasti, vaan saan kuulla positiivisia latteuksia, kuten että kyllä se siitä väistyy ja että kyllä Jumala minut parantaa. En tullut kuulluksi, vaan tulin torjutuksi hyvää tarkoittavilla sanoilla, jotka ohittivat sen mitä halusin kertoa. Ja kun minut torjuttiin uudestaan sanomalla, ettei hän ole mikään terapeutti, lopulta jo ajattelin: Okei, ei mulla ole mitään ongelmaa. Ei mulla ole syömishäiriötä. Koska mun ongelmia ei pystytä kuuntelemaan, niin sovitaan sitten, ettei niitä ole. Käsittelen sitten asioitani sellaisten ihmisten kanssa, jotka pystyvät kuuntelemaan minua.
Miksi vuodatan tätä asiaa tänne? KOSKA SE HARMITTAA! En toivo, että muille kävisi näin, kun he ovat avun ja tuen tarpeessa. Pieni vinkki: Kun jollakin on jotain kerrottavaa sinulle, niin KUUNTELE HÄNTÄ. Ihan oikeasti. Ongelmia ei tarvitse olla heti ratkaisemassa, niistä voi vain puhua. Jo se, että voi purkaa asiaa toiselle, on todella iso apu. Jo se auttaa toista valtavasti, jos hän tulee kuulluksi. Meidän ihmisten vaan ei ole helppoa kuunnella toista. Mielessä pyörii vain ne omat tarpeet kertoa asioistaan ja tulla itse kuulluksi. Kun toinen yrittää puhua, sitä samalla jo valmistelee mielessään omaa puheenvuoroaan, jolla ohittaa toisen asian. Kun toinen yrittää puhua, on reilua antaa toisen puhua ja kuunnella, mitä hän sanoo, kuunnella, mitä hän tuntee, kuunnella, mitä hän kokee, kuunnella, miten hän asiat näkee. Se on mielenkiintoista! Mutta jos me vain "kuunnellaan" ja sen jälkeen siirretään taas asia omaan itseen, omiin ongelmiin, siitä tulee kilpailu, jossa kumpikin yrittää tuoda asiaansa esiin ja aihe vaihtuu toisen aisasta toisen asiaan koko keskustelun ajan. Se ei ole reilua ihmisen kohtaamista. Toisella voi olla ihan oikeasti hätä ja hän saattaa tarvita apua. Jos me ei jakseta kuunnella toista, hän jää pahimmillaan yksin vaikeuksiensa kanssa. Ja jos toinen on vielä kuunnelut sinua usein ja tukenut sinua, mutta sinä et tee samaa hänelle, se ei ole oikein eikä aitoa ystävyyttä.
En halua tuomita ketään tai syytellä, koska itsekin sorrun samoihin virheisiin. Puhun asiasta yleisellä tasolla, ja toivon, että se saisi meidät miettimään omaa toimintaamme. Olemmeko reiluja, jos ystävä kuuntelee meitä, mutta emme itse kuuntele ystävää, vaan jätämme ystävän yksin ongelmiensa kanssa? Tätä moni meistä tekee. Ja silti samalla yhä pidämme ystäväämme velvollisena kuuntelemaan meitä, vaikka olemme itse torjuneet hänet ja jättäneet kuulematta. Vastavuoroisuus, ihmiset! Jos oikeasti pidät toista ystävänä, jos ihan oikeasti välität hänestä, niin luulisi, että sinuakin kiinnostaa kuunnella häntä! Ei ystävä ole mikään likasanko, johon voi purkaa omat ongelmat, mutta jonka voi jättää yksin omien omgelmiensa kanssa. Kunpa me osattaisi olla reiluja toisillemme! Ihan oikeasti ajatella välillä sitä toistakin, eikä vain itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti