Sairas kaipaus

Eilen tuli karmee juttu.
Mä huomasin vaan yhtäkkiä kaipaavani ruiskua. Se kesti ihan hetken, sit iski kauhu. Aloin ihmetellä et mitä hittoa mä kaipaan jotain ruiskua.
 Se oli ennen mun paras ystävä. Ja ainoa.
Oikeesti se oli mun pahin vihollinen.
 Annoin sille kaikkeni. Ja se mulle.
Oikeesti se vei multa kaiken.
 Se toi mulle turvan,lohdutuksen ja toivon.
Oikeesti se vaan tuhosi mua.
 Ja vielä mä yllätän itseni kaipaamasta moista paskaa! Aika kipeetä.

Pahinta narkkaamisessa oli se, kun oli varma siitä ettei se kierre koskaan pääty. Sama piikkipyörä pyöri pyörimistään.
Ja meno vaan koveni.
Ja mitä pahemmaksi homma meni, välinpitämättömyys vaan kasvoi. Kai se oli joku keino yrittää suojella itseään.

Kun kavereita kuoli vähän väliä ympäriltä, sitä ajatteli et koskahan on oma vuoro.
 Joskus sitä jopa toivoi.

Kaikenkaikkiaan: koko homma oli hemmetin epätoivoista säätämistä.

Epätoivo varjosti koko sitä elämää. Epätoivoisena heräsi aamuun refloissa.
Epätoivoisena etsi aineita tai parhaassa tapauksessa etsi suonta kädestä/jalasta epätoivoisena.
Epätoivoisena metsästi lisää kamaa.
Ja teki epätoivoisia tekoja sen eteen.
Sekaisin ollessakin oli epätoivo kuvioissa.
Epätoivoisena toivoi, ettei muistaisi mitään kun pahoja asioita tapahtui.
Epätoivossa sama kierre jatkui.
Ja epätoivossa vaan toivoi että se loppuis.

Onneks se loppui!