Kuulumisia epävarmalta kuukauden taiteilijalta

Noniin. Nyt ehdin taas kirjoittelee.
 Tässä oli pari viikkoo lomaa kuntouttavasta työstä ja huomenna meen töihin. Olisin mä voinut pitää lomaa viel toisetkin 2vko mut mä haluun mennä jo nyt töihin. Pääsee maalaamaan ja tekee käsitöitä.
 Maalaamisesta tuli mieleen eräs hämmentävä asia. En tiedä kuinka siihen suhtautuisin.
 Eilen vietiin Poleeniin (Pieksämäen kulttuurikeskukseen) multa 3 taulua. Musta tuli kuukauden taiteilija :O
 Viikonloppuna sain asiasta tietää kun puhelin soi. Vähänkö mä yllätyin. Eilen sit vietiin 3 taulua sinne ja oli muuten vaikee saada ne suoraan. Onneks saatiin apua. Kiitos avustajalle!
 Mut kyl mä oon ollu vähän epävarma tästä asiasta. Sanoinkin eilen ettei musta oo kuukauden taiteilijaksi ja epävarmuudessani meinasin taas tuhota tauluni. En kuitenkaan onneks niitä tuhonnut. Puoliso kannusti ja rohkaisi mua ja sai mieleni muuttumaan. Kiitos hälle siitä! Hän sanoi mm jotenki näin: "Koska sut on valittu kuukauden taiteilijaks, niin se sä oot, etkä ollenkaan huono sellainen. Noi taulut on siellä ilahduttamassa ihmisiä ja kaunistamassa ympäristöä, niinkuin on kotonakin."
 Oon mä kyllä kummallinen tyyppi. Hirveen epävarma vielä itseni suhteen. Vaikka saisinkin aikaan jotain hienoo, mä mietin et onkohan se sittenkään hieno. Vaikka moni sanoo et mun taulut on hienoja, mä mietin epävarmassa mielessäni etten oo onnistunut kuitenkaan. Ja vaikka olisin itsekin tyytyväinen, mieli huutaa: "Tee se paremmin! Ei toi oo lähelläkään täydellistä!". Mun mieli vaatii multa liikoja. Mä en pysty olee täydellinen tässä elämässä. Mun mieli taitaa olla aika paha perfektionisti, joka ei oo tyytyväinen mihinkään.
 Sitä se on ollu kyl aina.
 Mut se on vapauttavaa, kun tietää ettei kukaan voi olla täydellinen, en minäkään. Mut se ei tarkoita sitä et mä hutiloisin, enkä välittäis lopputuloksesta. Se näkyi jo mun käyttö aikoina. Sillon olin hyvin harras narkkari. Kaikkeni annoin aineille. Parhaani mukaan narkkasin ja onnistuin siinä hyvin. Melkein meni henkikin siinä touhussa, niin hartaasti mä narkkasin enkä muusta välittänyt.
 Nyt elän uutta elämää, ja elän sitä kiitollisena. Mitä se mukanaan tuo, sen otan vastaan haasteena. 3vuotta on lyhyt aika siihen nähden, kuinka kauan narkkasin. Vieläkin vasta opettelen elämään tätä niin toisenlaista eämää kuin mitä se hartaan narkkarin elämä oli. Se oli elämää kuolemalle, tää uusi elämä on elämää elämälle.
 Siinä on aika suuro ero!