Toipumisen tuskallinen tie

Voinko minä toipua? 

Voinko koskaan elää täysipainoista elämää ilman jatkuvia PTSD-oireita ja ilman traumoja, jotka vääristävät elämää? 

Usein tulee mieleen, että olen niin rikki, etten voi toipua koskaan. Liian pahasti särkynyt. Lopullisesti paskana. Toivoton tapaus.

"Ei sua voi auttaa. Sä oot toivoton tapaus." 

Koko elämäni ajan sain kuulla nuo sanat, mistä ikinä apua hain. Ja vaikka tiedän, ettei toivottomia tapauksia ole, silti toivoton tapaus-ajattelu on syöpynyt mieleeni ja vaikuttaa edelleen. Se on iskostunut mieleeni jatkuvan toiston seurauksena kuin mikäkin aivopesu.

Kiitti vaan lääkärit. 

Ja muut terveydenhuollon työntekijät. Te, jotka hokemalla hoitte, ettei minua voi auttaa, että olen toivoton tapaus. Ja myös te, jotka kehoititte minua ennemmin kuolemaan kuin jatkamaan vaikeaa narkkarin elämääni. (Jos eutanasia olisi ollut laillinen Suomessa, minulle olisi varmaan annettu "armomurha" väkisin ja vastoin tahtoani.)

Vaikka selvisin huumehelvetistä ja olen saanut elämäni kuntoon, silti minulla on vielä paljon vaikeuksia. Traumat. Suunnaton traumojen kasautuma, jota on hiton vaikea selvittää. 

Lapsuudesta lähtien olen kokenut hyvin monenlaista kaltoinkohtelua ja väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta, seksuaalinen väkivalta, kiusaaminen, hyväksikäyttö, raiskaus, kidutus, you name it. Joka ikinen vuosi, joka kuukausi, usein joka päivä. Vuosia toistensa perään traumaattisia kokemuksia on kasautunut toistensa päälle ja lopulta niistä on kasvanut massiivinen traumojen vuori, jonka alle olen jäänyt, ja jonka alta en jaksa nousta. Se on liian raskas. 

Todellakin tuntuu, että tästä ei selviä. Tästä ei ole mahdollista toipua. Tässä on ihan liikaa tuskaa, liikaa haavoja, liikaa paskoja kokemuksia, liikaa toistoa, liian monta tekijää. Liikaa, liikaa, liikaa. 

Ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Ja valitettavasti en ole ainut, joka on kokenut samaa. Liian moni on joutunut kärsimään maailman ja ihmisten julmuudesta.

Välillä meinaan vajota epätoivoon ja toivoton tapaus-ajattelu ottaa vallan. 

Olen solmussa. 

Olen lukossa. 

Olen jumissa. 

Olen hajalla. 

Mitä teen? 

En ainakaan luovuta. 

Minä en luovuta koskaan. Se ei ole vaihtoehto. Vaikka olisinkin toivoton tapaus, minä en luovuta. Koska jos luovuttaa, silloin ainakaan ei selviä eikä voi toipua. Luovuttaminen ei ole hyödyllistä, se ei edistä mitään eikä se kannata. Se on huonoin mahdollinen ratkaisu. 

Aina on toivoa. Jopa toivottomilla tapauksilla on toivoa. Aina. Ei ole tilannetta, jossa ei olisi toivoa, paitsi kuolema. Vain kuolleilla ei ole enää toivoa. Elävillä on toivoa aina kuolemaan asti. Ja kristityillä sen ylikin. 

Ja jos minä olen selvinnyt huume- ja väkivaltahelvetistä, niin luulisi, että minä voin selvitä myös niiden aiheuttamista traumoista. Tai ainakin oppia elämään niiden kanssa, niistä huolimatta. 

Kun vain en oireilisi niin paljoa enkä olisi näin lukossa. Kunpa en kokisi enää niitä uudelleen elämisen hetkiä, fläsäreitä, joissa traumaattiset tapahtumat heräävät eloon ja koen sen kaiken uudestaan kuin se tapahtuisi nyt. Kunpa ne traumaattiset muistot jättäisivät minut rauhaan, kunpa en jatkuvasti vatvoisi niitä. Kunpa en näkisi jatkuvasti painajaisia, en heräisi yöllä omaan huutooni. Kunpa en katsoisi maailmaa niin, että näen vaaran kaikkialla, en ajattelisi, että jokainen vastaan tuleva mies on potentiaalinen väkivallantekijä. Kunpa uskaltaisin käydä ulkona ja kaupassa ilman pelkoa ja paniikkioireita. Kunpa en pelkäisi, että jokaisella tyypillä on pahat mielessä, tarkoitus satuttaa minua, tarkoitus käyttää minua hyväksi. Kunpa en kavahtaisi kosketusta, en säikähtäisi, kun minua kosketetaan. Kunpa en olisi seksuaalisesti täysin hajalla ja lukossa. Kunpa en kokisi jatkuvaa turvattomuutta ja pelkäisi, että maa pettää jalkojeni alla hetkenä minä hyvänsä ja kaikki romahtaa. Kunpa en pelkäisi, että jokainen äkkinäinen liike on lyönti. Kunpa en säikkyisi tavallisia ääniä, kunpa en olisi jatkuvasti hälytystilassa. Kunpa en kävisi ylikierroksilla, en olisi yli- ja alivirittynyt samaan aikaan. Kunpa en olisi niin uupunut, en väsyisi niin helposti enkä enää palaisi loppuun. Kunpa en näkisi itseäni vääristyneesti, kunpa tulisin toimeen kehoni kanssa. Ja kunpa en olisi oman itseni pahin vihollinen, kunpa minulla ei olisi syömishäiriötä. 

Elämäni on yhtä traumaoireiden sekamelskaa. Vieläkin, hemmetti, vieläkin! 

Vaikka eihän se toisaalta ole ihme. On vain luonnollista, että ihminen traumatisoituu vakavasti kokiessaan hyvin traumaattisia tapahtumia yhä uudestaan läpi elämänsä. Kun elää traumatisoivissa olosuhteissa ja hajoaa kappaleiksi pikkuhiljaa. Ei sellaisesta hetkessä toivu. 

Toipuminen on helvetillisen pitkä ja hidas prosessi, joka vaatii paljon aikaa ja motivaatiota. Onneksi minulla on motivaatiota, tuntuu vaan, ettei aika riitä. Elämä kulkee todella nopeasti ja pian se onkin jo ohi. Ehdinkö edes toipua ennen kuin kuolen? Ei voi tietää, mutta tahtoa minulla on. Tahto toipua, tahto kohdata kipu, tahto kohdata vaikeat asiat, tahto käsitellä ne, tahto päästää niistä irti, tahto jatkaa eteenpäin, tahto kasvaa ja kehittyä, tahto muuttua, tahto oppia uutta, tahto elää elämäni niin, että siitä olisi hyötyä ja apua toisille. 

Nähtäväksi jää, onnistunko. 

Ainakin minä yritän ja teen parhaani. Enkä hemmetti vieköön luovuta! 

On parempi edes yrittää kuin olla tekemättä mitään. Jos ei edes yritä, silloin ainakaan ei onnistu. Kun yrittää, silloin on parempi mahdollisuus onnistua. 

Toipuminen on siis hyvin, hyvin paljon itsestä kiinni. On eri asia vain haluta toipua kuin oikeasti alkaa tekemään jotain sen eteen. Pelkkä haluaminen ei auta asiaa, on myös nähtävä vaivaa oman toipumisen eteen. On tehtävä töitä itsensä kanssa ja on uskallettava kohdata ne kipeät asiat, joita mieluiten vain pakenee. Koska jos niitä ei kohtaa ja käsittele, ne jäävät vain taustalle aiheuttamaan vahinkoa. Ja niin mikään ei muutu. 

Toipuminen vaatii rohkeutta kohdata oma pimeys, kaikki se synkkä saasta, jota itsessä on. Se vaatii myös rohkeutta kohdata totuus itsestään. Ja rohkeutta lähteä kasvun ja muutoksen tielle, päästä kasvamaan omaksi aidoksi itsekseen. Traumat vääristävät persoonaa, ja kun ne vääristymät tunnistaa, tunnustaa ja kohtaa, niistä voi päästä kasvamaan irti, ja silloin vääristymien tilalle pääsee kasvamaan jotain uutta ja aitoa. Ja vaikka se on helvetin tuskallinen ja vaikea prosessi, se on todellakin vaivan arvoista! 

Voinko minä siis toipua? 

Totta helvetissä voin, jos se on minusta kiinni! 

Vaikka välillä tulee synkkiä epätoivon hetkiä, ja vaikka välillä toivoton tapaus-ajattelu ottaa vallan, minä en luovuta, vaan jatkan edelleen kulkua toipumisen tiellä. 

Tähän asti olen jo päässyt, joten jatkan eteenpäin. 

Ja vaikka mitä tulisi vastaan, Hulttis ei luovuta koskaan!