Rikottu luottamus

 Ei pitäisi koskaan luottaa ihmisiin. 

Olen aivan liian hyväuskoinen, tahdon uskoa ihmisistä hyvää, tahdon luottaa, mutta kerta toisensa jälkeen luottamukseni on petetty. 

Tulee puukkoa selkään eri suunnilta. 

Se on kuin isku vasten kasvoja.

Eikä siihen totu.

Sitä alkaa miettiä, onko mitään järkeä luottaa keneenkään. 

Onko edes olemassa aitoa ystävyyttä, vai törmäänkö minä vain ihmisiin, jotka eivät ole kykeneväisiä aitoon ystävyyteen? 

Ihmisiin, jotka eivät osaa pitää luottamuksellisia asioita omana tietonaan. 

Ihmisiin, joille vastavuoroisuus on täysin vieras asia.

Ihmisiin, jotka aina vain ottavat, mutta eivät osaa antaa. 

Ihmisiin, jotka eivät ole luottamuksen arvoisia.

 

Kun vastavuoroisuus puuttuu, kyse ei ole ystävyydestä. Vastavuoroisuus on ystävyyden elinehto. Jos sitä ei ole, ei ole aitoa ystävyyttä.

Kun vastavuoroisuus puuttuu, ihminen käyttää väkisinkin toista hyväkseen ja uuvuttaa toisen. Hän kyllä mielellään ottaa, mutta ei osaa antaa takaisin. Hän imee toisen kuiviin kuin vampyyri. Toinen alkaa voida yhä vain huonommin, mitä pidempään vastavuoroisuus puuttuu. Ottajalla on kaikki hyvin, hänhän saa niin paljon toiselta. Mutta antaja kärsii jatkuvasta vaille jäämisestä ja emotionaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka hän kuinka antaa, hän ei saa mitään takaisin ja niinpä antaja uupuu ja alkaa kokea katkeruutta ja vihaa. Kukapa ei kokisi niin tuollaisessa tilanteessa? 

Vastavuoroisuuden puuttuminen tekee ystävyydestä sairaan. Sellainen ystävyys on aidon ystävyyden irvikuva. 

Kun luottamus on rikottu, silloin myös ystävyys on rikottu. Ystävyyttä ei voi olla ilman luottamusta. Jos ystävä pettää luottamuksen, se on hyvin vakava asia. 

Onko sellainen edes aito ystävä, joka pettää toisen luottamuksen?

Onko sellainen aito ystävä, joka käyttää toista emotionaalisesti hyväkseen?

Onko sellainen aito ystävä, joka uuvuttaa toisen eikä kykene vastavuoroisuuteen?

Onko sellainen aito ystävä, joka menee puhumaan toisen yksityisasioista muille, vaikka on luvannut olla niistä puhumatta?

Koen olevani täysi ääliö, kun olen mennyt luottamaan ylipäätään keneenkään, koska yhä uudestaan luottamukseni on rikottu. Se on rikottu jopa sellaisten taholta, joista luuli, että he olisivat olleet luotettavia. Olen niin pettynyt ja vihainen. Samalla häpeän omaa hölmöyttäni. Ihmisiin ei vaan kerta kaikkiaan voi näköjään luottaa. 

Koen olevani idiootti myös siksi, että olen tukenut, auttanut, kuunnellut, kannustanut ja rohkaissut toisia, mutta kun itse olisin näitä tarvinnut, olenkin jäänyt yksin. Olen tullut useita kertoja ohitetuksi, kun olen yrittänyt ilmaista näitä tarpeita. Ja silti minä hölmö olen jatkanut toisten tukemista, auttamista, kuuntelemista, kannustamista ja rohkaisemista. Olen kuin mikäkin ääliö antanut käyttää itseäni hyväksi. Olen toivonut kuin mikäkin hyväuskoinen hölmö, että toinenkin kykenisi samaan, mutta olen joutunut pettymään yhä uudestaan. Lopulta mitta tuli täyteen ja voimatkin loppuivat. Eikä ihme. Niinpä minä aloin sulkeutua ja vetäydyin kuoreeni. Aloin kokea vihaa ja kaunaa. Ja koska minua haavoitettiin, jouduin piilottamaan myös herkkyyteni. Vetäydyin ja sulkeuduin. En halunnut enää tehdä näitä asioita niille, jotka eivät kykene samaan. Aloin vältellä sellaisten seuraa, jotka vievät minulta kaikki voimat. Se oli tehtävä, koska minun oli suojeltava itseäni haavoittavalta toiminnalta. 

Teoilla on seuraukset. 

Kun haavoittaa toista, sillä on seurauksia. 

Kuten se, ettei enää voi hyvin toisen seurassa. Ei pysty olemaan vapautunut eikä oma herkkä ja aito itsensä haavoittajan seurassa. On pakko suojautua. 

Ja se, ettei voi luottaa toiseen. Koska toinen on käyttänyt emotionaalisesti hyväkseen, sellaista on vaikea pitää aitona ystävänä. 

Ja se, että joutuu ottamaan etäisyyttä toiseen niin henkisesti kuin fyysisestikin, ettei tulisi lisää haavoja eikä menettäisi voimiaan. Alkaa vältellä niitä, jotka vievät kaikki voimatkin mennessään.

Ja se, että alkaa suhtautua kyynisesti haavoittajaan. Omalla toiminnallaan hän on antanut itsestään hyvin ikävän kuvan. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. 

Ja se, että joutuu olemaan varuillaan haavoittajan seurassa, koska suhde ei ole terve. On vaikea iloita ystävyydestä, josta puuttuu vastavuoroisuus. 

Ja se, ettei enää uskalla puhua luottamuksellisesti sellaisten kanssa, jotka ovat pettäneet luottamuksen. Joutuu varomaan sanojaan. Toisen juoruilu myös suututtaa. Aiheestakin suututtaa, kun toinen menee levittämään arkaluontoisia yksityisasioita omien tulkintojensa kanssa eteenpäin. Vaikka oli sitoutunut lupauksella vaitioloon.

Ja se, että kokee vihaa ja kaunaa haavoittavan toiminnan johdosta. Alkaa katua olleensa toisen tukena kun itse on tullut ohitetuksi yhä uudestaan. Sitä on vihainen myös itselleen, kun on antanut itsestään uuvuksiin asti, vaikka tietää, ettei toinen kykene vastavuoroisesti samaan. 

Ja tämä kaikki on täysin luonnollista. On luonnollista reagoida näin kaltoinkohteluun.

Joka satuttaa toista, kestäköön myös seuraukset.

 

Lopuksi:

Onneksi on niitäkin, jotka kykenevät vastavuoroisuuteen. Olen kiitollinen ja iloinen heistä kaikista! Ilman heitä en selviäisi. On ollut tervehdyttävää päästä sellaiseen seuraan, jossa vastavuoroisuus toimii ja minua arvostetaan aidosti eikä vain itsekkäiden halujen pohjalta. Myös lahjojani arvostetaan ja saan heiltä paljon rohkaisua ja kannustusta lahjojeni käyttöön. Heidän kanssaan jaksan keskustella ja kuunnella, koska tulen itsekin kuulluksi. He pitävät minua paikan aarteena ja kokevat jo pelkän läsnäoloni antavan heille inspiraatiota. On ilo nähdä, kuinka he iloitsevat seurastani ja arvostavat minua niin paljon, etteivät halua vain ottaa vaan myös antaa. Heistä iloitsen suuresti. Heidän kanssaan vastavuoroisuus toimii ja olen siitä valtavan iloinen!