Kirjoittamisen vaikeus

Kirjoittaminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut lapsuuden tapahtumista, koulukiusaamisesta ym, ja edennyt jo ensimmäiseen huumekokeiluun ja sitä seuranneeseen seksuaalisen hyväksikäytön alkuun. Uskon, että näihinkin juttuihin tulee vielä lisää tekstiä. Vähän väliä mieleen tulee uusia muistoja, muistoja, jotka ovat olleet pimennossa vuosikausia. Tämä projekti todella on osa toipumisprosessiani. Saan muistoni takaisin!

Vaikka kirjan kirjoittaminen on vaikeaa, se on myös samalla todella kiinnostavaa. Olen saanut monia kadonneita muistoja takaisin jo nyt. Saa nähdä mitä kaikkea vielä tulee esiin unohduksen merestä. Osa muistoista on olleet hiton rankkoja ja vaikeita. Olen oireillut eri tavoin kirjoittamisen seurauksena. Esim viime viikolla en uskaltanut mennä avaamaan ovea kun siihen koputettiin. Jäädyin paikalleni kun koputus kuului. En pystynyt arvaamaan kuka siellä oli, enkä uskaltanut edes mennä katsomaan. Jäädyin vain paikalleni. Ja sama toistui useita kertoja. Neljännellä koputuskerralla laitoin miehelleni viestin: 

"Ootko mun oven takana? Joku on käynyt siellä useita kertoja enkä uskalla mennä avaamaan"

Lopulta tajusin, että se oli mieheni, koska hän huusi minua postilaatikosta. Vähänkö nolotti mennä avaamaan! :D Hän onneksi oli tajunnut, että nyt Jennalla on taas joku juttu meneillään, jokin oli vialla. PTSD-oireilua taas kerran. Ja hän ymmärsi, kun kerroin. Saatiin aika hyvät naurut asiasta. Yleensä mä menen ainakin katsomaan, kuka oven takana on, mutta tällä kertaa en uskaltanut liikahtaakaan. Se oli aika huvittavaa, vaikka mieheni joutuikin keksimään keinoja ajan viettämiseen. Hän oli unohtanut puhelimensa asunnolleen, joten ei saanut minuun yhteyttä. Onneksi hän sitten huusi minua postiluukun kautta. Muuten sama olisi saattanut jatkua koko loppupäivän. 

Ihmettelin itsekin käyttäytymistäni. En yleensä toimi näin. Asiaa miettiessäni tajusin, että tämä saattaa liittyä kirjoittamisprojektiini. Olin kirjoittanut kahtena edellisenä päivänä ja myös kyseisenä päivänä, ja jotenkin vaikutti siltä, että tämä oireilu liittyi kirjoittamisprojektiin ja siitä esiin nousseisiin tunteisiin.

Olen kirjoittanut aika ahkerasti, vaikka se onkin haastavaa. Haasteet ovat ihan jees. Mutta ne muistot ja tunteet... En tiedä kuinka suhtautua. Monenlaisia muistoja ja tunteita on noussut esiin, ja olen aika yksin niiden kanssa. Ei ole ketään, kenen kanssa voisin jutella kirjoitusprojektistani ja käsitellä projektia ja siitä nousseita fiiliksiä. Olen kyllä yrittänyt puhua, mutta minut on ohitettu kerta toisensa jälkeen. Vaikka olen itse tukenut ja kannustanut toista hänen kirjoitustyössään ja vatvonut uupumukseen asti hänen projektiaan, jään silti yksin omassa kirjoitustyössäni. Vaikka hän lupasi oman työnsä aikana tukea minua sitten kun minä kirjoitan, silti vastavuoroisuus ei toimi. Vaikka hän väittää muille kovaan ääneen tukevansa ja kannustavansa minua, hän ei tee niin. Olen yrittänyt useita kertoja puhua hänen kanssaan omasta projektistani, mutta yhä uudestaan minut on hiljennetty sanomalla jotain itsestäänselvyyksiä, kuten "Sä pystyt siihen" tai "Vaikka se on vaikeaa, teet tärkeää työtä" ja sitten asia onkin siirtynyt hänen kirjoitusjuttuihinsa. Joka kerta, kun yritän puhua projektistani, asia siirretäänkin hänen projekteihinsa. Toistuvasti on käynyt näin. Viimeksi tänä aamuna. 

Yritin kertoa kirjaprojektista ja siitä esiin nousseista tunteista, mainitsin jopa sen kovan yksinäisyyden, jota koen. Ja silti hän ohitti minut kylmästi. Sanoi jotain tällaista: "Vaikka se on vaikeaa, teet silti tärkeää työtä", ja äänikin kuulosti ihan erilaiselta, kylmältä.. Ja sitten hän jo siirsikin aiheen omaan kirjoitusprojektiinsa! Tuosta vain ohitti jälleen kerran minut. Joka kerta kun olen yrittänyt jakaa tätä asiaa hänen kanssaan, hän on ohittanut minut ja vaihtanut aiheen omiin juttuihinsa. Se alentaa minua ja on häpeällistä. En kehtaisi itse toimia noin kaveria kohtaan. Saati sitten ystävää. 

Tuo jatkuva ohittaminen on turhauttavaa, koska se vain toistuu ja toistuu. Se ei siis voi olla mikään vahinko. Tänä aamunakin näin, että ohittaminen tapahtui tietoisesti. On kuin vain hänen projekteillaan on merkitystä, ei minun. Minut voi kyllä hylätä olemaan yksin oman työni kanssa, mutta minun olisi tuettava ja kannustettava häntä hänen työssään. Ei se mene niin. Yksipuolinen tukeminen tukahduttaa sen, joka tukee. Jos vastavuoroisuus puuttuu, homma ei toimi. Siinä häviää itseltäkin mielenkiinto toisen asioihin, kun joutuu jatkuvasti kokemaan Kylmän Ohituksen. Sitä se on ollut. Se alkoi, kun aloin kirjoittamaan. Ja se vain jatkuu ja jatkuu ja yhä toistuessaan lyttää minut maan rakoon, ilmaisee, ettei minulla ole arvoa eikä merkitystä, eikä minun kirjoittamisprojektilla ole arvoa eikä merkitystä. Eihän se edes kiinnosta, koska hän toistuvasti ohittaa minut! Tosi reilua toimintaa. Vaikka annoin hänelle kaiken tukeni, kun hän sitä tarvitsi, tässä on tulos.. Kiittämättömyys on maailman palkka. Näköjään. 

 Ehkä hän kokee minun työni olevan jokin uhka hänen työlleen, ikään kuin kirjan kirjoittaminen olisi hänen yksinoikeutensa. Lisäksi toistuva ohittaminen lyttää minut maahan. Se mitätöi arvoni ihmisenä sekä työni arvon. Se saa myös miettimään, oliko minun tukeni hänelle turhaa? Arvostiko hän sitä todella? Ilmeisesti oli itsestäänselvyys, että kyllähän Hulttis tukee ja kannustaa (vaikka palaa loppuun aina välillä ja vaikka sillä on vaikeaa), mutta kun osat vaihtuvat, Hulttista ei tarvitse tukea ja kannustaa. Hulttis voidaan ohittaa. Hulttiksen voi jättää yksin. Kyllä Hulttis pystyy siihen. Kyllä se siitä yksinkin selviää. Vaikka olen tukenut häntä koko hänen projektinsa ajan, minä jään yksin omassa työssäni. En voi odottaa hänen tukeaan, se on tullut selväksi. Niin monta kertaa minut on jo ohitettu. Koen valtavaa yksinäisyyttä ja surua asian vuoksi.

Silti minä kirjoitan. Olen kirjoittanut nyt kolmena peräkkäisenä päivänä. Eilen illalla kirjoittamisen jälkeen koin voimakasta surua ja kaipasin lohdutusta. Yksinäisyys vyöryi niskaani, samoin kirjoittamisesta esiin nousseet massiiviset tunteet. En tiedä kuinka niitä käsittelisin. Itku tuli. Koin niin voimakasta yksinäisyyttä, että vapisin. On vaikeaa selvitä yksin tästä kaikesta. Pelkään, että jään vielä jumiin. Koen jo nyt itseni huonoksi jatkuvan ohittamisen takia, koen, että on väärin, että kirjoitan. On ahdistavaa kohdata vaikeita muistoja yksin. On ahdistavaa käsitellä niitä yksin. On ahdistavaa, kun yritän puhua niistä, ja minut vain ohitetaan. On kuin minua rangaistaisi työstäni. Vaikka enhän minä ole mikään uhka! En edes kirjoita samasta aihepiiristä. Kirjoitan omasta v***n elämästäni, eikä se ole millään tavalla uhka, eikä vääryys. Ja silti jään yksin. Ja minä hemmetti vieköön sitten olen yksin ja teen työni yksin. Vastavuoroinen tuki on turha toivo.

Muistui mieleen yksi uni, jonka näin. Olin siinä hukkumassa papereiden sekaan jossain isossa laatikossa. Huusin apuun ystävääni, mutta hän vain seisoi välinpitämättömän näköisenä vähän matkan päässä. Eikä tullut auttamaan, vaikka minä olin auttanut häntä aiemmin. Niinpä minä hukuin papreiden sekaan, upposin syvälle niihin ja sukelsin. Lopulta löysin tien ulos paperilaatikosta omin avuin. Se oli pieni kolo syvällä laatikossa. Mahduin ulos juuri ja juuri. Ulos päästyäni olin valtavan helpottunut. Mutta samalla surullinen ja hämmentynyt ystäväni toiminnasta. Näin tämän unen viime vuonna, noin vuosi sitten. Ja nyt ymmärrän sen merkityksen. Paperit ja laatikko, joihin olin hukkumassa ovat kirjoitusporjektini. Ja minä olen jäänyt yksin sen kanssa. Vastavuoroisuus: no change!

Shit happens.