Kirjaprojekti on alkanut!

 Hulttiksella on hyviä uutisia! 

Aloin viime  viikolla kirjoittamaan kirjaa. 

Omasta elämästäni kirjoitan.

Ja se on hemmetin rankkaa. 

Siitä huolimatta minä kirjoitan

Vihdoinkin sen kirjan!

Jota moni on toivonut,

Jota moni on ehdottanut,

Ja Jota itsekin olen miettinyt

Nyt jo seitsemän vuotta.

Nyt projekti on alkanut. 

Jo oli aikakin. 

Olen huomannut, että vaikka tykkään kirjoittaa, tämän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen vasta lapsuuden ajoissa, ja jo nyt olen kohdannut monia vaikeuksia, kipeitä muistoja ja traumaattista ahdistusta. Kai se kuuluu tähän, ja ehkä tämäkin on yksi osa toipumisprosessiani. 

Vaikka homma on vaikea ja monin paikoin hyvinkin ahdistava, minä teen sen ja hoidan homman tyylillä. 

En tiedä vielä, koska on valmista, en oikein edes osaa sitä ajatella. Se vaatii aikansa ja mä teen sen mielelläni ilman kiirettä. On niin monia muistoja, monia kokemuksia, monia päiväkirjoja, tää blogi... On niin paljon tekstejä eri paikoissa, ja on kuin olisin kasaamassa suurta palapeliä, jonka palaset ovat siellä täällä. 

Aikamoinen työ.

Mutta minä teen sen työn, oli se sitten miten vaikeaa ja tuntui miltä tuntui. Koen vaan olevani aika yksin tän projektin kanssa. En tiedä kenen kanssa voisin käsitellä tätä projektia, sen etenemistä ja siitä esiin nousevia ajatuksia ja fiiliksiä. Ehkä mun on vaan tehtävä tää yksin. Käy se niinkin. Vaikka vaikeaahan se on. 

Mutta minä selviän tästä. Eihän tää ole kuin rankkojen muistojen ja kokemusten kasaamista, eivätkä ne muistot ja kokemukset voi mua enää satuttaa. Ainakaan samalla tavalla kuin silloin kun ne tapahtuivat. Ja jos en tähän pystyisi, mikä kokemusasiantuntija minä olisin? Jos en pystyisi kohtaamaan menneisyyttäni, työni olisi turhaa.

 Silloin, kun olin vielä kokemusasiantuntijakoulutuksessa, silloin tuli kysymys, että mitä tämän jälkeen? Vastaukseni oli: Ehkä koulutuksen jälkeen olisi vihdoinkin aika alkaa kirjoittaa kirjaa. Ja niin minä sitten sen aloitin. Olen prosessoinut mielessäni kirjaa jo seitsemän vuotta, ja koulutuksen jälkeen olisi hyvin aikaa kirjoittamiseen. Silti koen ristiriitaisia fiiliksiä asian suhteen. On vaikeaa tuoda esiin niin henkilökohtaisia asioita, vaikka olenhan minä tehnyt niin tässä blogissakin. Vaikuttaa siltä, että mulla on joku vaikeus kirjan suhteen. Onneksi edes saan tekstiä aikaan! Ja kun olen kirjoittanut, koen helpotusta sen jälkeen. Mutta seuraava ajatus onkin jo siinä, miten paljon mulla onkaan vielä kirjoitettavaa. Ja miten paljon on tuskaa. Onneksi on myös iloa ja hyviä asioita. Olen samalla innoissani ja kauhuissani. 

Ehkä tää kaikki kuuluu asiaan. Ja vaikka ei kuuluisi, se on silti mun projekti ja mun fiilikset. Mä menen eteenpäin, mutta ensin mun on mentävä taaksepäin päästäkseni eteenpäin. On palattava kauas menneisyyteen, etsittävä sieltä olennaiset asiat ja koottava niistä yhtenäinen kokonaisuus. On kohdattava kaikki se tuska, revittävä auki vanhat haavat, kohdattava ne ja käsiteltävä ne hellästi, jotta ne voisivat parantua. Olen aika varma, että tää kirjaprojekti on osa mun toipumisprosessiani. Joten: vaikka välillä onkin vaikeaa, olen hyvällä asialla.  

🤪