Taas olen uuvuksissa ja niin väsynyt, että näen jo uniakin, joissa nukun iltapäivään asti, enkä jaksa herätä millään. Mulle sanotaan: "Kello on jo kolme, ja vielä sä nukut." Ja mä vain ynisen jotain ja... Nukahdan. Nukun taas sikeästi ja pian havahdun taas. Ainiin, piti herätä. Mutta en pääse hereille. En jaksa herärä. Alan huutaa apua. Huudan unissani: "Auttakaa, mä en jaksa millään herätä..." Ja sitten taas nukahdan. Uni tuntuu ahdistavan voimakkaalta. En vaan pääse hereille. Tätä jatkuu siihen asti, kunnes kello soi. Kun kello soi, ajattelen helpottuneena, en sittenkään nukkunut liian pitkään, ja sit herään ja tajuan, että onkin aamu. Ja ei jaksaisi herätä millään. Kauhea kooma päällä yritän repiä itseni ylös sängystä ja onnistun jotenkin.
Ylös nouseminen oli vaikeaa, pukeminen oli vaikeaa, töihin valmistautuminen ja töihin käveleminen oli vaikeaa. Ei meinannut jaksaa kävellä. Eikä meinaa herätä millään vieläkään. Ajatus harhailee ja on vaikeuksia keskittyä. Päässä pyörii ja olen kuin sumussa. Tällä hetkellä elän hyvin hidasta elämää. Ja se on ihan ok. Hyväksyn uupumuksen, hyväksyn väsymyksen ja hyväksyn sen, että olen taas palamassa loppuun. Ehkä jo olenkin finaalissa. Siltä ainakin tuntuu. Hyväksyn myös sen. Hyväksyn myös sen, että olen viime aikoina ollut niin hajamielinen, että unohtelen tärkeitäkin asioita. Unohtelen asioita niin usein, että alan muistuttaa muistisairasta. Sekin on yksi uupumuksen oire. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Niitä on liikaa.
Väsyneenä ei vaan jaksa. Oikein mitään. Ei jaksaisi edes liikkua. Ei jaksaisi olla ja jaksaa. Ja silti muut pakottaa jaksamaan. Pitää jaksaa olla läsnä. Pitää jaksaa kuunnella toisten asioita. Pitää jaksaa vatvoa ongelmia ja keskustella. Pitää jaksaa olla tuntikausia ihmisten seurassa, vaikka haluaisi vain vetäytyä omiin oloihin lepäämään. Pitää jaksaa juosta siellä täällä. Pitää jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Pitää jaksaa olla se SuperJenna, joka kestää kaiken eikä koskaan hajoa tai osoita uupumisen merkkejä.
Mutta mä en ole mikään SuperJenna! Mä olen ihan tavallinen Jenna, joka on niin rikki, ettei sen voimavarat riitä kaikkeen ja se uupuu vähän väliä. Olen ollut viime aikoina valtavan stressin alla sen stalkkerin takia ja muiden huolien takia. Onneksi olen nyt saanut olla rauhassa stalkkerilta, mutta silti vaikeuksia riittää. Itsellä ja toisilla. Otan toistenkin vaikeudet huolehdittavakseni, vatvon ja murehdin niitä, ja sitten väsyn, kun voimat ei riittäisi omienkaan vaikeuksien kantamiseen. Usein jään itse taka-alalle omien vaikeuksieni kanssa. Kannan toisten huolia, mutta jään yksin omien huolieni kanssa. Kannan sitten moninkertaista huolikuormaa, enkä jaksa kantaa sitä yksin. Taas olen The Grande Finalen partaalla. Ja kun näin käy, minuun suhtaudutaan usein alentuvasti. Se ärsyttää.
Ihan kuin minua pitäisi kohdella silkkihansikkain ja olla muutenkin varovainen mun seurassa, etten vain rasitu liikaa tai hajoa palasiksi kuin joku posliininukke. Eikö minuun voisi suhtautua kuin ihmiseen? Jokainen väsyy joskus, ei sen takia tarvitse kohdella toista alentuvasti. Sellainen kohtelu vain lisää ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka en ole. Jokainen väsyy joskus. On täysin inhimillistä palaa loppuun. Ei sitä tarvitse toisten pelätä. Kun mä palan loppuun, teen senkin tyylillä.
Jotenkin tuntuu, että jos otan aikaa lepoon, se olisi jotenkin väärin. Ikään kuin olisi liian itsekästä pitää huolta jaksamisestaan. Vaikka eihän se ole niin. Jos en voi itse hyvin, en voi auttaa toisia. Jos en voi levätä, enhän minä jaksa silloin olla muidenkaan seurassa. Jos en huolehdi hyvinvoinnistani, ei minusta ole iloa toisille. Mikä minua siis vaivaa, kun koen oman ajan ja lepäämisen jotenkin vääräksi? Ikään kuin se olisi pois muilta. Koen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että tarvitsen omaa aikaa jaksaakseni olla toisten kanssa. Ehkä se johtuu siitä, kun mua on syyllistetty asiasta niin paljon. Vaikka ei nyt viime aikoina. Silti se on jäänyt minuun vaikuttamaan ikävästi. Miten pääsen siitä eroon? Ei harmainta aavistusta.
Usein käy myös niin, että jos onnistun ottamaan aikaa lepoon, just silloin tapahtuu jotain, mikä estää lepäämisen. Tulee joku paskamyrsky just ihan väärään aikaan. Yritä siinä sitten levätä. Tätäkin on tapahtunut jo niin usein, että olen alkanut melkein pelätä ajan ottamista lepoon, kun just silloin tapahtuu jotain ikävää tavalla tai toisella. Toistuvasti. Paskamyrskyjä tulee juuri silloin, kun tarvitsisin lepoa ja olen jo varannut siihen aikaa. Joten se siitä levosta! Ja niin stressi vain lisääntyy ja kertyy. Kunnes tulee The Grande Finale. Silloin ei enää jaksa välittää mistään. Koska ei ole enää voimia.
Tätä menoa varmaan kuolen ennen aikojaan. Toisaalta olisin siitä hyvin helpottunut. Toisaalta mulla taitaa olla täällä vielä tehtävää. Jatkuva ja pitkäkestoinen stressi on myrkkyä elimistölle ja voi johtaa jopa kuolemaan. Ja kuinka kauan minulla on kestänyt stressiä? En osaa edes laskea aikaa, sitä on jatkunut vuosia. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kuitenkin ihan liikaa. Post-traumaattinen stressi on hyvin pahalaatuista ja kuluttavaa. Siihen stressiin liittyy valtava traumojen kasautuma, joka tekee siitä pahempaa kuin ns "tavallinen" stressi, joka on haitallista sekin pitkään jatkuessaan. Elämä PTSD:n kanssa ei ole helppoa. Siihen liittyy myös tämä minun taipumus palaa loppuun vähän väliä. Traumaattiset olot ovat vieneet viimeisetkin voimavarat, ja vaikka kuinka työstän traumojani, en saa lisää voimavaroja. Viimeksi paloin loppuun syksyn loppupuolella. Ja nyt taas. Onneksi en pala enää ihan niin usein loppuun kuin pari vuotta sitten. Jotain edistystä siis on tapahtunut, vaikkakin armottoman hitaasti.
Pääasia on, että edistystä edes tapahtuu. Olen siitä kiitollinen. Toipuminen ja kasvu on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Vaikka välillä palankin loppuun. Jostain luin, että loppuunpalaminen on vain uusi alku, uusi mahdollisuus. Mihin? No minun tapauksessa se on tietenkin alku seuraavaan loppuunpalamiseen. :D
Tällaista tää vaan välillä on. Silti Hulttis ei lannistu, ei luovuta eikä anna periksi. Hulttis tekee parhaansa toipuakseen. Ja lepää aina kun se vain on mahdollista. Jos se ei onnistu, ja Hulttis flippaa, sitten Hulttis flippaa aidosti ja tyylillä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti