Vanha Jenna |--[████]>---

 

 

Moro taas! Kävin pitkästä aikaa Irc-Galleriassa katsomassa vanhaa profiiliani [Destroyer]. Kaikenlaista nousi mieleen kuvia katsellessani ja niitä tallentaessani. Voimakkain tunne oli järkytys ja kauhistus. Olen ollut hiton huonossa kunnossa silloin joskus aikoinaan. Järkytyksestä huolimatta kävin koko profiilin läpi ja tallensin kuvia Vanhasta Jennasta tulevaa kirjaani varten. Ajattelin, että voisin laittaa tännekin joitain kuvia tuosta hullusta narkkarista, joka olin aikoinaan.

Oli se Vanha Jenna aikamoinen öykkäri. Ihan kipee tyyppi. Aina sekaisin keinolla millä hyvänsä. 

"Ihan mitä vaan mikä pärähtää!" "Liinat kiinni kohti kuolemaa." "Se on myöhäistä rykiä, kun on jo mäntä pohjassa." "Kuositus on mun suosistus." Tuollaisia mottoja mulla oli, ja todellakin elin niiden mukaisesti.

En taida olla yhdessäkään kuvassa selvänä... On kauheaa nähdä itsensä tuollaisessa tilassa. En sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin en ihmettele yhtään, miksi minua kauhisteltiin. 

Harrastukset: Opiaateilla onnelliseksi. Subutexia ja vapaasukellusta. Xanoreita ja kuviokelluntaa. Amfetamiinia ja tuulipukulenkille. Kannabista ja kuumia käpyjä. Ekstaasia ja afrikkalaisia tansseja. Sieniä ja videopelejä. Metamfetamiinia ja kukkotappeluja. Silokkeja ja yksisarvisia. Mikä ei tapa, nostaa toleranssia. (Ja katossa se toleranssi olikin.)

Mul ei oo telkkaria. Syön sienii ja katon mattoo. Vedän vauhtii ja kasaan palapelejä. Subulla saan sieluni kukoistamaan. Essoja ja discotansseja. Valvoin vähän liikaa ja nyt vainottaa. Johan oli tyypillä harrastukset!

Tässä kuvassa näkyy vammainen käsi. Meni käsikin halvaantumaan kerran, kun olin liian tutkalla ollessani nukahtanut huonoon asentoon oman käteni päälle. Olen tainnut kertoa siitä täällä aikaisemminkin. Oli kauheaa kun heräsin ja vasen käsi oli halvaantunut. Eka ajatus oli: "Miten mä nyt piikitän?" Mut sit mä tajusin: Osaanhan mä piikittää molemmilla käsillä. xD 

Vammainen käsi pysyi vammaisena puolisen vuotta. Lopulta se onneksi palautui normaaliksi. Jos se olisi jäänyt vammaiseksi, kuinka olisin voinut soittaa sävellyksiäni, joista vielä tykätään paljon? Paljon olisi jäänyt sävellyksiä soittamatta ja tekemättä. Ja ihmisiltä kuulematta. Ajatuskin kauhistuttaa. Olen valtavan kiitollinen, että olen selvinnyt näinkin hyvässä kunnossa tuosta helvetistä!

Kyttäautossa taas. Poliisin vanha tuttu. Ja täydellinen typerys.

Selfieitä kyttäautossa. 

DXM:ää ja saatanallista raamattua. Erikoinen yhdistelmä, mutta toimii! (Kyl oli kipeetä meininkiä!)

Ihan sekaisin jossain päin kaupunkia. Olin tainnut valvoa liikaa ja vetänyt essoja ja piriä jo ties kuinka monetta päivää (ja yötä). 

Kerran riehuin kaverin parvekkeella. Tai ehkä useammankin kerran. Hyvä etten hypännyt sieltä. Joskus taisin yrittää, mutta onneksi joku tuli estämään.

Tosi "hyvässä" kunnossa olin tosiaan... Pelkkä luuranko ja kädessäkin viiltohaavat, joihin meinasin kuolla. Pistojäljistä puhumattakaan...

Valtavat lautaspupillit! Amfetamiinia ja ekstaasia. Vaikka olinkin ihan tutkalla, katseesta kyllä huomaa, etten ollut todellakaan onnellinen. Narkkaaminen EI ollut hauskaa. Se oli yhtä helvettiä.

Ja niin Hulttiosta tuli DXM-robotti. 

Opiaatteja, opiaatteja ja lisää opiaatteja. 

Minipupillit opiaattien käytön seurauksena. Välillä silmät loisti lautasina, välillä taas pupillit olivat neulankärkinä. Lasittunut katse ja sekava pää, ei voi olla huomaamatta, että tuo tyttö vetää...

Helevetin satanisti. Olin tuolloin. Mutta en onneksi enää. Vaikka tyylini onkin edelleen pukeutua mustaan, en ole enää satanisti. Ja tyyliini on tullut myös joitain esteettisiä muutoksia. Asiallisempaan suuntaan. Jopa vanhukset tykkää nykyään mun tyylistä. Olen kuulemma kaunis kuin kukka. Aikaisemmin minua kauhisteltiin, vaan ei onneksi enää!

Ja mitähän hittoa mä tuossakin olen mennyt vetämään? Varmaan oli taas "Sekakäyttö kunniaan!"- päivä, ja niitä päiviä oli todella usein.

Nistiäinen vetää röökiä. Ja pilveä. Polttipa vielä kärpässieniäkin ja ties mitä salviaa ja muuta möyhyä.

Notkut. Ei hajuakaan, mitä taas olen kiskonut, mutta ainakin kama toimii. Huh huh. Nää notkukuvat on kyllä sieltä noloimmasta suunnasta. 

Siinä näkyy taustalla mun piirtämä susi. Joskus piirtelin kamapäissäni ja onnistuin saamaan aikaan ihan jees kuvia. Mutta ei se ole mitään verrattuna tähän nykyiseen taiteiluun, jota harrastan, ja vieläpä selvänä. Paljon parempi näin. On ihan mukava muistaa, milloin on minkäkin kuvan tehnyt, kuin sekoipäissään ihmetellä, että milloinkas minä tuonkin tein.

Jotenkin kylmä katse. Olin tuolloin täynnä vihaa ja raivoa, ja joissakin kuvissa niistä näkyy välähdyksiä. Maksimaalisen megavitutuksen multihuipennus.

Itsesaastutus, perseestä oleminen, mielentilahäiriöt, tutkimuskemikaalit ja salaiittoteoriat olivat tyypillisiä harrastuksiani tuohon aikaan. Eniten arvostin itsesaastutusta.

Ei niillä opiaateilla onnelliseksi tule. Ei tule. Se on vain kemiallinen illuusio, joka kestää aikansa ja haihtuessaan jättää vain kauhean olon, jonka vuoksi sitä on otettava aina vain lisää ja lisää. Sellainen on kaukana onnellisuudesta. Se on aineiden orjuutta. 

Eläimellinen Hulttio hulluuden tilassa. Mitähän sillä on tässäkin mielessään? (En voi muistaa. Olin liian tutkalla. En edes muista, missä kuva on otettu.) Ilmeestä vaan näkee, että jotain kiusaa sillä on taas mielessään.

Pärinä Pore OY ja Lautaspupillien yhdistys. 

Nuori nistiäinen noin 20-vuotiaana. Ja pistojäkiä näkyy.

Amfetamiini-Ekstaasi-Lautaspupillit. Tuima katse ja pistojälkiä kädessä. On vastenmielistä edes nähdä noita jälkiä. Voin pahoin.

Opiaattiautuus tai jotain sen kaltaista. Ainakin opiaatteja on vedetty, mutta autuudesta ei näytä olevan tietoakaan. Eikä ihme. "Sumea katse ja pehmennyt pää, Hulttiksen tässä sä näät..."

Emperorin paita ja lautaspupillit jälleen kerran. Hemmetin piripää!

Neulankärkipupillit opiaateista. Onnellisuudesta ei tietoakaan. Huumeiden avulla on turha etsiä onnellisuutta. Se tuo vain mukanaan helvetillisien aineiden orjuuden, joka ei todellakaan ole ihanaa eikä hauskaa. Hauskaa voi pitää paljon fiksummilla tavoilla ja ihania asioita on paljon enemmän ilman aineita. Aineet eivät tuo onnellisuutta, päinvastoin. En suosittele kenellekään sellaista elämää. Se on helvettiä. Ja sekin on liian lievä sana kuvaamaan sitä kauheutta, mitä huumemaailmassa on. 

Helvetin piripää lautaspupillihullu! 

Ja tässäkin! Piripää, piripää, piripää, vitun idiootti.

ADHD pipo, Dimmu Borgirin paita, subua ja pistojälkiä. Todella surullista katsottavaa. 

Kylmä tyyppi, vaikka käyttäjäkaverit kutsuivatkin mua SymppisSatanistiksi. 

Ja olinhan minä symppis tuolloinkin. Olen aina ollut, siitä ei pääse mihinkään. 

Mutta mun oli pakko piiloutua kylmän ja kovan narkkarin kuoren sisään. Muuten en olisi selvinnyt siinä maailmassa. Vain läheisimmät kaverit pääsivät näkemään minun symppis-puoleni ja herkkyyteni. 

Hitto noita pistojälkiä. Voin taas pahoin. Onneksi tuon ajan kamerat eivät olleet yhtä tarkkoja kuin nykyään, mutta siitä huolimatta pistojäljet ovat nähtävissä molemmissa käsissä.

Masentunut ja yksinäinen mummonpotkijanarkkari. En onneksi potkinut mummoja, mulla on aina ollut myötätunto ja kunnioitus vanhuksia kohtaan. Mutta masentunut narkkari olin kyllä.

"OMG taivaalta tippuu nappeja!" oli tämän kuvan kuvateksti. 

Siinä on Bandidosin support-paita sekavan Hulttion päällä. Ja Dark Funeralin lippu taustalla. 

Hemmetin puolinotku-notku. Sekakäyttöä ilmiselvästi.

PiriPrinsessa Jenna Isa Mirella. Kannattaa pysyä kaukana, se saattaa puraista ja repiä korvatkin päästä... jos sille päälle sattuu.

Amfetamiinin voimilla jaksoi valvoa vaikka kuinka pitkään. Mutta sitten alkoi psykoosit paukkua ja homma meni entistäkin hullummaksi. Olen kirjoittanut mun tulevaan kirjaan jo useammasta amfetamiinipsykoosista, muunmuassa. Niitä kirjoittaessani olen saanut nauraa, vaikka ne olikin kauheita tilanteita silloin kun ne tapahtui. Mutta jälkeenpäin niistä löytyy huvittavia puolia. En silti halua kokea enää yhtäkään piripsykoosia, enkä varmasti tule kokemaankaan, koska en enää narkkaa. Ellen sitten retkahda. Ei, en tahdo retkahtaa!

PiriPrinsessalla lautaspupillit loistaa... Niissä on nähtävissä kylmää intoa, joka ei tiedä, mihin suuntautuisi, ja niinpä homma menee yhdeksi säätämiseksi, on monta rautaa tulessa, tekemistä riittää ja suu käy koko ajan ja juttua riittää...

Helevetinmoinen hullunkiilto silmissä! Iiik! Hullu! Varokaa! Se hyökkää!

Vihamielinen PiriPrinsessa. Välillä viha meinasi päästä valloilleen ja silloin oli usein käydä huonosti. Hulttiksen viha ei ollut tuolloinkaan leikin asia. Eikä taida olla vieläkään. Pelkään itsekin omaa vihaani, joka aika ajoin tulee esiin (onneksi lievempänä kuin ennen) kun traumat palaavat mieleen tai jokin triggeröi mun haavoja. Onneksi en ole enää sellainen raivopää kuin ennen. En ole saanut enää yhtäkään raivokohtausta 8 vuoteen! Raivarit jäivät pois, kun sain ADHD-lääkityksen. Ja se on valtava helpotus.

Kummajainen lautaspupilli piripää nistiäinen pöpökki piu piikkiJenna raivonarkkari.

Hyi helv... noita pistojälkiä! Ja hyi tuota murhanhimoista katsetta! Metamfetamiinia ja hemmetin kovia ekstaasinappuloita piikitettynä jo ties kuinka monetta päivää...

Metamfetamiini-Ekstaasi-Lautaspupillit ne vasta ovatkin isot ja loistavat! Näyttää kuin silmät olisi kokonaan mustat. Hui hitto miten kovaa se kama oli silloin... Muistan, kuinka pelkäsin jokaisella piikillä, että lähteekö henki, ja toisaalta toivoin, että lähtee, toisaalta taas en, koska halusin vetää sitä vielä lisää. 

Pist pist pistojäljet hyi hitto. Mutta ei tää vielä mitään, pahempaa on luvassa... 

Molemmat kädet tykitetty täyteen reikiä. Taipeet, ranteet, kämmenselät, sormet... Jaloista puhumattakaan. Voin pahoin kun katson noita jälkiä, ja mun käsissä alkaa tuntua sellainen vastenmielinen kutina vanhojen pistoarpien kohdilla. Hyi! Saan väristyksiä ja aloin juurikin vapisemaan... 

Hyi hyi hyi! Oksettaa... On inhottavaa nähdä omat kädet tuossa kunnossa. Hyi helvetti vieköön! Voin todella pahoin.

Ja tässä vielä muka tyytyväinen opiaattionnellisuuden ilmentymä. Huh huh! Oli hiton rankkaa käydä läpi nää kuvat. Vieläkin vapisen ja koen pahoinvointia. Mutta on vaan hyvä, että nää nistikuvat herättää minussa vastenmielisyyttä. Se vastenmielisyys suojelee mua. Enpähän ainakaan tahdo palata enää tuohon entiseen elämään. Vaikka Vanha Jenna välillä repii ja riuhtoo, en anna sille enää valtaa. 

Olen valtavan kiitollinen, että olen tässä, nyt, muuttuneena, omana aitona itsenäni. Sain kasvaa ulos narkkarin kuoresta ja tulla omaksi aidoksi ja oudoksi itsekseni. Sain tulla taiteilijaksi, vieläpä monilahjakkaaksi sellaiseksi. En olisi ikinä osannut aavistaa, että näin voisi käydä. Luulin kuolevani huumemaailmaan, mutta minä selvisin sieltä hengissä. Olen kiitollinen.'

Vaikka välillä koenkin melkein syyllisyyttä siitä, että minä selvisin sieltä ja todella moni muu kuoli sinne. Tosi moni hyvä tyyppi meni kuolemaan, ja taas ne kuolleet käyttäjäkaverit kummittelee mun mielessä. On jälleen se aika vuodesta, kun on aika surra kuolleita käyttäjäkavereita. Tuntuu melkein epäreilulta, että minä, joka halusin eniten kuolla, selvisin sieltä, ja ne muut menivät kuolemaan ja moni jäi sinne odottamaan kuolemaa. Kyselen usein tätä "Miksi?"- kysymystä, johon en kuitenkaan tule saamaan vastausta. Siksi on turhaa kysyä miksi, koska siihen ei aina ole vastausta. Niin vain kävi, eikä sille voi mitään. 

Mutta vaikka vajoankin välillä syviin vesiin ja surun syövereihin, olen silti erittäin kiitollinen. Kiitollinen tästä uudesta elämästä ja kiitollinen jopa siitä vanhasta elämästä, koska sekään ei ollut turhaa. Koska olen itse kärsinyt, voin olla tukena niille, jotka kärsivät. Se on mun tehtävä ja tahdon tehdä sen tyylillä ja uskollisesti. 

 

Hulttis palaa taas asiaan!

The Grande Finale virus attack

 The Grande Finale on täällä taas. Se saapui hiljaa ja salakavalasti kuin mikäkin tietokonevirus. Ja nyt prosessori käy ylikierroksilla, muistiasema temppuilee, datan siirto takkuilee, kone sammuu itsekseen vähän väliä ja jumittaa ja sekoilee kunnes kone hajoaa. Ja niin kipinät lentää ja savu nousee. Voi tätä elämää...

Näen unia, joissa herätyskello soi ja pitäisi herätä ja lähteä töihin. Mutta en jaksa. En jaksa millään herätä. Sammutan herätyksen (mikä ei ole lainkaan tapaistani) ja käyn takaisin nukkumaan, vaikka tiedän, että olisi mentävä töihin. Ei vaan jaksa nousta kun väsyttää niin vietävästi. Ja kun oikeasti herään, en millään jaksaisi herätä ja tekisi mieli tehdä niin kuin unessa. Mutta väkisin vääntäydyn hereille ja lähden töihin kauheassa aamukoomassa. Uni ei virkistä, vaikka nukkuisin kuinka. Unissa toistuu uupumukseen viittaavat ilmiöt, kuten lauseet: "En jaksa.", "Väsyttää", "Mun voimat ei riitä", "Väsyttää ihan kaikki", "Antakaa mun olla, haluan vain kadota pois" ja niin edelleen. On hassua, kun on uuvuksissa unissaankin ja vielä valittaa siitä. Ja hereillä olo se vasta uuvuttavaa onkin. Pitäisi jaksaa käydä töissä ja olla läsnä ja jaksaa jutella ja tehdä töitä ja vaikka mitä. Pitäisi jaksaa vielä kävellä töistä poiskin ja hoitaa asioita. Kaupassa pitäisi käydä (jo pelkkä ajatus ahdistaa ja saa sykkeen kohoamaan), mitä olen vältellyt jo monta päivää. Mutta nyt on pakko jaksaa mennä kauppaan. Ja se ahdistaa ja aiheuttaa vain lisää stressiä. 

Mun kroppa ja mieli ovat taas kerran ylirasittuneet. Jatkuva ylikuormitus on saanut minut kokemaan kummallisia ilmiöitä. Kuten jos joku puhuu pitkään, puhe menee yli ymmärryksen ja alkaa tuntua siltä, ettei aivojeni kapasiteetti riitä puheen käsittelyyn saati sitten kuunteluun. Se alkaa ärsyttää ja mieleen tulee huuto: "Olkaa hiljaa!" Ei jaksa kuunnella edes puhetta. En, vaikka haluaisin. Enkä meinaa itsekään osata enää puhua. Sekoilen sanoissa ja lauseet pätkii kun unohdan mitä piti sanoa ja sanat menee sekaisin ja kiroilenkin vielä. Turhauttavaa.  Kaipaan vain hiljaisuutta ja rauhaa. Jatkuva meteli ja hälinä ympärilläni aiheuttaa mieleeni sekasorron, jota on vaikea rauhoittaa. Tekisi mieli vain paeta jonnekin piiloon. Olen silti yrittänyt jaksaa kuunnella ja olla läsnä, vaikka se onkin hiton rankkaa. Väsynyt mieli ei jaksa käsitellä asioita samalla tavalla kuten normaalisti. Loppuunpalaneena ei oikein hommat luista, ei mikään meinaa onnistua eikä meinaa jaksaa edes normaaleja asioita. Ja se saa minut kokemaan itseni todella huonoksi ja kelvottomaksi. 

Miksi väsyn niin vähästä? Miksi palan loppuun vähän väliä? Miksei minulla voi olla sellaiset voimavarat kuin toisilla? Miksi muut jaksaa vaikka mitä mutta minä en? Miksi uupumus iskee ennen kuin edes sitä tajuan? Miksi tajuan sen vasta liian myöhään?

Kello kulkee kolme kertaa sekunnissa. Aika ei riitä mihinkään. En pysy ajassa mukana. En jaksa pysyä. Haluaisin vain vetäytyä yksinäisyyteen, lepoon ja rauhaan, jossa voisin vain olla hiljaa rauhassa, yksinäisyydessä, ilman jatkuvia aistiärsykkeitä ja kuormittavia asioita. Ylikuormittuneena ei ole helppoa elää. Ja siksi tarvitsen taas kerran lepoa ja rauhaa. Nyt olen töissä enkä jaksaisi olla täällä enää hetkeäkään. Väsyttää niin vietävästi. Tuntuu että pää räjähtää kappaleiksi. Vaikka tänään on täysin normaali ja rauhallinen työpäivä. Mutta minulle näköjään sekin on liikaa tällä hetkellä. Hemmetin surkea paska! Minusta ei ole mihinkään. Olen elinkelvoton yksilö. The Grande Finale vetää mielen matalaksi. Masentaa ja vituttaa. Ahdistaa ja suututtaa. Oma hemmetin heikkous! Mikä minua vaivaa? Miksi näin käy yhä uudestaan? Loppuuko tämä kierre koskaan? Elänkö loppuelämäni jossain helvetin typerässä ja uuvuttavassa loppuunpalamiskierteessä? Jos niin on, en jaksaisi enkä tahtoisi elää niin. Miksi tämä vain toistuu ja toistuu? Mikä tämän nyt tällä kertaa aiheutti? Taitaa olla tämäkin ihan omaa syytä. Olenko antanut jälleen kerran liikaa itsestäni toisille? Olenko jättänyt itseni huomiotta ollessani toisten tukena? Vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt levätä, miksi silti tuli taas The Grande Finale? Hemmetti vieköön! 

Viime viikolla sain jonkin oudon kohtauksen. Ilmeisesti stressi aiheutti lievän sydänkohtauksen tai jonkin sen tapaisen. Yhtäkkiä tuntui siltä kuin olisin vetänyt överit, pumppu tykytti rinnassa hirveää tahtia ja tuntui, että nyt se tulee rinnasta ulos. Kipu oli kovaa ja tykytys hirveän nopeaa. Päässä pyöri kuin karusellissa ja raajat menivät ihan veltoiksi ja puutuivat. Olin vain siinä ihmeissäni ja ajattelin, että ehkä tää menee ohi kun vaan lepään. Ja jos henki lähtee, niin sitten lähtee. Lepoa kehiin ja katsotaan kuinka käy. (En halunnut soittaa ambulanssia, koska en voi luottaa terveydenhuoltoon, joka ei halua hoitaa edes entistä narkkaria.) Ja niin minä lepäsin. Ja se meni ohi. Mutta sen jälkeen jäi arka tunne rinnan seudulle ja olen tarkkaillut enemmän sydämen toimintaa. Välillä tulee tykytystä voimakkaammin ja helpommin kuin aiemmin. Tää on varmaan seurausta siitä kun joskus pysähtyi sydän huumemaailmassa. En tiedä. Mutta ainakin se meni ohi. Liika stressi rasittaa ja kroppakin siitä muistuttaa. 

Tuntuu että olen heikompi kuin muut, jotenkin viallinen, loppuun kulutettu ja pilalle mennyt yksilö. Eikä ihme tällä taustalla! Olen elänyt suurimman osan elämästäni huumehelvetissä ja väkivallan sekä hyväksikäytön keskellä, joten ei kai se ole ihme, jos tuollaisten kokemusten jälkeen ei ole ihan entisensä. Toisaalta olen selvinnyt yllättävän hyvin, mutta tää uupumuskierre vetää mielen niin maahan, että asioiden positiiviset puolet katoaa näkyvistä. Yritän kaivaa niitä esiin vaikka väkisin ja iloita niistä asioista, jotka on hyvin. Kaiken tuskan ja paskankin keskellä on myös hyviä asioita, edes joitakin. Yritän keskittyä iloitsemaan peikonlehdistä ja taiteen tekemisestä sekä levätä ja ottaa rennosti. Kuten usein olen sanonut: kyllä se siitä! Vaikka mikä olisi, Hulttis ei luovuta. Pahemmastakin olen selvinnyt, ei yksi The Grande Finale minua nujerra! 

Väsyttää

 Väsyttää. Viime yö oli yhtä painajaisten yötä, eikä se katkonainen ja kauhistava uni virkistänyt lainkaan. Taas minua oltiin tappamassa milloin milläkin keinoilla. Ja pakoon en päässyt. Olin suljetussa tilassa tappajan kanssa, joka oli paljon minua vahvempi. Minulla ei siis ollut mitään mahdollisuuksia. 

Kun heräsin yhteen painajaiseen, meni hetki ennen kuin nukahdin. Kun lopulta nukahdin, painajainen jatkui taas. Ja kun heräsin, taas meni hetki nukahtamiseen ja sitten taas jatkui painajainen. Näin meni viime yö. Näen painajaisia usein, eikä ole eka kerta kun näin käy. Väkivaltaa, julmaa väkivaltaa. Jossain vaiheessa vedin huumeitakin, en muista kuin piikittämisen. Aamulla en meinannut millään jaksaa herätä, mutta sain itseni kuitenkin ylös. Siinä ja siinä jaksoin raahautua töihin, ja vaikka matka ei ollut pitkä, mun voimat ei meinannut riittää sinne kävelemiseen. Pääsin kuitenkin perille ja sain jopa kirjoitettua kirjaa pari lukua lisää. Sen jälkeen tein rohkaisevia lauseita sisältäviä julisteita, saadakseni itsekin rohkeutta. Joka kerta kun kirjoitan kirjaa, koen ensin tuskaa, sitten alkaa Flow ja teksti tulee melkein kuin itsestään. Ja kun teksti on valmis, olen helpottunut. Taas pääsin vähän pidemmälle. Ja näköjään väsyneenä pääsin tuplasti pidemmälle kuin yleensä. Yleensä kirjoitan yhden luvun, nyt kirjoitin kaksi.

Näköjään taas vaikeudet saa minut kirjoittamaan. On ollut painetta, uhkaa, stressiä, hätää, huolta, tuskaa ja uupumusta viime aikoina. Tuntuu, että monelta suunnalta tulee vaikeuksia ja alan jo pelätä, etten jaksa. Pitäisi venyä moneen suuntaan samaan aikaan ja se on ihan mahdotonta. Pitäisi myös saada lepoa ja rauhaa, mutta kun aika ei riitä.

Mieleen tulee ajatuksia pakenemisesta ja halusta kadota vain pois. Liika on liikaa. Ja kun samalla pitäisi jaksaa elää normaalisti, tuntuu että olen nurkkaan ahdistettu eikä ole voimia enää oikein mihinkään. Ehkä tää väsymyskin saa asiat näyttämään tavallista vaikeammalta. Olen vaan huolissani, kun en meinaa jaksaa keskittyä keskusteluun ja pitkät keskustelut ovat uuvuttavia. Niiden jälkeen olen ihan finaalissa ja haluaisin kaivautua maan alle piiloon ja levätä edes hetken. Taitaa olla jälleen The Grande Finale tulossa, ellei se ole jo tullut.

Tulkoon sitten perhana, jos on tullakseen! Vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt levätä, silti olen ihan uuvuksissa. Eikä uni virkistä. Eikä lepo näytä auttavan. Levonkin keskellä on ollut usein häiriötekijöitä ja taustalla jatkuva uhka ja painostuksen tunne, kuin musta varjo kaiken yllä. Yritäpä siinä sitten levätä, kun samalla joutuu pelkäämään, koska maailmani romahtaa taas. Kestääkö lattia jalkojeni alla ja säilyykö kaikki ennallaan. Kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. (Varo hyökkääjää...) Siltä ainakin vaikuttaa ja tuntuu. Ei ole hyvä aiheuttaa uhkaa jo valmiiksi särkyneelle. Pienikin uhka muuttuu hetkessä suureksi uhkaksi ja kun uhka on suuri, ja se vielä toistuu, homma menee hyvin hankalaksi. Ei voi enää olla turvallisella mielellä ja luottaa mihinkään. Ja jatkuva varuillaan oleminen on hyvin kuluttavaa. Ollako vaiko eikö olla, turvassa vaiko eikö turvassa, elääkö vaiko eikö elää... 

Olen vaan niin hiton väsynyt. 

Väsynyt jatkuvaan paineeseen.

Väsynyt uhkaan.

Väsynyt antamaan itsestäni liikaa toisille. 

Väsynyt vaikeisiin ihmissuhteisiin.

Väsynyt kaikkiin ongelmiin.

Väsynyt traumoihin.

Väsynyt vaikeuksien toistuvaan vatvomiseen.

Väsynyt olemaan tuki, joka itsekin tarvitsisi tukea. 

Väsynyt kantamaan toisten huolia, omissakin on jo ihan liikaa.

Väsynyt venymään joka suuntaan.

Väsynyt siihen, kun voimat ei riitä.

Väsynyt uupumukseen.

Väsynyt uuvuttaviin keskusteluihin.

Väsynyt olemaan vaatimusten ja odotusten alla, joita en kykene täyttämään. 

Väsynyt olemaan rikkinäinen, traumatisoitunut hajanainen nainen. 

Väsynyt itseeni, väsynyt maailmaan. 

Väsynyt omaan heikkouteeni. 

Väsynyt syömishäiriöön, joka vain pahenee.

Väsynyt olemaan läsnä ja aina tavoitettavissa. 

Väsynyt olemaan ihmisten ilmoilla. 

Väsynyt stressiin ja painajaisiin. 

Väsynyt pelkäämään, koska kaikki romahtaa. 

Väsynyt yrittämään parhaani, koska en näköjään kuitenkaan onnistu. 

Väsynyt mitätöintiin ja vähättelyyn.

Väsynyt täyttämään mittaa, jota en voi täyttää. 

Väsynyt tuskaan ja ahdistukseen. 

Väsynyt sekaviin ja ristiriitaisiin tunteisiin. 

Väsynyt olemaan syyllinen.

Väsynyt toistamaan rikkinäisen ihmissuhteiden toimintamallia. 

Väsynyt olemaan varuillaan. 

Väsynyt kaikkeen vääryyteen. 

Väsynyt omaan riittämättömyyteeni. 

Väsynyt siihen, kun en voi elää aktiivista elämää. 

Väsynyt surkeuteeni. 

Väsynyt The Grande Finaleen.

VÄSYNYT HEMMETTI KAIKKEEN. 

Ainakin siltä tuntuu tällä hetkellä. 

Mutta minä en luovuta. Koskaan. 

Monstera Madness näyttelyn video

 

Tässä tämä nyt on! Vihdoinkin se on valmis. Nyt Monstera Madness näyttely on nähtävissä myös täällä blogissa ja YouTubessa.  

Suurkiitokset kaikille, jotka olivat mukana videon  tekemisessä! Yksin en olisi saanut aikaan tätä. Kiitos Mediapajan tyypeille, jotka jaksoivat ideoida, kuvata ja editoida ja kaiken kaikkiaan tehdä tästä videosta tällaisen! Hulttis kiittää ja kumartaa! 

Tässä on iso kiitos myös kaikille blogin lukijoille! Olkoon tämä video Hulttiksen kiitollisuuden osoitus. Jo yli 2 miljoonaa kertaa tätä blogia on luettu. Erityissuurkiitokset sinulle, joka tätä luet! Arvostan sitä, että tekstejäni luetaan ja olen kiitollinen kaikista kommenteista, joita olen saanut. Kiitos, että olette jaksaneet lukea ja tukea! Ja myös jakaa omia tarinoitanne. On mielenkiintoista saada kuulla teidän lukijoiden asioita ja keskustella niistä. On ollut ilo, kun olemme saaneet molemmin puolin rohkaista toisiamme. Kiitos, että luette ja kommentoitte! Arvostan. 

Hulttis makaa Taideluolan lattialla liikuttuneena ja hokee kuin transsissa: "Kiitos, kiitos , kiitos valtavasti!" 😁 

Lahjat käytössä haavoista huolimatta

Noniin. Nyt ehdin taas kirjoittaa. 

Ja heti menin lukkoon. 

Mikä mua vaivaa?

Pelkäänkö ilmaista itseäni? 

Miksi? 

Ehkä siksi, koska viime aikoina olen saanut iskuja sen vuoksi, kun olen ilmaissut itseäni avoimesti. En enää tiedä, uskallanko olla avoin. Tarkoitukseni ei ole ollut satuttaa, mutta siitä huolimatta minua on satutettu, vaikka olin vilpitön. Vapisin pelosta asiaa sanoessani, ja pelkoni ei ollut aiheeton. Taas tuli isku, puukko suoraan sydämeen. Ja nyt se vaikuttaa jopa kirjoittamiseen. Hemmetti. 

En anna sille valtaa. 

En anna sen turmella minua.

En anna sen estää minua kirjoittamasta.

Minähän perhana vieköön kirjoitan, vaikka saisin kuinka iskuja ja haavoja! 

 

(Kädet vapisee kun aloitan, sydän tykyttää, mutta aloitan siitä huolimatta.)

Eilen oli mukava päivä Käsityöpajalla. Käytiin päivän lopuksi katsomassa Monstera Madness näyttelyä, ja vähänkö kaikki tykkäsi siitä! Moni ihmetteli, kuinka monipuolista ja yksityiskohtaista taidetta olen saanut aikaan, vieläpä yhden vuoden aikana. Havaitsin useita WAU-elämyksiä. Sain paljon hyvää palautetta, ja moni ihmetteli lahjakkuuttani ja paneutumistani aiheeseen, minä mukaan lukien. Ihmettelin itsekin, että kuinka ihmeessä olen saanut aikaan tämän kaiken. Nytkin, kun kirjoitan täällä näyttelytilassa, ihmettelen ja olen kiitollinen. Olen todella kiitollinen kaikista lahjoista, jotka olen saanut! Näyttelyn katsomisen jälkeen soitin työporukalle vielä mun 40. Sävellyksen, ja osa liikuttui kyyneliin asti ja kuulijat tykkäsivät sävellyksestä. Kun sain sävellyksen päätökseen, kaikki olivat ihmeissään. "Oot kyllä todellakin monilahjakkuus! Oot aivan ihana!" Yksikin sanoi. Minä vastasin siihen, että "Olen itsekin ihmeissäni näistä lahjoista ja olen niistä valtavan kiitollinen. En olisi ansainnut yhtäkään näistä lahjoista. Se on pelkkää armoa, että minua on niillä siunattu. Tahdon käyttää lahjojani Jumalan kunniaksi ja ihmisten iloksi." Sävellyksestä sanottiin, että se oli tarina, polku, joka kulki ahdistuksen ja tuskan läpi iloon ja kiitollisuuteen. Ja näin minulle on käynyt ihan oikeastikin. Moni pääsi sisälle mun mielenmaisemiin, ja olenkin usein sanonut, että mun on helpompi kertoa itsestäni ihmisille mun sävellysten kautta. Olen valtavan kiitollinen, että voin ilmaista itseäni näin, musiikin kautta. Kuulijat sanoivat, että sävellykseni kävi tunteisiin ja välitti voimakkaita tunteita. Hulttiksen mielenmaisemia ja fiiliksiä, syvää tuskaa ja voimakasta iloa. Mun sävellyksissä onkin sellaista synkkää iloa, en osaa kuvata sitä paremmin. Niissä on monenlaisia tunteita, monta tarinaa ja monta sävellystä. Niitä vaan tulee, ja todella toivon, että kaikki sävellykseni saataisi talteen, ne raakileetkin, jotka ovat vielä vasta vaiheessa. Nyt alkoi tehdä mieli mennä flyygelin äärelle... En voi mieltäni malttaa, minun on mentävä soittamaan!

 

Soitan flyygeliä.

Omia sävellyksiä.

Eläydyn musiikkiin.

Olen musiikkia.

Soitan tunteella.

Olen musiikin maailmassa.

Alan itsekin itkeä. 

Nautin sävellyksistä. 

Ihmisiä tulee kuuntelemaan.

Hekin nauttivat musiikista. 

Olen kiitollinen ja soitan.

Soitan tunteella ja annan palaa!

Sainhan minä revittyä itseni irti flyygelistä. Soitin ainakin tunnin ajan ja nyt olen palannut. Ihmisiä tuli katsomaan taidetta ja he sanoivat jotain sellaista, että on ihanaa katsella töitä kun noin kaunis musiikki soi taustalla. Välillä kuulin sanoja: "Upeaa", "Kaunista", "Koskettavaa", "Mukavan omalaatuista" ja "Mahtavaa". Jotkut ihmiset jäivät salin yläparvelle kuuntelemaan sävellyksiäni. Hekin kuulostivat päässeen musiikin maailmaan. Välillä kuului nyyhkytystäkin, ilmeisesti sävellykset koskettivat. Itsekin liikutuin niin, että taas tuli itku. Hyvä vaan. Sain purettua paskoja fiiliksiä, iskujen aiheuttamia, turhaa tuskaa, jota en tahdo kantaa mukanani. 

Viime sunnuntain seurakunnan tilaisuus oli jännittävä, ja se meni tosi hyvin. Jenska jänskätti aivan vietävästi, mutta onnistui esityksessään. Rukoilin rohkeutta, ja sain sitä. Uskalsin astua ihmisten eteen omana outona itsenäni ja kun aloin laulaa, paikan ilmapiiri muuttui, ihmiset kuuntelivat lauluani silmät kiinni nauttien. Osa itki, ja näytti, että jokainen oli hyvin liikuttunut laulustani. Näytti kuin Jumala olisi tehnyt työtään ihmisissä laulujeni aikana. Yksikin sanoi, että kun lauloin, Pyhä Henki laskeutui, ja pystyin itsekin laulaessani näkemään, kuinka lauluni virvoittivat kuulijoita. Ääneni toimi erinomaisesti ja muistin kaikki sanat. Uskalsin jopa ottaa katsekontaktia yleisöön! Olin todellakin saanut rohkeutta. Ja sain jälleen kuulla, että olen armoitettu laulaja. Ekan laulun jälkeen sain raikuvat aplodit ja sanoin, että kunnia Jumalalle. Sitten pidin todistuspuheen. En teinnyt mitä sanoa, mutta sain oikeat sanat ja pystyin puhumaan aidosti ja palavasti, omana itsenäni, ja persoonallani oli puheen lisäksi jälleen suuri vaikutus. Kerroin, kuka olen, mistä tulen ja kuinka pelastuin huumehelvetistä ja miten elämäni on muuttunut. En unohtanut mainita myöskään anteeksiannon voimaa, kuinka valtava vaikutus sillä on ollut muutokseeni. Puheen jälkeen lauloin vielä yhden laulun, ja jälleen sama vaikutus ilmeni kuulijoissa. Siinä laulaessani minä ihmettelin, että olenko mä oikeasti tässä ja laulan rohkeasti ihmisten edessä. Seuraava ajatus olikin, että näinhän tän kuuluu mennä, tää on just sitä, mistä tykkään ja mitä haluan tehdä. Annoin palaa ja lauloin koko sydämestäni, voimastani ja Hengessä. Ja olin superkiitollinen koko loppuillan ja seuraavan päivänkin. Sain paljon hyvää palautetta ja ihmiset olivat ihmeissään lahjoistani. Ei tainnut jäädä kukaan kylmäksi. Hulttis hoiti homman aidosti, rohkeasti ja tyylillä! 

Olen niin iloinen, että saan käyttää lahjojani ihmisten iloksi ja Jumalan kunniaksi. Se herättää minussa valtavaa kiitollisuutta, kun lahjoistani on jotain hyötyä ja hyvää toisille. Silloin ne saavat täyttymyksensä. En tahdo käyttää lahjojani vain itseäni varten, vaan nimenomaan toisten iloksi, avuksi ja hyödyksi. Enkä tahdo ylpistyä lahjoistani. En tahdo ylpistyä ja korottaa itseäni toisten yläpuolelle, kuvitella olevani suurikin ihminen (hohhoijaa). En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, itsepetoksen vallassa, kuvitella typerästi olevani muka muita parempi, mikä on v.a.l.h.e.t.t.a! Vaikka minulla on lahjoja, en ole yhtään muita parempi enkä suurempi. Olen samalla viivalla kuin muutkin, ja siinä haluan pysyä! Lahjani valuisivat hukkaan, jos ylpistyisin ja korottaisin itseni toisten yläpuolelle. Minusta tulisi ylimielinen ja kopea, mikä on jo ajatuksenakin vastenmielinen. Eihän mun lahjatkaan enää toimisi samalla tavalla silloin. Pilaisin vain kaiken ylpistymällä, ja siitä Jumala minut varjelkoon.

Uskalsinhan minä ilmaista itseäni alun lukkotilanteesta huolimatta. Menin vaan lukkoon, kun viime aikoina avoimesta ja asiallisesta puheestani on seurannut vain harmia minulle. Vaikka olisin kuinka asiallinen, saan iskuja rehellisen palautteeni seurauksena. Ja se vetää minut lukkoon. Ehkä on niin, että kaikkien kanssa ei ole turvallista olla avoin, eikä kaikkien kanssa voi puhua rehellisesti vaikeista asioista. Mutta en halua, että tämä vaikuttaa mun kirjoittamiseen, eikä muuhunkaan ilmaisuun. Säikähdin, kun menin lukkoon tätä tekstiä aloittaessani. Olen liian herkkä ja kun joku haavoittaa, se sattuu voimakkaammin. Ja aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Aion päästä tästäkin yli enkä anna asian katkeroittaa mieltäni. Sitä myrkkyä en halua! Hassua vaan on, että minä, joka johdatin tyypin pois katkeruudesta, meinaan itse joutua katkeruuden valtaan saman tyypin toiminnan vuoksi. En tahdo upota siihen suohon enää! Aion pysyä anteeksiannossa, tuntui miltä tuntui. Ja vaikka se olisi kuinka vaikeaa, minä pysyn valinnassani, enkä siitä luovu. Pahempaakin on tapahtunut, ja pahempiakin asioita olen antanut anteeksi. Anteeksianto on prosessi, jossa voi mennä oma aikansa. Vaikka tunteet sanoisivat mitä, pysyn tässä valinnassa, pysyn tässä prosessissa, enkä siitä luovu!

2 miljoonaa

 Aivan ihmeellisen käsittämätöntä! Hulttiotytön Blogia on luettu jo yli 2 miljoonaa kertaa! Kiitos, rakkaat lukijani, että olette jaksaneet seurata Hulttiksen elämää ja olette antaneet tukenne tämän traumatisoituneen tyypin taisteluun. Hulttis kiittää ja kumartaa. 

Silloin kun aloitin tän blogin kirjoittamisen, en osannut arvata, kuinka suosittu tästä blogista tulee. Olen vieläkin yllättynyt. Ei ole ollut helppoa laittaa itseään likoon näin ja avautua asioista omalla nimellään. Mutta se raivonarkkari, joka aloitti tän blogin, on saanut muuttua omaksi aidoksi itsekseen näiden vuosien aikana. Valtava muutos on tapahtunut tämän 8 vuoden aikana. Vaikka olenkin se sama Jenna, en kuitenkaan enää ole se nisti, joka veti kamaa kaksin käsin. Olen todella kiitollinen tästä ja helpottunut. Ne lukuisat vuodet huumehelvetissä olivat todellakin yhtä helvettiä. On ihme, että sieltä selvisin. Mutta ne vuodet eivät olleet turhia! Kaikkein rankimmistakin kokemuksista on seurannut jotain hyvää. Ja mulla on aikamoinen tarina kerrottavana. Ilman niitä vuosia en olisi tällainen kuin olen. Saattaisin olla vieläkin pahempi paskiainen, jos en olisi kulkenut sen helvetin läpi ja vieläpä noussut sieltä.

Vaikka ei elämä ole todellakaan ollut helppoa ja ihanaa niiden vuosien jälkeenkään, voin silti sanoa, että olen saanut hyvän elämän. Olen murtautunut ulos narkkarin kuoresta ja olen saanut tulla omaksi aidoksi itsekseni, tällaiseksi omituiseksi luonnonlapseksi, ja vieläpä taiteilijaksi. Lapsuudenhaaveeni on toteutunut. Narkkarista tuli taiteilija. En muista olenko aiemmin täällä kertonut sitä, että halusin jo lapsena tulla taiteilijaksi. Se haave vaan kuoli huumemaailmassa, ja siellä haaveeni oli vain päästä hautaan. Onneksi niin ei käynyt ja sain uuden mahdollisuuden ja uuden elämän, jota en aio heittää hukkaan. Olen löytänyt multitalentismini ja päässyt käyttämään näitä monia lahjoja, joilla minua on siunattu. Olen siitä valtavan iloinen ja kiitollinen. 

Viime viikon perjantaina oli ensimmäinen Perjantai Kristukselle tapahtuma meidän One Way seurakunnassa. Siellä minut rohkaistiin laulamaan. Vapisin ja lauloin omia hengellisiä laulujani, joita olen saanut näiden vuosien aikana. Laulut ovat vain tulleet, alkaneet soida päässä eri tilanteissa, vähän kuin myös sävellykset, mutta näihin säveliin on tullut myös sanoja. Ja niistä on tullut lauluja. Lauloin seurakunnassa pari laulua, ja vähänkö niistä tykättiin. Olin ihmeissäni siitä, miten voimallinen vaikutus niillä oli kuulijoihin. Mulle sanottiin, että olen armoitettu laulaja ja mulla on todella kaunis ja vahva ääni, joka on moniulotteinen. Kuulijat liikuttuivat myös laulujen sanoista. Sanoitukset virvoitti heitä ja he sanoivat, että näissä on todellakin sanomaa, eikä mitään tyhjän hokemista ja saman toistoa. Lauloin kuulemma kauniisti hengessä ja sydämestä. Näitä on saatava enemmän ihmisten kuultavaksi, ja olisi hyvä saada näitä lauluja talteen, äänittää niitä ja saada myös soittajat. Sitä mieltä ovat olleet kaikki, jotka ovat laulujani kuulleet. Ja samaa mieltä olen itsekin. Olisi ihan kauheaa, jos kävisi niin, että kun kuolen, laulut kuolisi mun mukana ja olisi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Sitä en tahdo! Sama koskee mun sävellyksiä. Niistäkin on tykätty valtavasti. 

Lauluni jäivät kuulijoiden mieleen, eikä mennyt aikaakaan, kun minut kutsuttiin laulamaan ja todistamaan Pieksämäen One Way seurakuntaan sunnuntaina 29.1.2023 klo 16.00. Jännittävää! Pääsen taas kertomaan tarinani ihmisille ja laulamaan laulujani. Kun ajattelen sitä, mua alkaa jännittää aivan vietävästi ja samalla olen innoissani. Ihmisten edessä laulaminen on aina pelottanut mua, ja laulaessani vapisen kuin haavanlehti. Olen totaalisessa heikkoudessa, mutta silti lauluillani on ollut väkevä vaikutus kuulijoihin. Ja se ei tule mun omasta voimasta, vaan Jumalan voimasta. Hän on väkevä heikoissa. Jos en lainkaan jännittäisi, en menisi ihmisten eteen puhumaan, saati sitten laulamaan. Jännitys on vain hyvä asia. Tahdon hoitaa homman hyvin, uskollisesti ja tyylillä! Herra minua auttakoon. 

Ollaan nyt tekemässä Mediapajalla videota mun Monstera Madness näyttelystä. Siitä tulee kiitosvideo teille lukijoille. Videon teko on vielä vaiheessa, mutta tänäänkin saatiin kuvattua sitä lisää. Näyttelyssä on aika monta työtä, joten niiden kuvaaminen on vienyt aikaa. Mutta homma edistyy! Pahin on editointivaihe. Editoiminen on ollut mulle aina puuduttavaa ja vaikeaa. Onneksi saan siihen apua. En minä yksin saisi editoitua sitä ollenkaan. Onneksi mun ei tarvitse tehdä sitä yksin. Tänäänkin sain apua töiden kuvaamiseen, ja on just siistiä tehdä porukalla yhteistyötä. Iso kiitos niille, jotka ovat auttaneet! 

Toinen hauska paikka on ollut Käsityöpaja. Siellä on hiton hyvä porukka ja meillä on yhdessä hauskaa, kun tehdään kaikenlaisia käsitöitä ja jutellaan. Pääsee kokeilemaan kaikenlaista ja ensi viikolla on vuorossa makramee. Minä saan toimia ohjaajana ja opetan toisille solmuja. Siistiä! Tästä mulla on jo aiempaakin kokemusta, ja olen saanut jopa nuorison oppimaan makrameeta, ja jopa pojatkin innostuivat kokeilemaan ja oppivat solmut. On hauskaa, miten saan toiset innostumaan omalla innostuksellani. On jännää, miten mun innostus saa muutkin innostumaan. Ja kun vielä rohkaisen siihen päälle, niin hyvin on mennyt.

 Minusta on tullut työpaikoilla ja Taidepiirissä rohkaisija ja innostaja. Taidepiirissäkin iloitaan siitä, kuinka Jenna aina rohkaisee toisia ja arvostaa heidän töitään. Moni on uskaltanut alkaa vapaammin kokeilemaan asioita, kun olen rohkaissut. Samoin moni on ilahtunut, kun olen heitä rohkaissut. Paha mieli on kaikonnut pois ja tilalle on tullut toivoa ja rohkeutta. Moneen kysymykseen on löytynyt vastaus ja tyypit ovat saaneet rohkeutta kohdata ja käsitellä ongelmiaan. Jotenkin tuo rohkaiseminen vaan tulee luonnostaan. Ja jos ei tulisi, ei se olisi aitoa eikä se toimisi. Väkisin en ala rohkaisemaan ketään, enkä väkisin innostu mistään. Rohkaisen, kun se on tullakseen ja innostun, kun innostun. On parempi toimia spontaanisti ja olla aito, kuin yrittää väkisin vääntää jotain ja olla mitä ei ole. Eihän silloin voi hyvin, jos ei voi olla oma aito itsensä. 

Kuka haluaisi elää ahtaassa laatikossa, johon muut ovat toisen ahtaneet? Ahdas laatikko tukahduttaa ja tappaa ihmisen sisältä pikkuhiljaa. Ei uskalla ilmaista itseään vapaasti, joutuu rajoittamaan omaa toimintaansa, elää jatkuvassa pelon ja paineen ilmapiirissä ja joutuu elämään muiden odotusten ja ehtojen mukaan. Ei sellainen ole hyvää elämää, se on valheellista ja ankeaa olemista toisten odotusten orjuudessa.  Toiset sanelee sen, millainen kenenkin kuuluisi olla, ja voi kamala, jos et olekaan sellainen. Tällainen on väärin ja sairasta. Jos ihmiset eivät hyväksy sinua omana aitona itsenään, se on heidän ongelmansa. Jos ei kelpaa omana itsenään, ei tarvitse kelvata! Olisi hulluutta lähteä miellyttämään toisia ja olemaan sellainen kuin toiset haluaa. Siinä joutuu kaventamaan itseään yhä enemmän ja enemmän, kunnes ei ole mitään muuta jäljellä kuin se hemmetin ahdas laatikko ja sisältä kuollut ihmisraunio. Lopulta sitä jo miettii, että kuka minä edes olen. Ahdas laatikko saa ihmisen kadottamaan itsensä, sen aidon itsensä, joka on äärettömän arvokas. Se on todellisen minuuden kuolemaa, joka on todella tuskallista. Kenenkään ei kuuluisi joutua sellaiseen tilanteeseen!

Onneksi ahtaasta laatikosta voi astua ulos ja jos on jo kadottanut todellisen minuutensa, sen voi vielä löytää. Elämä on arvokas matka, jonka aikana voi oppia paljon uutta niin itsestään kuin toisista ja asioista yleensä. Ja kun oppii kuuntelemaan itseään, eikä toisten vaatimuksia siitä, millainen tulisi olla, alkaa löytyä oma tahto ja minuus. Jokainen on arvokas omana itsenään. Ja jokainen voi paremmin, kun saa olla oma itsensä. Kenenkään ei tulisi tunkea toista ahtaaseen laatikkoon. Me ei voida käskeä toisia olemaan sellaisia kuin halutaan. Me kun ei voida muuttaa ketään muuta kuin itseämme. Olisi väärin alkaa muuttamaan toista, ja hallita toista vaatimalla sitä olemaan sellainen kuin itse haluaa. Antaisi toisen olla sellainen kuin on. Ja jos toista ei voi hyväksyä sellaisena kuin hän on, vikoineen ja puutteineen, vika ei ole siinä toisessa vaan itsessä. Jos toiset eivät kelpaa omana itsenään, ihminen tuskin on hyväksynyt edes itseään. Ja siksi ihminen yrittää muuttaa ja hallita toisia. Ihmisen ei kuulu hallita ketään muuta kuin itseään. Ja jos ei hallitse edes itseään, ei toistenkaan hallitsemisesta tule mitään. Meidän ei kuulu hallita toisia, vaan arvostaa heitä ja tukea heitä tällä synkällä ja raskaalla elämänvaelluksella. Kenelläkään ei ole helppoa, ja tuskin kukaan kaipaa muita vielä vaikeuttamaan asioitaan entisestään ja polkemaan itseään syvemmälle maan rakoon.  

Kaikenlaisia ajatuksia tuli taas mieleen. Usein, kun alan kirjoittamaan, en itsekään tiedä mitä sanoa. Se vaan lähtee muotoutumaan ja kehittyy sitä mukaa kuin kirjoitan. Joskus on myös hetkiä, jolloin tiedän selvästi, mitä haluan sanoa. Ja usein kirjoitan eniten silloin kun mulla on vaikeaa. Kun kaikki menee päin persettä ja paskamyrsky riehuu ympärillä, silloin tulee eniten tekstiä. Aika erikoinen juttu. Hulttis palaa taas asiaan! 

Kerran narkkari aina narkkari?

 Kun ihminen alkaa harrastaa jotain tiettyä asiaa, tekeekö se hänestä ikuisesti kyseisen lajin harrastajan? 

Jos esimerkiksi ihminen kiinnostuu jalkapallosta ja alkaa harrastaa sitä, mutta lopulta kyllästyy ja lopettaa harrastuksen, niin onko hän koko loppuelämänsä ajan jalkapalloilija? Koska hän on kerran ollut jalkapalloilija, onko hän aina jalkapalloilija? Tuskin on. Varsinkin, jos on lopettanut kyseisen harrastuksen. Jos hän taas kuolemaansa asti pelaisi jalkapalloa, silloin hän olisi jalkapalloilija koko elämänsä ajan. 

No entäs sitten narkkari? Jos ihminen kiinnostuu huumeista ja alkaa käyttää niitä,  hänestä tulee helposti tuota pikaa narkkari. Jos ei lopeta ajoissa. Ja jos hän jää koukkuun aineisiin, hänestä tulee narkkari. Mutta jos hän lopulta kyllästyy koko touhuun vuosien narkkaamisen jälkeen, ja onnistuu lopettamaan tuon haitallisen "harrastuksen", niin onko hän silti koko loppuelämänsä ajan narkkari?

Kerran narkkari aina narkkari, kuulee usein toistettavan. Jos kerran aloitat, et voi koskaan enää lopettaa...

Ikään kuin ihminen olisi koko loppuelämäkseen tuomittu elämään ja toimimaan tietyllä tavalla, josta ei voi koskaan päästä eroon. Ikään kuin muutos ei olisi mahdollista. Ikään kuin narkkaamista ei voisi koskaan lopettaa. Ikään kuin ei voisi saada elämäänsä kuntoon. 

Tosi kannustavaa ja rohkaisevaa...

 Tietenkin riski riippuvuuteen on olemassa jatkossakin, mutta pelkkä riippuvuusriski ei tee hänestä narkkaria. Riippuvainen kun voi olla hyvin monesta asiasta. Jos hän on lopettanut huumeiden käytön ja on ollut jo vuosia sekoittamatta päätään aineilla, onko hän vieläkin narkkari? Tuskin on. 

 Minusta tuntuu usein vieläkin siltä, että minua pidetään yhteiskunnan pohjasakkana, varsinkin terveyskeskuksessa. Jos menen lääkäriin hakemaan apua, en sitä saa. Kun menen vastaanotolle, aluksi kaikki on hyvin. Mutta kun lääkäri lukee tietoni, asenne ja suhtautuminen minua kohtaan muuttuu hetkessä. Ja jos lääkäri tuntee minut jo ennestään, hän on ajamassa minua pois saman tien, tai huudahtaa kauhuissaan: "Sinä käytät huumeita!" Tai sitten toteaa, ettei minua voi auttaa päihderiippuvuuteni vuoksi. Vaikka olen ollut jo yli 7 vuotta narkkaamatta, tiedossani lukee vieäkin "HUUMERIIPPUVUUS". Se on sama kuin siinä lukisi NARKOMAANI. Kun lääkäri on lukenut tietoni, avun saanti on yhtä tyhjän kanssa, joskus jopa haitallista. Ystävällinen asenne on väkinäinen ja taustalta paistaa usein vihamielisyys. Ja vaikka yritänkin ilmaista, etten ole enää harrastanut moista toimintaa niin ja niin moneen vuoteen, siitä ei ole apua. Näyttää siltä, että monien lääkäreiden mielestä on niin, että koska olen kerran ollut narkkari, tulen aina olemaan narkkari. 

 Narkkareita pidetään muita ihmisiä huonompia ja heitä vihataan. Mutta tekeekö päihdeongelma ihmisestä huonomman ihmisen? Jos tekee, niin millä perusteella? Meillä jokaisella on omat ongelmamme, mutta ne eivät tee kenestäkään huonoa ihmistä. Jokainen on arvokas ongelmistaan riippumatta. Ja vaikka jotkut korottavatkin itsensä toisten yläpuolelle suuruuskuvitelmissaan, silti me kaikki ollaan todellisuudessa samalla viivalla. Ei päihdeongelma tee ihmisestä huonompaa. Vaikka elämänlaatu onkin silloin päin persettä, ihminen itsessään ei ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Häntä tulisi voida auttaa kuten muitakin.

  Usein ns. kunnon kansalaiset kauhistelee käyttäjiä ja osa heistä jopa toivoo heille pikaista kuolemaa. Hyvä esimerkki tästä on eräs kommentti, jonka joku "kunnon" kansalainen oli minusta kirjoittanut joskus aikoja sitten. Hänen mielestään minulle olisi pitänyt antaa väkisin pakkoyliannostus heroiinia, että kuolisin pois parempien ihmisten tieltä. (Kuulostaa ihan natsi-saksan meiningiltä... Juutalaisten sijaan tapetaan narkkarit...) Joku viisas olikin siihen vastannut, että noinko puhuu parempi ihminen ja kunnon kansalainen. Tuo kuulostaa aivan joltain muulta kuin hyvän ja kunnollisen ihmisen puhe kuulostaa. Tämä oli niin räikeä tapaus, että se painui hyvin mieleen. Moni on myös pitänyt minua nistinä, narkkina, pirihuorana ja narkkarihuorana ja ties minä vielä vuosia sen jälkeenkin, kun olen saanut elämäni kuntoon. Jotkut ovat harmitelleet sitä, ettei minua voi enää käyttää hyväksi. Moni muukin on toivottanut kuolemaa minulle vielä senkin jälkeen kuin olen lopettanut huumehommelit. Leima pysyy tiukasti otsassa. Mutta se ei tarkoita, että leima kertoisi totuuden. 

 On vaan hassua, kuinka ihmiset ajattelee. Jos on kerran ollut narkkari, sitten on aina narkkari. Se jo itsessään kuulostaa järjettömältä. Jos narkkarin elämä muuttuu niin, ettei hän enää kisko kaksin käsin kamaa, vaan hän jättää ne vanhat kuviot taakseen ja alkaa elää aivan toisenlaista elämää kuin huumeiden käyttäjät, voidaanko häntä enää pitää narkkarina? Ei minun mielestä. Entä voiko minua pitää narkkarina? Ei enää minun mielestä, sen jo uusi elämänikin todistaa. Eikä myöskään kaikkien niiden mielestä, jotka tuntevat minut hyvin. Ja vaikka olenkin korvaushoidossa, elämäni on aivan toisenlaista kuin narkkarin elämä. Elämäni ei enää keskity huumeisiin, vaan aivan muihin asioihin, kuten taiteeseen, kasvien hoitoon, ihmissuhteisiin, hengellisyyteen jne. Narkkarilla ei olisi aikaa moisiin harrastuksiin, koska aineiden hankkiminen ja vetäminen veisi kaiken ajan. Tiedostan tottakai heikkouteni ja riskit, ja sitäkin suuremmalla syyllä vältän kaikkea huumemaailmaan liittyvää. Toimiiko narkkari niin? Ei. Enää en ole narkkari. Kukaan läheiseni ei enää pidä minua narkkarina. Joka on kerran ollut narkkari, sen ei todellakaan tarvitse aina olla narkkari. Muutos on mahdollinen. Jokaiselle.