Kerran narkkari aina narkkari?

 Kun ihminen alkaa harrastaa jotain tiettyä asiaa, tekeekö se hänestä ikuisesti kyseisen lajin harrastajan? 

Jos esimerkiksi ihminen kiinnostuu jalkapallosta ja alkaa harrastaa sitä, mutta lopulta kyllästyy ja lopettaa harrastuksen, niin onko hän koko loppuelämänsä ajan jalkapalloilija? Koska hän on kerran ollut jalkapalloilija, onko hän aina jalkapalloilija? Tuskin on. Varsinkin, jos on lopettanut kyseisen harrastuksen. Jos hän taas kuolemaansa asti pelaisi jalkapalloa, silloin hän olisi jalkapalloilija koko elämänsä ajan. 

No entäs sitten narkkari? Jos ihminen kiinnostuu huumeista ja alkaa käyttää niitä,  hänestä tulee helposti tuota pikaa narkkari. Jos ei lopeta ajoissa. Ja jos hän jää koukkuun aineisiin, hänestä tulee narkkari. Mutta jos hän lopulta kyllästyy koko touhuun vuosien narkkaamisen jälkeen, ja onnistuu lopettamaan tuon haitallisen "harrastuksen", niin onko hän silti koko loppuelämänsä ajan narkkari?

Kerran narkkari aina narkkari, kuulee usein toistettavan. Jos kerran aloitat, et voi koskaan enää lopettaa...

Ikään kuin ihminen olisi koko loppuelämäkseen tuomittu elämään ja toimimaan tietyllä tavalla, josta ei voi koskaan päästä eroon. Ikään kuin muutos ei olisi mahdollista. Ikään kuin narkkaamista ei voisi koskaan lopettaa. Ikään kuin ei voisi saada elämäänsä kuntoon. 

Tosi kannustavaa ja rohkaisevaa...

 Tietenkin riski riippuvuuteen on olemassa jatkossakin, mutta pelkkä riippuvuusriski ei tee hänestä narkkaria. Riippuvainen kun voi olla hyvin monesta asiasta. Jos hän on lopettanut huumeiden käytön ja on ollut jo vuosia sekoittamatta päätään aineilla, onko hän vieläkin narkkari? Tuskin on. 

 Minusta tuntuu usein vieläkin siltä, että minua pidetään yhteiskunnan pohjasakkana, varsinkin terveyskeskuksessa. Jos menen lääkäriin hakemaan apua, en sitä saa. Kun menen vastaanotolle, aluksi kaikki on hyvin. Mutta kun lääkäri lukee tietoni, asenne ja suhtautuminen minua kohtaan muuttuu hetkessä. Ja jos lääkäri tuntee minut jo ennestään, hän on ajamassa minua pois saman tien, tai huudahtaa kauhuissaan: "Sinä käytät huumeita!" Tai sitten toteaa, ettei minua voi auttaa päihderiippuvuuteni vuoksi. Vaikka olen ollut jo yli 7 vuotta narkkaamatta, tiedossani lukee vieäkin "HUUMERIIPPUVUUS". Se on sama kuin siinä lukisi NARKOMAANI. Kun lääkäri on lukenut tietoni, avun saanti on yhtä tyhjän kanssa, joskus jopa haitallista. Ystävällinen asenne on väkinäinen ja taustalta paistaa usein vihamielisyys. Ja vaikka yritänkin ilmaista, etten ole enää harrastanut moista toimintaa niin ja niin moneen vuoteen, siitä ei ole apua. Näyttää siltä, että monien lääkäreiden mielestä on niin, että koska olen kerran ollut narkkari, tulen aina olemaan narkkari. 

 Narkkareita pidetään muita ihmisiä huonompia ja heitä vihataan. Mutta tekeekö päihdeongelma ihmisestä huonomman ihmisen? Jos tekee, niin millä perusteella? Meillä jokaisella on omat ongelmamme, mutta ne eivät tee kenestäkään huonoa ihmistä. Jokainen on arvokas ongelmistaan riippumatta. Ja vaikka jotkut korottavatkin itsensä toisten yläpuolelle suuruuskuvitelmissaan, silti me kaikki ollaan todellisuudessa samalla viivalla. Ei päihdeongelma tee ihmisestä huonompaa. Vaikka elämänlaatu onkin silloin päin persettä, ihminen itsessään ei ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Häntä tulisi voida auttaa kuten muitakin.

  Usein ns. kunnon kansalaiset kauhistelee käyttäjiä ja osa heistä jopa toivoo heille pikaista kuolemaa. Hyvä esimerkki tästä on eräs kommentti, jonka joku "kunnon" kansalainen oli minusta kirjoittanut joskus aikoja sitten. Hänen mielestään minulle olisi pitänyt antaa väkisin pakkoyliannostus heroiinia, että kuolisin pois parempien ihmisten tieltä. (Kuulostaa ihan natsi-saksan meiningiltä... Juutalaisten sijaan tapetaan narkkarit...) Joku viisas olikin siihen vastannut, että noinko puhuu parempi ihminen ja kunnon kansalainen. Tuo kuulostaa aivan joltain muulta kuin hyvän ja kunnollisen ihmisen puhe kuulostaa. Tämä oli niin räikeä tapaus, että se painui hyvin mieleen. Moni on myös pitänyt minua nistinä, narkkina, pirihuorana ja narkkarihuorana ja ties minä vielä vuosia sen jälkeenkin, kun olen saanut elämäni kuntoon. Jotkut ovat harmitelleet sitä, ettei minua voi enää käyttää hyväksi. Moni muukin on toivottanut kuolemaa minulle vielä senkin jälkeen kuin olen lopettanut huumehommelit. Leima pysyy tiukasti otsassa. Mutta se ei tarkoita, että leima kertoisi totuuden. 

 On vaan hassua, kuinka ihmiset ajattelee. Jos on kerran ollut narkkari, sitten on aina narkkari. Se jo itsessään kuulostaa järjettömältä. Jos narkkarin elämä muuttuu niin, ettei hän enää kisko kaksin käsin kamaa, vaan hän jättää ne vanhat kuviot taakseen ja alkaa elää aivan toisenlaista elämää kuin huumeiden käyttäjät, voidaanko häntä enää pitää narkkarina? Ei minun mielestä. Entä voiko minua pitää narkkarina? Ei enää minun mielestä, sen jo uusi elämänikin todistaa. Eikä myöskään kaikkien niiden mielestä, jotka tuntevat minut hyvin. Ja vaikka olenkin korvaushoidossa, elämäni on aivan toisenlaista kuin narkkarin elämä. Elämäni ei enää keskity huumeisiin, vaan aivan muihin asioihin, kuten taiteeseen, kasvien hoitoon, ihmissuhteisiin, hengellisyyteen jne. Narkkarilla ei olisi aikaa moisiin harrastuksiin, koska aineiden hankkiminen ja vetäminen veisi kaiken ajan. Tiedostan tottakai heikkouteni ja riskit, ja sitäkin suuremmalla syyllä vältän kaikkea huumemaailmaan liittyvää. Toimiiko narkkari niin? Ei. Enää en ole narkkari. Kukaan läheiseni ei enää pidä minua narkkarina. Joka on kerran ollut narkkari, sen ei todellakaan tarvitse aina olla narkkari. Muutos on mahdollinen. Jokaiselle.