maanantai 12. helmikuuta 2018

Kaikenlaista asiaa

http://hulttiotytontekeleet.blogspot.fiTuolla on taas uusia maalauksia. On muuten outoja maalauksia. Ja lisää vaan tulee. 
 Eilen kun olin maalannut 5 kohdetta, pysähdyin ihmettelemään. Ihmettelin sitä, kuinka älyttömän paljon oon saanut aikaan kaikenlaista reilun 3 vuoden aikana.
 Virkkauksia, musiikkia, maalauksia, piirroksia, ihan sikana kaikkee, niin et kämppä on täynnä kaikenlaista "taidetta". Lattiasta kattoon kämppä on täynnä kaikkee mun tekeleitä.
 Hämmästelin kovasti et miten olenkaan ollut tuottoisa.


Perjantaina kävin Stadissa. Oli aika ADHD-lääkärille. Käynti meni hyvin.
 Ihmettelin vaan Helsingin hegemoniaa kun siellä kierreltiin. Vaikka oli omalla autolla liikenteessä, silti joutui aikataulun uhriksi, pysäköintimaksujen takia. Kellon mukaan joutui kulkee ja se oli aika rassaavaa.
 Toinen häiritsevä asia oli ne mainokset. Niitä oli ihan joka paikassa. Aivan sama mihin katsoi, mainoksia ja ruutuja joka paikassa. Se ahdisti. Ihan kuin niiden mainosten tarkoitus olis ollut lopettaa ihmisten ajattelu. Ajattelin: mainokset on tehokasta aivopesua. Ja ahdistuin lisää. Rukoilin: "Käännä silmäni pois turhuutta katselemasta!"
 Ja se väenpaljous. Ja hirvee kiire. Näytti kuin suurin osa ihmisistä olis ollut koomassa. Melkein kuin robotteja. Surin sitä kovasti. Niillä vaikutti olevan kiire kulkea sekunnilleen kellon mukaan. Eikä ihme, koko kaupunki on yhtä aikataulua.
 Stressaavaa siel oli liikkua. Susirajan takana on rauhallisempaa. Jotkut sanoo, ettei Susirajan takana ole elämää. On täällä, ainakin mä oon nähny tääl ihmisiä. Eikä se kellokaan tikitä niin hirveellä kiireellä.

Mut oli siel skarppiakin porukkaa. Ilahduin suuresti kun löysin Kampista Morticia kaupan. Olin ihan innoissani ja haltioissani niistä vaatteista. Siel oli myös asiallinen ja mukava myyjä, joka ties hyvin mikä mulle sopii. Löytyikin hyvät vaatteet. Ja oli hyvä keskustelu myös. Jäi hyvä fiilis. Ilolla muistan asiallista myyjää. Terkkuja myyjälle! Oli ilo asioida Morticiassa!


Vielä vähän mielen liikkeitä viime ajoilta..
 Vaikka olen rikki, olen silti arvokas.
 Olen tullut siihen tulokseen, ettei maailmassa olekaan täysin eheää ihmistä. Jokainen on jotenkin rikkinäinen.
 Mitä olen huomannut itsestäni, kaikki se aikaisempi viha itseäni kohtaan on ollut turhaa. Ei mun tarvii itteeni vihata. Joistakin hölmöyksistä voin vihastua, mut ei mun tarvii vihata itseäni. Enkä vihaakaan. Vaikka joku mua vihaisi, se on hänen asiansa. Mun ei tarvii vihata.

Yks asia mikä mulle on kirkastunut, on se, miten sairasta se mun touhu oli sillon käyttöaikoina. En mä sitä sillon tajunnut, mut näin jälkeenpäin en yhtään ihmettele miks porukka oli huolissaan.
 Se piikki. Hyi hitto. Ajatuskin piikittämisestä saa mut voimaan pahoin.
 Se oli mulla niin sairasta.
 Kun oli aika ottaa vedot, maailma katosi mun ympäriltä ja mä sulkeuduin johonkin kuplaan. Oli vaan Jenna ja Piikki.
("Sä et ole mikään tavallinen Jenna, sä oot Piikki-Jenna, PIIKKI-JENNAAA..")
 Koko rituaali oli niin kipee. Muhun ei saanut kontaktia kunnolla, mä olin sen ruiskuni kanssa siellä rännittämisen kuplassa ja puhuinkin sille neulalle.
 Se oli mun "todellinen ystävä, pelastaja".
 Niin mä kuvittelin.
 Todellisuudessa se oli epäjumala. Uhrasin sille ihan kaiken. Itseni, koko elämäni. Millään muulla ei ollut mitään väliä.
 Ja nyt saan kärsiä seurauksista. Miten rikki mä meninkään! Miten se meininki tuhosi mut! Miks mä annoin niin tapahtua? Miks mä asetin aineet itsenikin etusijalle?
 Koska mä vihasin itseäni.
 En voinut sietää itseäni.
 En kestänyt todellisuutta, jossa niin moni muukin minua vihasi. En sietänyt häiriökäytöstäni, raivareita, keskittymisvaikeuksia...
"Miks sun pitää olla noin vaikee!"
 Ajattelin että mussa on jokin pahasti vialla, olen pilalle mennyt, mun ei olis pitänyt syntyäkään, mun pitäis kuolla, koska mä oon jotenkin niin vaikea.. Häiriökäytöksinen hullu.
"Mikä sua vaivaa?"
ADHD.
En mä sitä sillon tiennyt.
Nyt kun tiedän, ja ongelmaan on löytynyt jopa apu, mä pystyn sietää paremmin itteeni.

 En halua enää kuolla.

 Enkä enää vihaa itseäni.





2 kommenttia:

  1. Erittäin viisasta asiaa kirjoittelet. Kosketat sydäntäni. Olen surullinen ja järkyttynyt miten törkeästi ja väärin sinua on kohdeltu ja toisaalta ihmeissäni miten fiksu ja vahva, hämmästyttävä nuori nainen olet. Kaikkea hyvää jatkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Samaa ihmettelen minäkin. Se on oikeesti ihme et mä oon näinkin järjissäni kaiken sen paskan jälkeen. Kyllähän sitä välillä päässä heittää kun iskee joku traumaattinen reaktio. Kuten pelot, painajaiset, vaikeus luottaa, takaumat, joita ei aina erota et onko ne nykyhetkee vai takaumaa.. Mut kuitenki oon selvinnyt näinkin järjissäni. Eheänä persoonana, kuten mieheni sanoo. Olen kiitollinen siitä, et olen tässä.

      Poista