Vitutusjulisteita

Tässä tekstissä kuvat puhuvat puolestaan. 

Olen jälleen kerran tehnyt vitutusjulisteita, ja nyt julkaisen vitutukseni.

Siihen on ollut liikaakin aihetta.

 

 

 Alan jo todella kyllästyä paskamaiseen toimintaan. 

Varsinkin kun paskaa heitetään niskaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Sitä vain tulee lisää ja lisää, eikä se lopu. 

Sama haavoittava kuvio toistuu toistumistaan, ja minä alan olla jo aivan liian väsynyt siihen.

 

Vaikka kuinka usein olen sanonut, että haavoittavan toiminnan kierteestä pääsee vain, jos uskaltaa tarkastella itseään ja toimintaansa rehellisesti ja nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Ja alkaa todella nähdä vaivaa oman kasvunsa eteen.

Ottaa vastuun itsestään ja toiminnastaan.

Silloin alkaa todellinen paraneminen ja silloin voi tapahtua myös muutos.

Mutta ei.

Samat haitalliset tavat vain toistuvat ja haavoittavan toiminnan kohteena olen minä. Saan yhä vain lisää haavoja, täysin aiheetta ja turhaan.

Eihän kukaan jaksa sellaista loputtomiin.

 

Eikä toinen edes vaikuta ymmärtävän, kuinka raskasta ja tuskallista se on minulle. 

Kun ihminen ei näe itseään pidemmälle, silloin hän väistämättä satuttaa toisia.

Eikä välitä lainkaan aikaansaamastaan tuhosta toisen ihmisen elämässä.

 

Koska jos hän välittäisi, eikö hän silloin tekisi kaikkensa sen eteen, ettei tuhoa toista ihmistä enää yhtään enempää?

Rajansa kaikella. 

Minun ei tarvitse sietää huonoa kohtelua keneltäkään. Olen jo liiankin paljon jaksanut sietää lapsellista ja haavoittavaa toimintaa. 

Ei minun tarvitse jaksaa sellaista. Eikä minun kuulu sietää sellaista. 

Alan jo pelätä, että toisen myrkyllinen käyttäytyminen myrkyttää vielä minutkin. 

Ja sitä en tahdo.

Teot puhuvat puolestaan ja teot puhuvat enemmän kuin sanat. 

Jos toinen haavoittaa yhä uudestaan, ja vielä täysin järjettömistä syistä, aivan aiheetta, kyllä siinä alkaa jo tulla mitta täyteen. 

Ja kun ihminen käyttäytyy toisia haavoittavilla tavoilla, ei sellaiseen voi luottaa. Hän saattaa aivan äkkiarvaamatta iskeä uudestaan.

Ikään kuin minun kuuluisi olla se, johon toinen voi purkaa kaiken paskan sisältään, ikään kuin minä olisinkin se pahantekijä, jolle täytyy kostaa se, että olen ollut rehellinen ja liiankin kärsivällinen. 

Ikään kuin minua saisi kohella miten huvittaa.

Kyllä se Hulttis kestää. Vai kestääkö?

Ei kukaan kestä haavoittavaa toimintaa loputtomiin!

Olen vain pyrkinyt tukemaan häntä, auttamaan häntäkin lähtemään kasvun, kypsymisen, itsetunemuksen, nöyrtymisen ja paranemisen tielle. Siis parannuksen tielle.

Ja tästä saan palkkioksi yhä vain lisää haavoja. 

Ehkä olen väärä ihminen auttamaan häntä. 

Tai ehkä hän ei vain halua ottaa apua vastaan.

Ja kun totuus itsestä tulee ilmi, sitä ei haluta hyväksyä. 

Jatketaan vain paskan viskomista ja ollaan kuin totuutta ei olisikaan.

Ja samalla todistetaan omalla käytöksellä totuus itsestään.

Ja kannetaan vielä kaunaa totuuden kertonutta kohtaan, koetaan voimakasta antipatiaa ja vihaa sitä kohtaan, joka sanoi totuuden.

En sanonut totuutta satuttaakseni, vaan siksi, koska totuuden näkeminen itsestään on tie kohti kasvua, parannusta ja paranemista.

Mikä ystävä minä olisin, jos jättäisin asiat sanomatta?

Olisin epäaito ja välinpitämätön "ystävä". 

Ja sellainen en tahdo olla.

Sanon siis asiat niin kuin ne ovat.

Vaikka saankin haavoja.

 

En todellakaan enää tiedä, mitä tekisin. 

Ehkä olen voitavani tehnyt, ja loppu riippuu vastapuolesta. On hänen vastuullaan korjata oma haavoittava käytöksensä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä toisen puolesta.

Jokaisen on itse otettava vastuu omasta toiminnastaan ja sen muuttamisesta. 

Samoin myös kasvusta. Mutta jos ei halua kasvaa, silloin jää aikuiseksi kakaraksi, joka jatkaa haitallista toimintaansa hautaan asti. 

Kuka todella tahtoisi elää niin?