Moro! Hulttis täällä taas kirjoittelee. Laitan mukaan kuvia Leivonmäen reissulta, jonka teimme kavereiden kanssa 1.7.2023. Luonnonlapsi pääsi pitkästä aikaa luontoon kosken äärelle. Siistiä oli ja mukavaa.
Vaikka välillä satoi aika paljon vettä, selvisimme reissusta hyvin. Onneksi otin taiteiluvälineet mukaan, niin ei käynyt aika pitkäksi autossa odotellessa sateen loppumista. Minua ei sade haitannut, mutta järkkärit eivät tykkää sateesta. Järjestelmäkameran kanssa on parempi vetäytyä suojaan, ettei kosteus pääse turmelemaan sitä. Oli mukavaa jutella ja piirrellä peikonlehtiä autossa. Piirtäminen auttaa mua keskittymään paremmin jutteluun ja kuuntelemiseen. Siksi mulla aina onkin piirrustusvälineet matkassa mukana.
Tästä tuli hyvä kuva. Innokas Luonnonlapsi luonnossa. Kosken jyly on rauhoittavaa ja on jotenkin hypnoottista katsoa veden kulkua. Vesi vain kulkee ja kulkee, aina vain. Siinä on hyvä jumittaa ja antaa pään levätä. Veden liikkeen seuraaminen on rauhoittavaa.
Siellä se Hulttis oleskelee. Olisinpa tuolla nytkin! Paikka oli juuri sellainen, missä herkkä sieluni viihtyy. Onneksi teemme syksyllä seuraavan reissun noihin maisemiin. Ja talvellakin menemme sinne kuvaamaan jäämuodostelmia. Odotan molempia reissuja innolla.
Hulttis kuvaamassa koskea ja HulttisCamera napsii kuvia innolla kuvia räpsivästä Hulttiosta. HulttisCamin kuvaaja on ystäväni Raneth. Hänkin aina ilahtuu nähdessään minut luonnossa. On hyvä saada taltioitua tuota innokasta intoa, jota siellä koen.
Tässä mulla varmaan on todella keskittynyt ilme. Otin kuvia eri valotusajoilla ja keskityin veden liikkeen taltiointiin. Keskittyessäni saatan mennä niin omiin maailmoihini, ettei minuun meinaa saada kontaktia. Onneksi lopulta yleensä havahdun Flow-tyyppisestä tilastani.
Tää on hyvä kuva. Pitkällä valotuksella saa tosi siistejä kuvia liikkuvasta vedestä. Tuo veden liike taustalla on upea.
Siellä se *into* *into* kuvaa. Tuli muuten valtava määrä kuvia tältä reissulta. Kuvia tuli otettua kaikkiaan 538 kpl. xD On muuten hirveä työ käydä ne läpi ja valita parhaat. Innostumisessa on huonotkin puolensa. Kun innoissaan ottaa kuvia, lopulta niitä on niin hirveä määrä, että on hyvin työlästä käydä ne läpi.
Ehkä olisi hyvä hieman edes yrittää hillitä tuota hullun intoa, jonka valtaan joudun koskien äärellä ja ylipäätään. Taidettakin olen tuottanut aivan valtavat määrät, eikä loppua (onneksi) tule. Olisi vaan hyvä saada jonkinlainen tila, ateljee tai jokin, missä voisin säilyttää taidetta. Nähtäväksi jää, löytyykö sellaista.
Siinä on Hulltiksen Hormi kovassa käytössä. Melkein sain nikotiiniöverit, kun tajusin, et kaveri haluaa saada höyrypilven talteen. Aikani höyryttelin ja tuli onnistuneita otoksia. Susitautointikin näkyy. Haluaisin vielä toisenkin tatskan, tällä kertaa peikonlehti aiheisen. Olen kuvankin jo suunnitellut.
Vielä uutisia kirjaprojektista:
Kirjan kirjoittaminen etenee hyvin, olen päässyt jo vuosiin 2012-2013. Eli juurikin niihin rankimpiin vuosiin. Rankkojen juttujen kirjoittaminen on rankkaa. Mutta minä kirjoitan ja prosessoin rankkoja juttuja rauhassa. Onneksi ei ole kiirettä. Välillä joutuu pitää pientä taukoa kirjoittamiseen, että ehtii ajan kanssa käsitellä vaikeita juttuja mielessään. Välillä jään suorastaan jumiin vaikeiden asioiden äärellä. Mutta sitten taas alan kirjoittamaan, kun tuntuu, että pystyn siihen.
Löysin myös vanhoja päiväkirjoja noilta ajoilta ja sen jälkeenkin. Olen niitä lueskellut ja saanut lisää materiaalia kirjaan. Onneksi pidin nistivuosina yllättävän tarkkaa ja kattavaa päiväkirjaa. Niistä on nyt iso apu kirjan kirjoittamiseen. Vielä on pitkä matka kirjan valmistumiseen. Vielä on yli 10 vuotta läpikäytävää. Vaikea edes ajatella, kuinka paljon vielä on matkaa edessä. Oi voi. No, onneksi ei ole kiirettä. Rauhasta käsin on paljon parempi kirjoittaa. Kun antaa aikaa prosessiin, homma toimii paremmin kuin ankarat deadlinet.
Olen miettinyt kirjan nimeä. Se voisi ehkä olla Hulttiotytön Selviytymistarina - Matka huumehelvetistä uuteen elämään. Miltä tämä kuulostaa, rakas lukijani? Voisiko se olla toimiva nimi? En lyö lukkoon vielä sitä, mutta harkitsen.
Vielä toinenkin jännittävä juttu:
Taidan saada kustantajan!
Juttelin yhden tuttavan kanssa, jolle kerroin, että kirjoitan kirjaa elämästäni. Hän on tehnyt minusta lehtijutun joitain vuosia sitten. Hän puolestaan kertoi kirjaprojektistani yhden suurehkon kristillisen kustantamon toimitusjohtajalle. Toimitusjohtaja muisti sen lehtijutun ja totesi, että he ovat erittäin kiinnostuneita kirjastani ja haluaisivat julkaista sen sitten kun se on valmis.
Aika siistiä! Tai oikeastaan: todella siistiä!
Supersiistiä suorastaan!
Kuulostaa siltä, että olen saanut kustantajan. Kiitos Herralle! Jumala johdattaa asioita ihmeellisesti enkä voi kuin ihmetellä ja kiittää.
Ps. Käykää katsomassa Instagramissa @hulttiotytto ja Facebookissa nimelläni Jenna Karjalainen kuvia tämänpäiväisestä söpöstä ja supersiististä kohtaamisesta uuden ystäväni kanssa. Luna käärme tuli tänään vierailemaan työpaikalle ja tykästyi minuun todella nopeasti. Tästä söpöstä kohtaamisesta on kuvia edellä mainitsemissani profiileissa. Oli muuten söpö ja hauska käärme, joka otti minuun kontaktia yllättävän nopeasti. Kaikki ihmettelivät (minä mukaan lukien) miten nopeasti käärme tuli luokseni. Pian se jo kiipeili minua pitkin ja näytti viihtyvän sylissäni, tai voisiko sanoa kropassani. Tää oli ihana ja hauska kohtaaminen ja jälleen yksi eläin tunnisti eläinten ystävän ja näin muodostui uusi ystävyys härkäkäärmeen kanssa. <3
Ilahduttavia uutisia kaikki! 👏 T. Raneth
VastaaPoistaEksyin tänne sattumalta kun etsin tietoa adhd-lääkkeiden saatavuusongelmista, selitykseksi ei kelvannut kasvanut kysyntä :D Monta päivää meni ja sain kaiken luettua. Kun mainittiin irc-galleria niin mieleni sopukoista tuli ajatus että sieltä muistan kuvasi. Selasin aikoinaan paljon goottiryhmiä ja profiileja, osan muistan edelleen. Asun kohtalaisen kokoisessa kaupungissa, mutta en muista ihmisten nimiä vaikka kasvot ovat tutut. Mutta saatan muistaa irc-nickin :D Olet kirjoittanut ihanan suoraan kaikki asiat, niin ettei tarvitse arvata rivien välistä. Vaikeistakin asioista ja vilpittömästi. Sitä tämä maailma kaipaisi lisää, vilpittömyyttä. Mä oon monesti miettinyt mitä addiktin päässä liikkuu, koittanut ymmärtää. Mutta on vaikea ymmärtää jos kukaan ei kerro suoraan. Mä en usko että monikaan addikti pitää päiväkirjaa niiltä ajoilta kun käyttää (voisin ainakin kuvitella) Mutta se valaisee paljon. Vaikka me ei tunneta, oon ihan mielettömän ylpeä siitä että oot käynyt kivisen polun ja pääsit eroon päihteistä. Myötäelän helposti ja spontaanisti toisten tunteita luettuna ja videoiden kautta. Vaikka edelleen käytkin läpi vaikeita asioita, niin osaat laittaa niihin vähän huumoria peliin, osaan suoraan ja osaan sarkasmin kautta. Ja iso iso plussa että tää on blogimuodossa, kuten "ennen vanhaan". Tosi moni on lopettanut kirjoittamisen ja blogin pitämisen. Siirtynyt kuvapalveluihin tai videoblogeihin. Kiitos että olet :) Tämä antoi mulle paljon.
VastaaPoistaKiitos! Hyvä kuulla, että tekstin ovat hyödyllisiä. Kirjoittaminen on ollut mulle aina henkireikä, ilman sitä tuskin olisin selvinnyt järjissäni. Siksi kirjoitin myös nistivuosina aktiivisesti. Ja avoimesti. Se on aina ollut tapani. Mitä sitä turhaan salailemaan, mitä narkkarin päässä liikkuu. Siitä todella voi olla hyötyä monelle, se auttaa ymmärtää. Vaikka eihän se aina helppoa ole. Siinä joutuu laittaa itsensä likoon ja paljastaa hyvinkin kipeitä asioita.
PoistaMinuakin pelottaa ihan sikana tuo ADHD-lääkkeiden saatavuusongelma. En tahdo palata enää narkkaamaan. ADHD:n hoito mahdollisti mun muutoksen ja uuden elämän ja nyt pelkään, että kaikki kusee jos ei saa lääkkeitä. Teen kaikkeni sen eteen, ettei niin käy. Kunpa tuo ongelma selviäisi pian eikä kukaan joutuisi olemaan ilman lääkkeitä. Se kun on yhtä helvettiä ADHD-ihmiselle.
Mä olen jotenkin tavallaan faktatasolla miettinyt addiktoitumista ja sitten ajatellut sen kuvina pääni sisällä. Halu ymmärtää. Aivoihin on syntynyt vahvoja ratoja (en tiedä hienoa sanaa sille) käytön myötä. Sidos on niin vahva että se muistuttaa moottoritietä jolla on vilkas liikenne. Sitten kun lopettaa, alkuun se on yhä äänekäs motari jolle olis helppo hypätä matkaan, mutta vuosien saatossa se kutistuu kinttupoluksi joka on helpompi ohittaa vaihtoehtoista tietä pitkin. Vaihtoehtoinen tie täytyy luoda sen motarin viereen alussa. Ensin sekin on kinttupolku mutta vahvistuu siitä vilkasliikenteiseksi tieksi. Tämä pätee mun päässä yleismalliksi kaikenlaiseen addiktoitumiseen, ei pelkästään päihteisiin. Aivotermistö ja moniulotteiden ajattelu ei mulle oiken uppoa :D
VastaaPoistaTuo on aika osuva kuvaus! Olen omaa polkuani jo aika laajaksi raivannut, vielä on tie päällystämättä, mutta kyllä siinä kulkee jo ihan hyvin. Ja se on hyvä, että voi kulkea tietä rauhassa, ei tarvitse kaahailla eikä ajaa kuin kaistapää. Voi kulkea omaa tietään omaa vauhtiaan. Onneksi kiirettä ei ole. Olen nimennyt oman tieni toipumisen tieksi ja sitä tahdon kulkea eteenpäin, vaikka välillä onkin korkeita mäkiä, tiukkoja mutkia ja töyssyjä. Ilman niitä tää matkanteko ehkä olisikin aika tylsää. :D
Poista